Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista

Tämä teos on meidän lukupiirimme kirja. Jälleen on pakko myöntää, että en olisi tarttunut tähän ilman lukupiiriä. Onneksi jälleen tuli tartuttua. Kirja on pieni vihkonen, joka sisältää enemmän kuin päältä päin näkisi. Kyseessä on intiaanitarina, jota on aiemmin kerrottu suusta suuhun. Myös tarina on kirjoitettu kuin se kerrottaisiin vaikka iltanuotiolla.

Intiaaniheimolla menee huonosti ja niinpä se päättää jättää jälkeensä kaksi vanhaa naista, jotta nämä eivät käyttäisi vähiä resursseja. Vanhat naiset päättävät selvitä. Pian koko heimo joutuu turvautumaan naisten apuun.

Tarina korostaa vanhojen ihmisten arvoa. Sitä, kuinka vahvuus ei näy ulospäin. Kuinka voi selvitä vastoin odotuksia, kun vain haluaa sitä tarpeeksi.

Tämä oli tosiaan hyvin lyhyt ja nopea lukea. Pidin tekstistä ja tarinasta. Se on tavalla tai toisella tuttu varmaan kaikissa kansoissa, mutta aina yhtä ajankohtainen.

Ihan kiva lukukokemus, vaikka ihan kauheasti en tästä saa kirjoitettua.

John Williams: Stoner (äänikirja/e-kirja/kirja)

Aloitin tämän teoksen vain ja koska Jukka Pitkänen luki sitä. Sain kirjan loppuun, koska tämä oli yksi parhaita kirjoja, joita olen lukenut. Aloitin äänikirjana, luin välillä e-kirjana ja lopetin omasta hyllystä siepatusta kirja kirjasta. Rakastin kaikkea tässä teoksessa.

Kirja kertoo William Stonerista maatilan kasvatista, joka menee yliopistoon lukemaan maataloutta, mutta löytääkin itsensä kirjallisuuden parista. Kirja sijoittuu 1900-luvun alkuun. Toisaalta se voisi osaltaan sijoittua mihin aikaan vain. William Stoner ei ole tavallaan mitenkään kiinnostava ihminen, mutta toisaalta hän on äärimmäisen kiinnostava. Stoner on tunteettoman oloinen ulospäin, mutta sisäisesti hän on paljon muuta. Stoner jää töihin yliopistoon ja löytää itsestään opettajan. Hän menee naimisiin hyvän perheen tyttären kanssa, mutta avioliitto ei ole sitä, mitä hän ajatteli. Myöhemmin hän rakastuu ja kokee vastarakkautta.

En edes tiedä, mikä kirjassa sain minut rakastumaan siihen, mutta rakastuin todella syvästi. Luin, ahmin, elin mukana. Pystyin osittain samaistumaan yliopistoyhteisön toimintaan, sillä olen itsekin ollut töissä yliopistossa opettajana. Kirjassa tehtiin tutkimusta, valmisteltiin opetusta, opetettiin ja kaikki kuvattiin hienovaraisesti. Toisaalta tuo kaikki oli vain yksi osa teosta ja Stonerin elämää.

Pohdin tätä lukiessa, mikä tekee kirjasta erinomaisen. Tätä lukiessa tuli myös mieleen edellinen erinomainen lukukokemukseni Norwegian wood. Kirja, joka ei kerro juuri mistään ja kertoo kaikesta. Nämähän eivät myöskään ole juonivetoisia, vaan kertovat elämästä yleensä. Jotenkin en ole itseäni tämän tyyppisten kirjojen lukijaksi ajatellut, mutta jälleen yllätin itseni. 

Suosittelen teosta kaikille todella paljon. Se on lukukokemus, jota en hetkeen unohda.

Pakko vielä sanoa, että suomennos oli erinomainen.

Joël Dicker: Huoneen 622 salaisuus

Aloin tätä kuuntelemaan ensin, mutta tapani mukaan oli jälleen kärsimätön ja tartuin kirjaan hyllystäni. Joël Dickeristä on tullut yksi lempikirjailijoistani. Ilokseni hänen uusi kirjansa ilmestyykin piakkoin, kuten myös Nesbon uusin. Taas menee kirjakauppaan useampi kymppi, mutta sehän ei haittaa. Voisi mennä huonompaankin. 

Teos oli kovin monipolvinen. Yhdellä tasolla oltiin lähes tässä päivässä, yhdessä 15-16 vuoden päässä, yhdessä noin neljä vuotta taaksepäin ja taisi olla vielä muutama muukin taso. Jotenkin en kuitenkaan hämmentynyt tästä ja pysyin omasta mielestäni oikein hyvin kärryillä, mitä milloinkin tapahtui. 

