Mika Waltari: Mikael Hakim (äänikirja)

Tämä kirja on totisesti mukavuusalueeni ulkopuolella. Fyysisenä kirjana olisin tuskin ikinä tarttunut siihen ja äänikirjanakin se olisi jäänyt hyllyyn. Nyt sain kirjan kuitenkin lainaksi työtoveriltani, joten en voinut olla kuuntelematta työmatkoina, enkä tosiaankaan kadu. Waltari on tähän saakka ollut minulle tuttu kirjoista vain Palmujen kautta. Sinuhen olen aloittanut, mutta en ole juurikaan päässyt alkua pidemmälle. Äänikirjassa oli 36 levyä, joten kuunneltavaa riitti noin 7 viikoksi. Melkoinen sitoutuminen oli siis kyseessä, mutta loppujen lopuksi jätin kirjan haikein mielin, sillä hahmoista oli tullut jo ystäviäni.

Mikael Hakim on jatkoa kirjalle Mikael Karvajalka, jota siis en ole lukenut. Kirja jatkaa näin Mikaelin tarinaa ja matkaa. Kirja keskittyy Mikaelin aikaan tarunhohtoisessa Istanbulissa, kuinka hän nousi orjasta suurvisiirin ystäväksi ja merkittäväksi henkilöksi valtataistelun kulisseissa. Pelastaakseen henkensä Mikael ottaa turbaanin eli kääntyy islamin uskoon. Romaanissa johtavana ajatuksena onkin uskontojen välisten erojen ja toisaalta samankaltaisuuksien pohtiminen. Nämä asiat ovat yhä ajankohtaisia ehkä paikoin ajankohtaisempia kuin koskaan aiemmin. Kirja on tarina suvaitsevaisuudesta. Kirjan henkilöt eivät loppujen lopuksi välitä, uskooko toinen Jumalaan, Allahiin tai Jehovaan, kaikki ovat samankaltaisia ja yhtä pieniä suuressa maailmankaikkeudessa. Kirjassa käydäänkin pitkiä pohdiskelevia keskusteluita jumaluudesta ja meistä ihmisistä maailmassa. Olisi voinut kuvitella näiden keskusteluiden olevan tylsiä, mutta huomasin saavani niistä ajattelemisen aihetta hyvinkin pitkään ja nyökytteleväni ollessani samaa mieltä. Hämmästyttävää kuinka hyvin Waltari on osannut kirjoittaa aikaa kestävää dialogia.

Mikael henkilönä on pohjimmiltaan itsekäs ja ahne, mutta joka itsekkyyden lomassa pystyy ainakin omassa mielessään kääntämään itsekkyytensä armeliaisuudeksi. Hyvät teot, joita hän tekee, ovat kuitenkin pohjimmiltaan itsekkäitä. Tämäkin on meidän ihmisten perusluonne. Ihmisiä, jotka ovat täysin pyyteettömästi epäitsekkäitä on vähän tai onko lainkaan. Itsekin olen pohtinut tätä asiaa ja kirjaa kuunnellessa pohdin yhä enemmän esim. vapaaehtoistyö, onhan se epäitsekästä, mutta kyllä siitä kuitenkin saa suunnattoman hyvän olon, johon jää koukkuun ja jota haluaa lisää ja näin ollen taustalle tulee tietynlainen itsekkyys. No, nämä nyt ovat vain omia pohdintojani. Kirjassa on ahneita ihmisiä, jotka kuvittelevat saavansa kullalla itselleen mielenrauhan. Mikael pohtiikin kirjassa rikkautta sanoen, että kulta ei tuo onnellisuutta, mutta kyllä se tasoittaa vaikeuksia. Itsekin ajoittain rahapulaa potien ymmärrän tämän hyvin, on helpompaa selvitä vastoinkäymisistä, kun on vähän rahaa jemmassa.

Kiinnostava hahmo on Antti Tykinvalaja, Mikaelin voimakas, lojaali ystävä Suomen Turusta. Mikael kuvailee Anttia tyhmäksi, yksinkertaiseksi ihmiseksi. Ajoittain Antti toki on lapsenuskoinen, sinisilmäinen ja erittäin yksinkertainen, mutta välillä Antti tuntuu viisaimmalta hahmolta koko kirjassa. Tämä kuvastaa mielestäni hyvin ajatusta kirjaviisaudesta ja siitä, kuinka se muka on parempaa ja hienompaa kuin käytännöllisyys ja arkiviisaus. Antti on myös hyvin perisuomalainen hahmo; hän on juro, viinaanmenevä ja rehti.

Kirjassa on raakuutta, mikä siihen maailman aikaan oli hyvin tavallista. Raaka ja kirjan kenties surullisin kohta ja myöskin yksi käännekohdista oli Mikaelin entisen isännän Abu el Kasimin kohtalo. Täytyy myöntää, että siinä kohdassa tirautin muutaman kyyneleen, vaikka muutoin kirja sai suurimmaksi osaksi hymyilemään. Hienoa, kieroa huumoria kirjasta löytyy kylliksi.

Miehen sinisilmäisyyttä ja ruumiillista heikkoutta kuvaa kirjassa hyvin Mikaelin suhde Giuliaan, joka erivärisine silmineen saa Mikaelin täysin valtaansa. Paikoin melkein huusin tuskasta, kun Mikael surutta uskoo jokaisen Giulian sanan ja kierouden. Naisen kierous korostuu kirjassa myös suurvisiiri Ibrahimin ja Khurrem sultanan välisessä valtataistelussa, joka kärjistyy kirjan lopussa.

Paljon kaikkea sain kirjasta ja omalta mukavuusalueelta poistuminen ei kenties niistä vähäisimpänä. Olen jo käynyt hipelöimässä Waltarin muita kirjoja kirjastossa, mutta uskoisin, että äänikirjana nämä menevät parhaiten itselleni, sillä olen sen verran levoton ja äkkipikainen, että en taida jaksaa keskittyä pitkäksi aikaa näiden lukemiseen. Äänikirjaa kuuntelee niin mielellään työmatkalla. Kirjan lukijana toimi muuten Veikko Honkanen ja hän on aivan erinomainen.

Seuraava äänikirja alkoi jo tänään ja sekin on klassikkokamaa, jota olen aloittanut, mutta en saanut loppuun. Siinä on kuitenkin vain 7 levyä, joten loppu häämöttänee jo ensi viikolla.