Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Olen nähnyt tämän kirjan monessa paikkaa, monta kertaa, mutta jokin sai minut aina jättämään sen hyllyyn. Jokin takakannessa ei saanut tarttumaan ja lukemaan. Sitten näin Instagrammissa erään seuraamani näyttelijän postauksen ja tulkitsin hänen esiintyvän kirjasta tehtävässä tv-sarjassa ja sehän sitten herätti lukemaan. Onneksi herätti.

Olen lukenut muutamia muusikoiden elämänkertoja, mutta täytyy myöntää, ne eivät ole lempigenreäni, kuten eivät elämänkerrat muutoinkaan. En ole loppujen lopuksi niin utelias muiden ihmisten elämästä, että jaksaisin tai kiinnostuisin lukemaan taruakin ihmeellisempiä sattumuksia. Ennemmin hullaannun jonkun mielikuvituksesta. Tätä kirjaa lukiessani hullaannuin juuri tästä. Kirja on raikas ja uskottava tarina 1970-luvun bändistä, jota ei oikeasti ollut koskaan olemassa, mutta joka herää eloon kirjan sivuilla. 

Ensin on bändi, sitten tulee Daisy Jones ja nostaa yhtyeen maailmansuosioon, kunnes kaikki romahtaa hetkessä. Se on kirjan idea. Kirja on kirjoitettu kuin se olisi yksi suuri haastattelu. Kukin asianosainen kertoo oman näkökulmansa tapahtumiin. Ja täytyy myöntää, se toimii. Kirjailija osaa tuoda "haastattelupätkien" kautta esiin tarinan ja kaikki tunnelmat erinomaisesti. Teos on kokonaisuus, joka kertoo tarinan monen henkilön näkökulmasta samanaikaisesti olematta kuitenkaan sekava tai epäselvä. 

Oikeassa elämässä 1970-luvun musiikki ei ole suuressa roolissa omassa soittolistassani. Muutamia bändejä olen fanittanut pitkään tuolta ajanjaksolta, mutta muutoin aikakausi on minulle varhaislapsuuden aikaa, joten mitään jalostuneita muistikuvia siitä ei ole. En osaa sanoa, kuinka autenttinen aikakauden kuvaus on, mutta itse ainakin uskoin kaiken tapahtuvan tuolloin, ainakin osittain. Joitain asioita en ihan ostanut. 

Vähän erilainen luettava, virkistävä tavallaan. Vaikka turautin muutaman kyyneleen kirjan lopussa, päällimmäinen tunne nyt kirjan loputtua, on kuitenkin hienoinen pettymys. Vaikka matka oli hieno ja kiinnostava, matkanpää ei ollut ihan sitä, mitä ajattelin. 

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Pidin kovasti ensitapaamisestani Torstain murhakerhon kanssa, joten kun huomasin jatko-osan, laitoin sen heti varaukseen kirjastoon. Oletettavasti kirjoja oli hankittu monta, joten odotusaika ei ollut kovinkaan pitkä. Itse kirjan luin nopeasti nykyiseen lukutahtiini verrattuna.  

Torstain murhakerhoa kohtaa järkytys Ibrahim ryöstetään ja hakataan kadulla. Samoihin aikoihin Elizabethin entinen mies, MI6:n vakooja, ottaa häneen yhteyttä. Pian mies löytyy kuolleena jättäen jälkeensä salaperäisen viestin varastettujen timanttien olinpaikasta. Tässä kaksi päätutkintahaaraa tälle teokselle. Murhakerho lähtee selvittämään molempia tapauksia omaperäisellä tyylillään.

Taas teos, jonka juonesta ei ole hyvä kertoa kovinkaan paljon, jotta lukijalle säilyy jännitys. Jännitystä Osman osaa rakentaa teknisillä keinoilla ja toki tarinan kauttakin. Toisaalta nautin lyhyistä leikkauksista, kappaleista, jotka loppuvat cliffhangeriin. Etkä pysty vastustamaan kiusausta, vaan luet vielä pari kappaletta ja vielä pari. Toisaalta se on ärsyttävää ja hieman tylsääkin pidemmän päälle. 

