sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi

Aina silloin tällöin, melko harvoin kuitenkin, kirjailija lähestyy suoraan sähköpostitse ja kyselee kiinnostusta lukea teoksensa. Nämä ovat itselleni sellaisia erittäin iloisia, spesiaaleja tilanteita, jolloin tuntee olevansa yksi osa koko kirjagenreä. Se tuntuu hienolta. Näin tämäkin kirja tuli luokseni sopivasti perjantain postissa, kun pohdin juuri, mitä ottaisin viikonloppureissulla mukaan. Niinpä otin kirjan mukaan ajatuksena, jos vaikka aloittaisin edes.

Kirjailija oli esitellyt kirjansa lyhyesti suunnatuksi yläasteikäisille pojille ja että se on kirjoitettu yhdessä nuorten kanssa blogissa. Tämäkin jo herätti kiinnostukseni kirjaa kohtaan. Yritin pitää näitä asioita mielessä, kun aloitin lukemisen. Siis sen, että kirjan kohderyhmänä ei ole keski-ikäiset romantiikan nälkäiset kirjanpitäjät, vaan nykynuoret. Lukiessani kuitenkin ymmärsin, että en ole ihan tavallinen keski-ikäinen monen lapsen äiti. Harrastuksiini sukankudonnan ohessa kuuluu WoW, musiikki, elokuvat ja näissäkään en tyydy ranskalaisiin taide-elokuviin, vaan sanonta on, että, jos elokuvassa on Dwayne Johnson, se ei voi olla huono. Huomasin siis pian kirjan edettyä, että tämä kirja sopii myös täydellisesti omaan habitukseeni.

Kirjan maailma on sekoitus fantasiaa, tulevaisuutta ja menneisyyttä. Siinä missä McCoolin veljekset lentävät leijulaudoillaan metsästäen ja ryöväten, on vahvana taustalla myös tarustot ja luonto. Maa, jossa veljesten heimo elää on fennien maa Fennonia, idän ja lännen välissä. Veljekset ovat iirejä, soturiheimoa, joka taitaa taistelun. Taisteluihin veljekset joutuvatkin tuon tuosta ja vaikeuksiin siinä sivussa. He elävät huoletonta elämää ilman huolta ja sitovia velvollisuuksia. Vähän sellaista, jota monissa seikkailukirjoissa eletään ja kaivataan. Kirjan maailma on hienosti kuvattu. Se toi mieleeni Suomen metsät tottahan toki, mutta myös WoWin maailman, jossa yhdistyy todellisuus ja fantasia saumattomasti.

Veljeksistä päähenkilöksi nousee Rob McCool. Rob on taitava soturi ja tarunkertoja. Veljekset joutuvat keskelle Novgorodin ja idän taistelua koodinkantajasta, salaperäisestä tytöstä, jonka kasvoilla on naamio ja jonka kohtalo on kietoutunut veljien ja etenkin Robin kohtaloon. Taistelukohtaukset on kuvattu hienosti lähes elokuvamaisesti. Pojat käyttävät taistelussa käärmetervaa, joka terästää aistit ja saa pojat taistelemaan kuin aasialaisissa elokuvissa tai Matrixissa, väistämään luoteja, havaitsemaan asioita, joita ei ilman havaitsisi. Pidin kovasti taistelukuvauksissa. Vaikka niissä oli väkivaltaa, en kokenut, että väkivalta olisi ollut hallitsevaa tai sitä olisi ihannoitu. Taistelut ovat olennainen osa tarinaa, ne vievät tarinaa eteenpäin. Niitä kuvataan kuin hidastuksin, pidin etenkin yhden taistelun kuvauksesta, jossa hidastaen pystyin näkemään ympärilläni lumihiutaleet jokaisen erilaisena, näkemään hidastetusti luotien lentoradat ja näkemään kuinka veljekset väistivät luoteja. Aivan loistavaa.