Nykypäivässä kirjailija Joël on jätetty ja hän vetäytyy vuoristohotelliin nuolemaan haavojaan. Siellä hän tapaa Scarletin, jonka kanssa he alkavat selvittää mystisen huoneen 622 salaisuutta. Toisilla tasoilla joudumme keskelle kolmiodraamaa ja salaisuuksia, kun Lev, Macair ja Anastasia salailevat kukin tahollaan toisiltaan tunteita ja salaisuuksia. Rahoitusmaailma on vain taustalla, loppujen lopuksi siihen ei juurikaan puututa. Yhdellä tasolla kirjailija Joël muistelee kuollutta kustannustoimittajaansa Bernardia. Tämä juonne tuntui paikoin hieman irralliselta. 

Pidin kirjasta paljon. En niin paljon kuin Harry Quebertin tapauksesta, mutta jotain samaa koukuttavaa tästäkin löytyi. Luin jostain, että Dicker ei oikeastaan itsekään aina tiedä, mitä alkaa kirjoittaa ja tavallaan se näkyy hänen kirjoistaan. Kirjassa oli jännityksen lisäksi jälleen paljon rakkautta kirjoittamiseen ja lukemiseen. Sellaisia kirjoja on upea lukea. Pystyy itse nyökyttelemään, että näinhän se on. Näin rakastutaan kirjoihin. Se oli mielestäni Harry Quebertin parhaita anteja ehdottomasti.

Hyvä kirja, ei kuitenkaan mikään aah ja ooh -fiiliksiä aiheuttava. Odotan innolla uutta teosta.

Olga Ravn: Alaiset - 2100-luvun työpaikkaromaani

Lukupiirikirjana oli tällä kertaa tämä tanskalaisen Olga Ravnin teos tulevaisuudesta. Täytyy myöntää, että tämä on teos, johon en olisi itsenäisesti ikinä tarttunut. Teos on sen verran outo, että jouduin täysin keskittymään sen lukemiseen. 

Kirja koostuu pääosin todistajalausunnoista, joissa ihmiset ja ihmisenkaltaiset kertovat tunnoistaan esineitä kohtaan, joita on löydetty uudelta planeetalta. Itse esineitä kuvaillaan tavallaan hyvin kuvaavasti, mutta toisaalta riittävän epämääräisesti esim. käänteinen vyödildo. Niiden aiheuttamia tunteita kuvataan tarkemmin, tuoksuja. Ihmisten mielissä herää muistoja maasta, joka on jo kadonnut näkyvistä. Haikeutta, kaipuuta on aistittavissa. Pikku hiljaa todistajanlausuntojen kautta huomaa ilmapiirin aluksella muuttuvan uhkaavaksi. 

Itse pohdin käsitettä alainen, onko alainen ihminen, ihmisenkaltainen vai kuka. En tiedä, onko sillä edes mitään merkitystä. En ehkä osaa tulkita kirjaa loppujen lopuksi oikein. Eniten ehkä jäi kaivertamaan puuttuvat todistajalausunnot tai se, että lausunnot olivat epämääräisessä järjestyksessä. Mitä on tapahtunut niille, jotka puuttuvat vai puuttuuko edes yhtään. 

Kirja on ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2021 ja se on kriitikoiden kehuma. Minä, tavallinen lukija, en ehkä osannut tulkita kaikkea oikein. En osaa myöskään sanoa pidinkö kirjasta. Joka tapauksessa ainakin luin sen loppuun. 

Julia Quinn: Kätketty perintö

Lukujumi on ihan kaameaa. Olen yrittänyt sen aukaisemiseen dekkareita, jännäreitä, klassikoita lähes kaikkea. Sitten päätin yrittää avata sitä hömppäromantiikalla. Sen myötä aukesi sen verran, että tämän kirjan hotkaisin hetkessä. Ehkäpä sieluni huutaa nyt vain tällaista höttöä, sitä sille siis annettakoon. 

Olen näitä Bridgerton-sarjan kirjoja lukenut aiemmin 4, tämä on seitsemäs osa, joten välistä uupuu kaksi. Koin tämän hienoiseksi ongelmaksi, mutta en niin suureksi ettenkö olisi voinut kirjaa lukea ja onneksi en näin tehnytkään. Näissä teoksissa ei juurikaan viittailla aiempiin teoksiin ja tapahtumiin, tai ei ainakaan tässä.

Kirjan pääosassa on Hyacinth, joka ensimmäisten teosten aikaan on vielä lapsi. Nyt hän on varttunut 22 vuoden kypsään ikään ja on jo kolmatta vuotta hovissa, eikä vieläkään naimisissa. Hän tapaa Gareth St Clairin, joka on (yllättäen) pahamaineinen isänsä hyljeksimä nuorimies. Hyachinth alkaa kääntää Garethin isoäidin italiankielistä päiväkirjaa ja näin selviää kadonnut perintö, joka on piilotettu jonnekin St Clairin sukukartanoa. Yhteinen päämäärä saa nämä kaksi ihastumaan ja viimein myös rakastumaan ja niin edelleen.

