Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Joulun aikaan luin Clevelandin ensimmäisen teoksen ja samalla laitoin tämän kirjastosta varaukseen. Satakirjastojen varausjärjestelmä on uusiutunut vuodenvaihteessa ja tuntuu, että kirjat tulevat nopeammin kuin ennen. Eipä sillä, että ennenkään olisi ollut mitään valittamista. 

Tulkitsin, että teos on tarkoitettu omaksi kokonaisuudekseen, mutta toisaalta jatkumoksi ensimmäiselle teokselle, sillä ympäristö ja osa ihmisistä on samoja kuin ensimmäisessä, myös kirjan loppu antaa ymmärtää, että tämän teoksen päähenkilö Stephanie ja ensimmäisen Vivian suunnittelevat jotain seuraavaan. 

Mitä, jos kuulisit, että FBI tarkkailee teini-ikäistä poikaasi tai löydät poikasi kaapista aseen. Tämä on teoksen lähtökohta. Tunnetko lastasi kuitenkaan niin hyvin kuin luulet. Stephanie on uranainen, joka on saanut poikansa Zachin nuorena raiskauksen seurauksena. Hän on kohonnut urallaan CIA:ssa esimiesasemaan ja kaikki tuntuu hyvältä, liian hyvältä. Hän saa selville, että Zachia seurataan ja että tämä olisi osallisena anarkistien toiminnassa. Onko kaikki sitä, miltä näyttää? Kuka on kaiken takana tai mikä?

Kuten ensimmäisessäkin Cleveland osaa rakentaa jännitystä ja vainoharhaisuuden verkkoa niin, että lukija tempautuu siihen heti mukaan. Kirjan onkin sellainen "vielä yksi luku" -kirja, jota on vaikea päästää käsistään. Tämänkin ahmin tiukoista aikatauluista huolimatta muutamassa päivässä, aivan ihana fiilis, kun pääsee kirjaan kunnolla sisälle.

Cleveland on kansitekstien mukaan työskennellyt itse FBI:ssa ja CIA:ssa terrorismin vastaisessa työssä ja tuo asiantuntemus näkyy kirjassa. On helppo kuvitella päähenkilöiden oikeasti työskentelevän niiden asioiden kanssa. Autenttisuus on siis hyvää.

Nyt on sitten vain odoteltava seuraa, sillä seuraavaa teosta ei ole vielä julkaistu. Suosittelen jälleen ja vielä enemmän kuin ensimmäisen teoksen jälkeen, vaikka pidin siitä inasen enemmän.

Kirjailijan verkkosivut löytyvät täältä.

Albert Camus: Sivullinen

Olen ottanut askeleen. Olen yrittämässä kirjallisuuden opiskelua. Osana näitä perusopintoja on paketti, jossa luetaan kymmenkunta klassikkoa, joita sitten tentissä pitää pystyä analysoimaan teoreettisesti. Hankin pinon itselleni tuohon työpöydälle muistuttamaan, että tällä kertaa opiskelut pitäisi saattaa alkua pidemmälle.

Kuinka ollakaan tartuin ensin ohuempiin teoksiin. Camus on itse asiassa kummitellut mielessäni pitkään, mutta en ole kuitenkaan rohjennut tarttua klassikkoon. Nyt ns. pakon sanelemana voi hyvällä omalla tunnolla lukea. Klassikkoihin tarttuminen on itselle aina hieman haastavaa. Olen klassikoita lukenut ja pitänyt niistä omista ennakkoluuloista huolimatta. Olen ehkä liian ankara itselleni ja pidän itseäni "huonona" lukijana. Pitäisi vain olla välittämättä viisaampien analysoinneista ja ottaa kirjasta irti juuri se itselle sopiva juttu. Tämän vuoksi en tästäkään kirjasta lukenut ennakkoon kuin takakannen.

Sivullinen on kertomus miehestä Mersaultista. Hän on Algerian ranskalaisia. Mersault on mies, joka luulee olevansa tunteeton. Kuin mikään ei vaikuttaisi häneen. Kirja tapahtuu hänen päässään. Hän analysoi omia tekemisiään analysoimatta niitä kuitenkaan. Hän ei osaa näyttää tunteitaan ulospäin, on kuin monet meistä. Sisäinen maailma on kuitenkin ihan toinen, vaikka sielläkään hän ei näytä tunteitaan tai ainakaan analysoi niitä. Asiat tapahtuvat maailmassa, pienen ihmisen vaikutus tapahtumiin on olematon. Hyvin deterministinen ajattelutapa tavallaan. Mitä tapahtuu, tapahtuu joka tapauksessa, miksi taistella. Tämä on minun analyysini, sillä tämän kanssa pystyn itse myös samaistumaan. Ajattelen tavallaan, että elämämme polut ovat valmiina, on vain jokaisen oma asia valita itselle oikeat polut. 

Mersault ei ole kuitenkaan kyyninen. Hän luottaa ihmisiin, liikaakin. Hän uskoo totuuteen, uskoo siihen, mitä näkee, ei siihen, mitä tuntee. Hän on uskollinen, vaikka ei mielessään kiinnykään ihmisiin. Kuitenkin uskon, että hän kiintyy. Hän ei vain ymmärrä tunnetta. 

Kirja on kirjoitettu erilaisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin uskon, että tämäntapainen ajattelutapa oli tapa suojella itseään taas yhdeltä menetykseltä ja pettymykseltä. Jos et tunne, et pety. 

Kirja on hyvin lakonisesti kirjoitettu. Siinä ei ole korukieltä tai hienoja lauserakenteita. Se on itsessään tapa, josta itse pidän. Kirjoitetaan suoraan, ei viljellen monimerkityksellisyyksiä. Mutta kaikessa suoruudessaan kirja on kuitenkin täynnä merkityksiä, tulkintoja. 

Mitä opin... Opin jälleen unohtamaan ennakkoluulot. Vaikka jokin kirja on klassikko, ei se tee siitä suoraan vaikeasti ymmärrettävää. Toisaalta jokainen ymmärtää kirjallisuuden omassa kontekstissaan, tämä on se kirjallisuuden tutkimuksen suunta, johon itse haluan uskoa.