Koska kuitenkin olen keski-ikäinen äiti, löysin kirjasta paljon kaikkea muutakin tai ainakin kuvittelen löytäneeni. Löysin sieltä Kalevalan runonlaulajineen, löysin Waltarin ja Sinuhen, löysin prinsessoja, löysin kansantaruja ja löysin myös romantiikkaa. Romantiikkaa kuitenkin sillä tavoin pojille sopivana annoksena ilman, että sitä olisi mitenkään päälleliimattu, vaan sujuvana osana koko tarinaa.

Pidin kirjasta todella paljon, jopa niin paljon, että hämmästyin lukiessani teosta ahmien, vaikka lähdinkin sitä lukemaan ehkä hieman skeptisesti. Kirja on rakenteeltaan ihanteellinen, luvut ovat juuri sopivan pituisia ja saavat lukemaan vielä yhden luvun. Mikään ei ole masentavampaa kuin ajatella lukevansa vielä yhden luvun ja tajuavansa luvun olevan 50 sivun pituinen. Kerronta on sujuvaa ja sitä on helppo ja mukava lukea. Se ei pyri miellyttämään tai yritä olla jotain, mitä se ei ole.

Kirjan lopusta voisi päätellä jatkoa seuraavan ja tätä ainakin itse toivon. Kiinnyin veljeksiin ja vielä jäi monta salaisuutta selviämättä. Nuorempi tyttäreni innostui kirjasta myös ja kärtti sitä luettavakseen. Olettaisin tarinan uppoavan oikein hyvin.

Miten saada pojat lukemaan, varmasti tämänkaltaisten kirjojen avulla. Varmasti myös osallistamalla heidät kirjoitusvaiheessa. Kukaan ei tunne teini-ikäistä poikaa paremmin kuin toinen sellainen. Jahka kuopukseni ehtii 10 vuoden päästä teini-ikään, saa hän varmasti myös tämän kirjan luettavakseen yhdessä Aarresaaren ja Tom Sawyerin kanssa. Jotain samaa löytyy näistä kaikista vapaata poikamaisuutta ja seikkailua.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Arvonnan voittaja

Arvonnan voittaja on Katri La petite Lectricesta.

Onnea voittajalle.

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

Tämä on heti kärkeen sanottuna sellaista leppoista kesälukemista, jota voi suositella kaikille romantiikan ystäville. Ehkä tämä kategorisoituna on sitä chic litiä, mutta ei varmaan pahimmasta päästä, sillä en aio tunnustaa pitäväni kyseisestä genrestä tippaakaan. 

Karoliina on kolmekymppinen stressipesä, joka on eronnut poikaystävästään puoli vuotta sitten, mutta tapaa tätä yhä usein ja käy tämän kanssa lounaalla. Hän on saanut työn yliopiston filosofian laitokselta ja työ on ponnahduslauta eläkevirkaan. Filosofian laitos ei kuitenkaan ole helpoin tapa saada meriittejä, sillä työntekijöitä kiinnostaa aivan muut asiat kuin työnteko ja kun vielä kuviota sekoittaa laitoksen sivarimies Matias. Karoliina murehtii ja valvoo yöt, mutta onko siitä apua, vaan pitäisikö vähän hellittää.

Kirja on ihanan elämänmakuinen. Se on hauska, sopivasti romanttinen olematta äitelä. Itsekin olen vuosia työskennellyt aikoinani yliopistolla ja valitettavasti pystyn tunnistamaan kirjan ihmiskuvaukset liiankin hyvin. Tämä tietenkin teki kirjasta omakohtaisemman ja sellaisen, johon pystyn samaistumaan oikein hyvin. Kirja muistutti jälleen, miksi en enää ole yliopistolla töissä ja miksi sinne ei kannata haikaillakaan. Karoliina on myös hyvin paljon sellainen kuin useat meistä naisista ovat eli stressaamme asioista turhaankin ja omassa päässä pienistä asioista tulee sellaisia "nyt maailma tuhoutuu" -ongelmia. Karoliinan huolipäiväkirja oli oikein hyvä idea ja oivallinen apu lietsomaan lisästressiä etenkin kyseisessä kuosissa.