Kyllä, takuuvarmaa hömppää, jossa on HEA eli happily ever after -loppu. Mitä muuta sitä voi haluta??? Itse olen riskien karttaja usein myös kirjojen suhteen ja haluan onnellisen lopun. Toki joskus uskaltaudun myös sellaisten teosten pariin, joissa sitä ei ole varmuudella luvassa, mutta aika usein varmistan lopun soveliaisuuden lukaisemalla kirjan viimeisiä sivuja. Tämän vuoksi äänikirjat ovat joskus todella tuskaisia ja juuri siksi en niitä enää juurikaan kuuntelekaan, toki syitä on muitakin.

Tässä muutaman päivän päästä tuleekin Bridgerton-sarjan spinoff Netflixiin katsottavaksi. Sitä odotellessa.

Ulf Kvensler: Erämaa

Olin suunnitellut, että pääsiäisenä lukevani paljon. Ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin, mutta sain sentään tämän yhden teoksen luettua alusta loppuun. Tuntuu, että kun on lukuaikaa kovin vähän, olen entistä valikoivampi siitä, mitä luen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kannan selkä vääränä kirjoja kirjastosta, luen muutaman luvun ja vien takaisin. Joskus voisi tehdä erikseen postauksen kaikista niistä kirjoista, jotka ovat jääneet kesken. Ei ole maailmassa riittävästi aikaa huonojen kirjojen lukemiseen. 

Tämä ei ollut huono kirja. Pidin siitä kovasti. Sen miljöö, Ruotsin lapin erämaa, oli kiinnostava. Henkilöitä oli sopivasti ja he olivat riittävän moniulotteisia. Kerronta oli sujuvaa ja pystyi muodostamaan hyvän jännitteen.

Anna, Henrik ja Milena ovat vuosia käyneet kesäisin vaeltamassa Ruotsin lapissa. Tänä vuonna mukaan tunkee Milenan uusi poikaystävä Jacob, joka herättää Annassa epäilyksiä. Lapin erämaa ja pelko ei ole paras yhdistelmä.

Kirjan ensimmäinen kertoja on Anna. Hänen kauttaan tutustutaan muihin hahmoihin ja Annan historiaan. Poliisikuulusteluiden kautta selviää pikku hiljaa, mitä erämaassa on tapahtunut Annan mielestä. Jännitys tiivistyy tarinan edetessä.

Kertomatta enempää kirjan juonesta sanon vain, että kannattaa lukea. Loppu ei ehkä ole täysin yllättävä, mutta se on hyvin mielenkiintoinen ja itse asiassa jättää muutamia kohtia kutkuttavasti auki.

Maisemakuvaukset ansaitsevat erityisen kiitoksen.

Mikko Ketovuori: Laumavaiston varassa

Viime aikoina olen enemmän ostanut ja hankkinut kirjoja kuin lukenut niitä. Hyllyt pursuvat, mutta lukuaikaa ja -intoa puuttuu. Kuitenkin luettavaa nyt on, kun sille päälle sattuu. Kirjastoon olen joutunut palauttamaan monet varaukset lukemattomina, kun ei vain aika riitä.

Tämä kirja on lukupiirimme innoittaman luettu. En ehkä olisi tarttunut tähänkään teokseen ilman lukupiiriä. Siksi pidänkin sitä erinomaisena oman mukavuusalueen ulkopuolelle viejänä. Loppujen lopuksi kuitenkin pidin tästä teoksesta todella paljon.

Kirja pohjautuu Robert Prechterin sosionimiseen talous- ja kulttuuriteoriaan, jonka mukaan ihminen on laumasielu, joka seuraa sosiaalista mielialaa laumavaistonsa varassa. Näin tehdessään ihmiskunta tulee toistaakseen tiettyjä kuvioita maailman historian mukaan. 

Näin vaalimasennuksen kourissa, kirja tuntuu vieläkin ajankohtaisemmalta kuin vaalien alla. Monet asiat, joita yhteiskunnassamme tapahtuu juuri nyt, selittyvät kyllä tämän teorian mukaisesti. Pelottavaa, mutta totta. Osittain uskon kirjan väitteisiin, osittain pidän niitä vähän ylianalysoituina, mutta yhtä kaikki, hyvin kiinnostava katsantokanta maailmaan kirjassa kuitenkin on. 

Ihmiskunta tuntuu toistavan omia virheitään aina vuosisadasta toiseen. Nousukautta seuraa laskukausi, monet tutut asiat tulevat muotiin aina säännöllisesti. Ihmiset laumasieluina seuraavat muiden esimerkkejä ja sitä kautta jotkut ilmiöt varmasti voivat selittyä. 

Vaikka en uskoisikaan kaikkiin kirjan väitteisiin, antoi se todella paljon ajattelemisen aihetta ja kuten kirjan takakansi lupaa "Kirjan luettuasi et todennäköisesti enää koskaan katso maailmaa täysin samoin silmin kuin aiemmin." En varmastikaan.