Sivut

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi

Aina silloin tällöin, melko harvoin kuitenkin, kirjailija lähestyy suoraan sähköpostitse ja kyselee kiinnostusta lukea teoksensa. Nämä ovat itselleni sellaisia erittäin iloisia, spesiaaleja tilanteita, jolloin tuntee olevansa yksi osa koko kirjagenreä. Se tuntuu hienolta. Näin tämäkin kirja tuli luokseni sopivasti perjantain postissa, kun pohdin juuri, mitä ottaisin viikonloppureissulla mukaan. Niinpä otin kirjan mukaan ajatuksena, jos vaikka aloittaisin edes.

Kirjailija oli esitellyt kirjansa lyhyesti suunnatuksi yläasteikäisille pojille ja että se on kirjoitettu yhdessä nuorten kanssa blogissa. Tämäkin jo herätti kiinnostukseni kirjaa kohtaan. Yritin pitää näitä asioita mielessä, kun aloitin lukemisen. Siis sen, että kirjan kohderyhmänä ei ole keski-ikäiset romantiikan nälkäiset kirjanpitäjät, vaan nykynuoret. Lukiessani kuitenkin ymmärsin, että en ole ihan tavallinen keski-ikäinen monen lapsen äiti. Harrastuksiini sukankudonnan ohessa kuuluu WoW, musiikki, elokuvat ja näissäkään en tyydy ranskalaisiin taide-elokuviin, vaan sanonta on, että, jos elokuvassa on Dwayne Johnson, se ei voi olla huono. Huomasin siis pian kirjan edettyä, että tämä kirja sopii myös täydellisesti omaan habitukseeni.

Kirjan maailma on sekoitus fantasiaa, tulevaisuutta ja menneisyyttä. Siinä missä McCoolin veljekset lentävät leijulaudoillaan metsästäen ja ryöväten, on vahvana taustalla myös tarustot ja luonto. Maa, jossa veljesten heimo elää on fennien maa Fennonia, idän ja lännen välissä. Veljekset ovat iirejä, soturiheimoa, joka taitaa taistelun. Taisteluihin veljekset joutuvatkin tuon tuosta ja vaikeuksiin siinä sivussa. He elävät huoletonta elämää ilman huolta ja sitovia velvollisuuksia. Vähän sellaista, jota monissa seikkailukirjoissa eletään ja kaivataan. Kirjan maailma on hienosti kuvattu. Se toi mieleeni Suomen metsät tottahan toki, mutta myös WoWin maailman, jossa yhdistyy todellisuus ja fantasia saumattomasti.

Veljeksistä päähenkilöksi nousee Rob McCool. Rob on taitava soturi ja tarunkertoja. Veljekset joutuvat keskelle Novgorodin ja idän taistelua koodinkantajasta, salaperäisestä tytöstä, jonka kasvoilla on naamio ja jonka kohtalo on kietoutunut veljien ja etenkin Robin kohtaloon. Taistelukohtaukset on kuvattu hienosti lähes elokuvamaisesti. Pojat käyttävät taistelussa käärmetervaa, joka terästää aistit ja saa pojat taistelemaan kuin aasialaisissa elokuvissa tai Matrixissa, väistämään luoteja, havaitsemaan asioita, joita ei ilman havaitsisi. Pidin kovasti taistelukuvauksissa. Vaikka niissä oli väkivaltaa, en kokenut, että väkivalta olisi ollut hallitsevaa tai sitä olisi ihannoitu. Taistelut ovat olennainen osa tarinaa, ne vievät tarinaa eteenpäin. Niitä kuvataan kuin hidastuksin, pidin etenkin yhden taistelun kuvauksesta, jossa hidastaen pystyin näkemään ympärilläni lumihiutaleet jokaisen erilaisena, näkemään hidastetusti luotien lentoradat ja näkemään kuinka veljekset väistivät luoteja. Aivan loistavaa.

Koska kuitenkin olen keski-ikäinen äiti, löysin kirjasta paljon kaikkea muutakin tai ainakin kuvittelen löytäneeni. Löysin sieltä Kalevalan runonlaulajineen, löysin Waltarin ja Sinuhen, löysin prinsessoja, löysin kansantaruja ja löysin myös romantiikkaa. Romantiikkaa kuitenkin sillä tavoin pojille sopivana annoksena ilman, että sitä olisi mitenkään päälleliimattu, vaan sujuvana osana koko tarinaa.