Olen lukenut Vaahteran aka Pauliina Vanhatalon aiemmatkin romanttiset kirjat ja pitänyt niistä, joten odotuksia tätä teosta kohtaan oli ja ne täyttyivät aivan täydellisesti. Jopa kirjan kansi on ihanan kesäisen kepeä.

Jos siis vielä haet sopivaa kirjaa riippumattoon, rannalle tai sadepäivän varalle, tässä yksi mainio ehdokas.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Ei mitään kevyintä kesälomalukemista, kuitenkin valitettavan ajankohtainen.

Teena Maguire raiskataan julmasti. Hänen tyttärensä todistaa tapahtuman. Teena jätetään kuolemaan venevajaan, mutta kuin yllättäin selviää hengissä vain joutuakseen toisenlaiseen koettelemukseen. Samoin kuin hänen tyttärensä ja heidän löytänyt poliisi. Naisiin kohdistuva väkivalta on päälimmäinen aihe, toinen on kosto. Ei anteeksiantoa tässä kirjassa.

En ollut lukenut Oatesia aiemmin, en tiedä pidinkö kirjasta. En pysynyt kärryillä kertojaminästä. En halunnut pitää kirjasta. Kirja ei ole lohdullinen, se ei helpottanut vaikean aiheen käsittelyä tai ajattelua, mutta ei tarvinnutkaan. Aihe ei kaipaa päähän silittelyä tai silottelua, sillä se on jotain karmeaa, jotain, mikä vie minuuden, sielun mukanaan. Näin käy Teenalle, mutta myös hänen tyttärelleen. Se käy tavallaan myös poliisi Dromoorille.

Kaikesta huolimatta kirja on hyvä, se on loistava. Se on synkkä ja masentava. Se saa olemaan onnellinen, että näin ei ole käynyt minulle, mutta saa ajattelemaan kaikkia niitä naisia, joille on käynyt. Pystyykö tuollaisesta selviämään ja miten, millaiset arvet se jättääkään.

Kirja on ollut hyllyssäni pitkän aikaa ja nyt lomalla päätin lukea kirjoja omasta hyllystäni. Loma tosin loppui viikoksi, kun palaan töihin ja tämä viikon pitämäni loma oli enemmän aktiivista samoilua Lapin liian ihanassa luonnossa kuin aikaa lukemiselle. Uskoisin kuitenkin, että muutaman vielä pitämättömän loman aikana sitäkin vielä löytyy.

Muistakaa osallistua arvontaan, saa ihan itse tilata neuletyön. 

Arvonta

Oho, Lapin loman aikana meni 60 000 lukukertaa puhki, joten pätkäistään ilmoille arvonta.

Tämän merkkipaalun kunniaksi arvon osallistujien kesken (jälleen) neulomani tai virkkaamani sukat, huivin, pipon, lapaset tai muun ns. vähän pienemmän työn.

Voit valita jo valmiista töistä mallin tai esittää ihan oman toiveen langan värin, paksuuden, materiaalin suhteen. Töitäni voi vakoilla täältä.

Osallistua voit kommentoimalla postausta ja vakuuttamalla tällainen ei niin kesäihminen kesän ihanuudesta.

Arvonta jatkukoon viikon eli menee poikki sunnuntaina 5.7. Jokaisella on vain yksi arpa.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Diana Gabaldon: Muukalainen

Olen ollut niin vietävissä aina sen jälkeen, kun Gordon Strachan pelasi Skotlannin maajoukkueess 80-luvulla. Silloin päätin, että unelmamieheni on punahiuksinen ja jos joskus ikinä menen naimisiin, menen naimisiin punahiuksisen kanssa. Elämähän ei ole unelmaa, mutta jostain kumman syystä näin kävi. Olen ollut onnellisesti naimisissa punahiuksisen mieheni kanssa pian 22 vuotta. Siispä, kun tämä sarja alkoi tv:stä, tiesin heti rakastavani sitä. Ensimmäisen jakson jälkeen päätin jo lukea kirjan. Yllätyksekseni löysin sarjan toisen osan omasta hyllystäni, mutta tämän ensimmäisen hain kirjastosta.