Tässäkin, kuten edellisessä teoksessa, kertojan ääni vaihtelee. Se luo kiinnostavuutta, mutta taas toisaalta ärsyttää. Ehkä keino on jo liian käytetty dekkareissa ja jännäreissä, vaikka se toimiikin, ei se tarkoita, että sitä pitäisi käyttää kaikissa teoksissa. Ja kuitenkin lankean ansaan joka kerta. 

Kuten sanoin luin kirjan nopeasti juuri rakenteesta ja koukuttavuudesta johtuen. Pidin siitä. Pidin kovasti. Se oli hyväntuulen dekkari, jonka hahmot ovat rakastettavia ja omaperäisiä. He tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joilla on ongelmia ja ilonaiheita, kuten meillä muillakin. Ehkä ainut hahmo, joka ei tuntunut uskottavalta oli Ronin lapsenlapsi, joka ei täysin vaikuttanut ikäiseltään tai sitten en vain tunne nykyajan 6-vuotiaita. 

Suosittelen lämpimästi. Erinomaista viihdettä.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Uusi Sinisalo on aina merkittävä tapahtuma. Tosin edellisen lukukokemuksen jälkeen lähestyin teosta hieman pelonsekaisesti. Onneksi tällä kertaa kirja oli juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan. Ei tosin ihan parhaita Sinisalon teoksia, mutta oikein hyvä lukukokemus.

Kirja alkaa lähes waltarimaisella kuvauksella Joonan matkasta Assyriaan. Joona oli kauppias, joka joutui hienoisen pulaan. Joonan hallintaan tuli erinäisten tapahtumien kautta mystinen ukkoshuilu, jonka avulla hän pystyi pelastautumaan mm. laivalliselta vihamielisiä merimiehiä. 

Kelataan eteenpäin pari tuhatta vuotta ja tavataan Leena, meteorologi, joka irtisanotaan. Leena on löytänyt fulguriitin eli siis ukkoshuilun matkaltaan Espanjasta. Leenan lapsi Leia sattuu puhaltamaan huiluun ja nousee ukkosmyrsky. Vanha kansantaru tuntuu alkavan elää. Leenan työkokeilupaikan kaikki toiminta ei kestä päivänvaloa, mutta minkäs teet, kun meteorologeille ei ole työpaikkoja ruuhkaksi asti. Myös entinen miesystävä käyttäytyy oudosti. Mukana on venäläinen parapsykologialaitos ja muitakin epäilyttäviä tyyppejä.

Jotenkin tämän kirjan juonesta on vaikea kertoa selkeästi. Se ei tarkoita, että kirja itsessään ei olisi selkeä, mutta jotta ei paljastaisi liikaa, ei kannata sanoa myöskään liikaa. Toisaalta juoni on hyvin kiehtova ja vaikka siinä on monta lonkeroa, se pysyy hyvin kirjailijan hallussa. Tai sitten voi olla kyse vain siitä, että en osaa tiivistää juonta lyhyeksi ja selkeäksi. 

Kuten jo totesin pidin kirjasta. Ei se lempisinisalojeni tasolle yllä, mutta tulee sarjassa oikein hyvä. Edelleen pidän tavasta yhdistää kansanperinnettä, fantasiaa ja reaalimaailman ongelmia yhteen. Yllättäen työpaikkakokeilu kuulostaa jännittävältä. 

Koska olen melko niuho tiettyjen asioiden suhteen, kävin tietenkin tarkistamassa fulguriitin ja kyllä se tunnetaan suomalaisessa kansanperinteessä. Jälleen kävi niin, että tarinan lisäksi, opin uutta. 

Tässä teoksessa maagiset osuudet olivat suhteellisen pieniä eli teos sopii hyvin niille, joille maaginen realismi ei ole ehkä se omin genre tai jotka haluavat tutustua pienin annoksi. Itselleni maagisuutta olisi voinut olla enemmän ja se olisi voinut olla maagisempaakin. Kuitenkin aina yhtä ihanaa lukea hyvää kirjaa.