Felix Dahn: Felicitas

Tämä olkoon ensimmäinen unohdettu kirjani. Löysin kirjan kirpputorilta kahdella eurolla. Kirja on painettu vuonna 1912, joten pidin lähes pyhäinhäväistyksenä ostaa se noinkin halvalla. Lähes sata vuotta vanha kirja ansaitsee myös tulla luetuksi, joten sekin tuli tehtyä.

Yllätyksekseni kirjailija Felix Dahn on arvostettu kirjailija etenkin kotimaassaan Saksassa. Hänen kirjoistaan löytyy myös ihan uusiakin käännöksiä englanniksi ja niitä pystyy lukemaan jopa ilmaiseksi netissä, mikä tekee hänestä kuitenkin ihan merkittävän kirjailijan. Dahn oli koulutukseltaan juristi, mutta tutki mielellään historiaa, johon hänen teoksensa pohjautuvatkin. Hänen rooliaan Euroopan historiallisen kuvan luomisessa kiitellään. Hän on etenkin keskittynyt roomalaisten aikaan, johon tämäkin kirja keskittyy.

Itse asiassa pidin kirjan prologista melkein enemmän kuin koko kirjasta. Prologissa kirjailija kertoo kävelyretkestään, jossa hän löysi marmorikiven, johon oli kaiverrettu latinankielinen lause, joka suomennettuna on Täällä asuu onni, älköön mikään paha tänne tulko. Onni, Felicitas on kirja keskeinen hahmo ja kyseinen lause on kirjan kantava teema. Prologissa yhä kirjailija kuvaa, kuinka nukahti paikalle, josta hän löysi kivipaaden ja unessaan näki kirjan tapahtumat. Jotenkin pystyin eläytymään tähän täydellisesti ja kuvittelin 1800-luvun herrasmiehen kesäisessä saksalaisessa lehdossa sunnuntaikävelyllä. Jotenkin niin romanttista, mutta romantiikka tai romantiikan ajan kirjallisuutta tämä onkin.

Itse kirjan tarina kertoo roomalaisten viimeisistä päivistä Saksassa. Viimeinen roomalainen kaupunki joutuu saksalaisten hyökkäyksen kohteeksi. Tarinassa on paljon erilaisia henkilöhahmoja, hyviä ja pahoja, molemmin puolin. Kaiken yhdistävänä tekijänä on Felicitas, kaunis nuori nainen, joka on onnellisesti naimisissa Fulviuksen kanssa. Tuona kohtalon päivänä heidän tiensä eroavat ja muutkin miehet himoitsevat Felicitasta. Tarina sisältää siis romantiikkaa, sodankäyntiä, jännitystä, kieroilua ja kuten jo totesin todella monta henkilöä, kaikki ahdettuna 130 sivuun. Juuri henkilöhahmojen moninaisuus teki kirjasta raskaan luettavan, joskin mielenkiintoisen. Kirjassa käytettiin hyvin paljon tarkkoja käsitteitä eri roomalaisista tavaroista ja tavoista, mikä kertoo kirjailijan tietämyksen laajuudesta. Sanat oli myös selitetty alaviitteissä, mikä varmaan saattoi myös osaltaa sivistääkin sivistyssanoja inhoavaa lukijaansa.

Loppujen lopuksi pidin kirjasta, pidin sen vanhahtavasta kirjoitustyylistä. Suomen kielenkin voi nähdä muuttuneen sadan vuoden aikana melkoisesti. Pidin kirjasta myös fyysisesti. Pidin sen hauraista lehdistä, sen tuoksusta ja pehmeydestä. Pidin ajatuksesta, että monet kädet ovat pidelleet samoja sivuja kuin minä, tosin kirjan kunnosta voi päätellä, että se on enimmäkseen ollut kuitenkin hyllyssä.

Olin ehkä hieman yllättynyt selvitettäessäni kirjailijan taustaa, että hän on siis suhteellisen kuulu. Jopa Satakunnan kirjastoista löytyy neljä eri hänen kirjaansa, tosin suurin osa painettuna 1900-luvun alussa tai jopa aiemmin, mutta löytyy kuitenkin. En nyt välttämättä mene heti varaamaan niitä kaikkia, mutta jos tulevaisuudessa törmään Dahnin kirjoihin, en suinkaan jätä hyllyyn. Mielenkiintoista on se sana ja tunne, joka kirjasta jäi päälimmäisenä mieleen.