En ole ollut kovinkaan innokas lukemaan aikamatkustuskirjoja, pois lukien kuitenkin  Michael Moorcockin Katso ihmistä ja Vonnegutin Teurastamo 5:n, jotka ovatkin lähes ainoita genren kirjoja, jotka olen lukenut ja täytyy nyt myöntää, että molemmat ovat loistavia. Tämä on ollut kuitenkin syy, miksi en ole aiemmin innostunut kirjoista. Jos olisinkaan tiennyt Jamien hiusten värin, olisin voinut toimia toisin.

Clare matkaa ajassa aina vuoteen 1744 druidien kivipaasien kautta Skotlannin jylhissä maisemissa. Toisen maailmansodan jälkeinen Skotlanti jää mukanaan aviomies Frank. Jamie Fraser, tuo ihanainen punahiuksinen soturi paranee Claren taidoilla ja näin Clare ajautuu klaanilinnan parantajaksi. Clare haluaa kuitenkin vain pois etenkin kuultuaan, että kiviltä voisi päästä takaisinpäinkin. Muutamaa karkausyritystä myöhemmin Clare kuitenkin huomaa olevansa naimisissa Jamien kanssa ja halu päästä nykyaikaan on laantunut lähes kadonnut.

Jamie on itsepäinen skotti, joka on punatakkien jahtaama ja hänen päästään on luvattu palkkio. Täytyy myöntää, että taidan olla vähän rakastunut Jamieen ja hän on monella tavoin hyvin samanlainen kuin oma mieheni, ihan punaisia hiuksia myöten. 

Kirjassa on kuvattu todella kiinnostavasti aikaa ja ympäristöä, kasveja ja tapoja. Toki tv-sarjan myötä maisemat ovat piirtyneet mieleen, mutta sanoisin, että kirjaa lukemalla pääsee hyvin myös Skotlannin jylhiin maisemiin. 

Vaikka tässä kehunkin kirjaa oli lukiessa pitkän aikaa sellainen olo, etten oikein tiennyt pidinkö kirjasta vai en. Nyt en tiedä, haluanko lukea toisen osan vai en. En ehkä ainakaan heti. Suomennosta on kritisoitu muuallakin ja täytyy myöntää, että skottimurteen käännös tekee skoteista hieman yksinkertaisen oloisia, toisaalta enpä itse osaisi tehdä asiaa paremmin tai ei ole edes ehdottaa jotain muuta tapaa. 

Olen tyytyväinen, että luin kirjan ennen kuin sarja on päässyt pitkälle. Toki heti bongaa kohdat, jotka on eri tavoin kuin kirjassa ja mielenkiintoista, millä tavoin tarinaa viedään eteenpäin. Nyt täytyy kuitenkin yrittää löytyy jokin mukava lomakirja Lapin reissulle. Omasta hyllystä aion bongata jotain unohtunutta, niitä riittää.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Sain jokin aika sitten tämän kirjan arvostelukappaleeksi. Kirjaa en hotkaissut yhdeltä istumalta en edes kahdelta. 

Kirja tarrautuu vaikeaan aiheeseen, koulusurmiin. Kirjassa pyritään pääsemään koulusurmaajan ajatuksiin, hänen tekojensa taakse. Näin varmasti onnistutaankin, ainakin jollain tasolla. Omasta mielestäni kuitenkin osittain hieman kliseisesti. Palataan tähän.