Pidin kirjasta todella paljon, jopa niin paljon, että hämmästyin lukiessani teosta ahmien, vaikka lähdinkin sitä lukemaan ehkä hieman skeptisesti. Kirja on rakenteeltaan ihanteellinen, luvut ovat juuri sopivan pituisia ja saavat lukemaan vielä yhden luvun. Mikään ei ole masentavampaa kuin ajatella lukevansa vielä yhden luvun ja tajuavansa luvun olevan 50 sivun pituinen. Kerronta on sujuvaa ja sitä on helppo ja mukava lukea. Se ei pyri miellyttämään tai yritä olla jotain, mitä se ei ole.

Kirjan lopusta voisi päätellä jatkoa seuraavan ja tätä ainakin itse toivon. Kiinnyin veljeksiin ja vielä jäi monta salaisuutta selviämättä. Nuorempi tyttäreni innostui kirjasta myös ja kärtti sitä luettavakseen. Olettaisin tarinan uppoavan oikein hyvin.

Miten saada pojat lukemaan, varmasti tämänkaltaisten kirjojen avulla. Varmasti myös osallistamalla heidät kirjoitusvaiheessa. Kukaan ei tunne teini-ikäistä poikaa paremmin kuin toinen sellainen. Jahka kuopukseni ehtii 10 vuoden päästä teini-ikään, saa hän varmasti myös tämän kirjan luettavakseen yhdessä Aarresaaren ja Tom Sawyerin kanssa. Jotain samaa löytyy näistä kaikista vapaata poikamaisuutta ja seikkailua.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Arvonnan voittaja

Arvonnan voittaja on Katri La petite Lectricesta.

Onnea voittajalle.

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

Tämä on heti kärkeen sanottuna sellaista leppoista kesälukemista, jota voi suositella kaikille romantiikan ystäville. Ehkä tämä kategorisoituna on sitä chic litiä, mutta ei varmaan pahimmasta päästä, sillä en aio tunnustaa pitäväni kyseisestä genrestä tippaakaan. 

Karoliina on kolmekymppinen stressipesä, joka on eronnut poikaystävästään puoli vuotta sitten, mutta tapaa tätä yhä usein ja käy tämän kanssa lounaalla. Hän on saanut työn yliopiston filosofian laitokselta ja työ on ponnahduslauta eläkevirkaan. Filosofian laitos ei kuitenkaan ole helpoin tapa saada meriittejä, sillä työntekijöitä kiinnostaa aivan muut asiat kuin työnteko ja kun vielä kuviota sekoittaa laitoksen sivarimies Matias. Karoliina murehtii ja valvoo yöt, mutta onko siitä apua, vaan pitäisikö vähän hellittää.

Kirja on ihanan elämänmakuinen. Se on hauska, sopivasti romanttinen olematta äitelä. Itsekin olen vuosia työskennellyt aikoinani yliopistolla ja valitettavasti pystyn tunnistamaan kirjan ihmiskuvaukset liiankin hyvin. Tämä tietenkin teki kirjasta omakohtaisemman ja sellaisen, johon pystyn samaistumaan oikein hyvin. Kirja muistutti jälleen, miksi en enää ole yliopistolla töissä ja miksi sinne ei kannata haikaillakaan. Karoliina on myös hyvin paljon sellainen kuin useat meistä naisista ovat eli stressaamme asioista turhaankin ja omassa päässä pienistä asioista tulee sellaisia "nyt maailma tuhoutuu" -ongelmia. Karoliinan huolipäiväkirja oli oikein hyvä idea ja oivallinen apu lietsomaan lisästressiä etenkin kyseisessä kuosissa.

Olen lukenut Vaahteran aka Pauliina Vanhatalon aiemmatkin romanttiset kirjat ja pitänyt niistä, joten odotuksia tätä teosta kohtaan oli ja ne täyttyivät aivan täydellisesti. Jopa kirjan kansi on ihanan kesäisen kepeä.

Jos siis vielä haet sopivaa kirjaa riippumattoon, rannalle tai sadepäivän varalle, tässä yksi mainio ehdokas.