Franz on lukiolainen. Häntä pidetään ehkä omituisena, häntä kiusataan. Hänellä on yksi hyvä ystävä Kolehmainen, jonka kanssa Franz käy ampumassa hiekkakuopilla ja jota kohtaan Franz tuntee ajoittain muutakin kuin pelkkä ystävyyttä. On vanhemmat, jotka eivät osaa puhua pojalleen. On myös Virpi, tyttö, joka valtaa Franzin mielen. Tyttö, jonka Franz ei tajua käyttävänsä häntä hyväkseen. On filosofian opettaja Helena, joka ei Franzin mielestä osaa asiaansa, sillä Franzin tulkinta filosofiasta tai hänen oma filosofiansa on ainut oikea totuus. Kaikki tuntuu olevan mustavalkoista. Franz lukee Nietzscheä, mutta pitää itseään kuitenkin kaikkien aikojen parhaana filosofina. Siinä on oikeastaan kirja asetelma, näistä aineksista syntyy koulusurmaaja kirjassa.

Kirjailija on filosofi ja sen huomaa kirjaa lukiessaan. Filosofista termistöä käytetään kirjassa ja ajoittain täytyy myöntää, että kirja on liiankin filosofinen. Itse olen ollut kiinnostunut filosofiasta pitkään ja lukenutkin jonkin verran, joten jotain pohjaa kuvittelen omaavani. Osaa asioista ei selitetä kovinkaan paljon, mikä on ihan ok, mutta vähemmän perhtynyt lukija ei kenties pääse sisälle niin paljon kuin perusfilosofian tiedot omaava. Tämä hienoinen ylimielisyys filosofian perusteita kohtaan on ominaista niin kirjalle kuin Franzillekin. Muut ovat niin vähäpätöisiä, että miksi heille ylipäätään pitäisi selittää mitään. Ehkä koko juttu onkin kirjailijan nerokkuutta antaa lukijan huomata olevansa suuren ajattelun alapuolella.

En pitänyt kenestäkään kirjan hahmoista. He olivat lähes pääsääntöisesti omaa etuaan ajavia, jotka eivät todellisesti välitä toisista ihmisistä. He eivät yritä tarpeeksi olla ihmisiä tai tuntevia ihmisiä, joilla olisi empatiakykyä. Franz on omassa filosofisessa kuplassaan, Virpi käyttää hyväkseen ihmisiä, Franzin vanhemmat ehkä välittävät, mutta eivät uskalla tai osaa olla poikansa kanssa. Opettaja Helena yrittää, mutta ei saavuta sisintä, toisaalta miten kykenisikään. 

Kirjaa lukiessa aloin pohtia omia lukioaikojani, olisiko tuolloin joukossamme saattanut olla Franz. Täytyy valitettavasti myöntää, että en usko meistä kenenkään olleen näin filosofinen, mielessä oli enemmän juominen, bilettäminen ja vastakkainen sukupuoli. Asiat, jotka Franzillekin ovat tuttuja, mutta joita harrastaessaan hän tuntee kuitenkin olevansa näiden asioiden yläpuolella. 

En siis pysty sanomaan, voisiko näin olla, mutta kliseisyyttä korosti ehkä tuo filosofinen ulottuvuus. Nietzsche yhdistetään usein koulusurmaajiin, jaksanko uskoa, että he oikeasti olisivat lukeneet ja hakeneet oikeutusta filosofiasta. En tiedä. En tiedä mitään.

Kaikeasta huolimatta kirja pistää miettimään. Se pistää miettimään toisia ihmisiä, sitä miten meistä kukin näkee maailman. Itse olen sitä mieltä, että jokainen luo oman todellisuutensa. Tämä kumpuaa kaikesta siitä, mitä olemme kokeneet. Kerroksista, joita olemme aivoihimme luoneet. Näihin vaikuttaa enemmän tai vähemmän, riippuen henkilöstä, myös muut ihmiset ja heidän luomansa todellisuus. Jotta pystyy ymmärtämään toista ihmistä, pitää nähdä asioiden taakse. Olla tuomitsematta ennen kuin ymmärtää.

Suosittelen kirjaa. Se ei ole keveää lukemista, se ei hurmaa kielellisellä nerokkuudellaan ja on osin kliseinen ja ylimielinen, mutta se on kuitenkin kiinnostava, monikerroksellinen kertomus tapahtumasarjasta, joka olisi voinut päättyä toisinkin.