Pesäpallofiilis

Muistatteko, kun ala-asteella ja vielä lukiossakin pelattiin pesäpalloa. Yleensä ne parhaat saivat olla joukkueiden kapteeneja ja pelaajia valittiin joukkueeseen yksi kerrallaan, paremmuusjärjestyksessä tietenkin. Sitten oli muutama pelaaja, jotka jouduttiin ottamaan omaan joukkueeseen. Yleensä heidät laitettiin seisomaan jonnekin takakentälle ja laittomanrajan taakse. Itseni valittiin usein siinä keskivaiheilla, olin suht hyvä pelaamaan ja sellainen kaikkien kaveri. Muutaman kerran kuitenkin olen joutunut peleissä tilanteeseen, joissa olen ollut viimeisten joukossa. Sen väkinäisen hymyn pitäminen kasvoilla ja tuska siitä, että kukaan ei halua joukkueeseen. Odotus, että pian minut valitaan, olisinko seuraava.

Vähän samanlainen fiilis tulee välillä tässä blogimaailmassakin. Huomaat, että jahas, nyt kulkee jotain tunnustuksia. Huomaat, että joku on saanut jo useampia, eikä oikein tiedä, mihin laittaisi kaiken huomion. Odotat, milloin joku kommentoi jotain tekstiäsi ja ilmoittaa: ”Minulla on sinulle tunnustus blogissani.” Odotat innolla, niin, että vatsaan vähän koskee jännityksestä, kun avaan sähköpostia tai bloggeria. Ja joka kerta huomaat, että ei tällä kertaa. Et kuitenkaan lopeta odottamista, jos vielä kuitenkin. Samalla huomaat, että kommentointi menee jo tasolle, kun tämä nyt on kiertänyt jo kaikilla, ei jaksa laittaa eteenpäin. Haluaisit kommentoida: ”Hei, mulle ei ole vielä tullut, laita mulle!!!”, mutta et tietenkään kehtaa, sillä eihän kehuja saa kerjätä. Yrität olla niin kuin ennenkin, päivittelet blogiasi ja ajoittain kommentoit muiden blogeja. Yrität olla katkeroitumatta ja vajoamatta itsesääliin: ” kukaan ei lue mun blogia…”. Huomaat pohtivasi, miksi jonkun toisen blogi on heti niin suosittu ja omasi ei millään saa enempää kuin kymmenen lukijaa päivässä. Tunnet olevasi toisenluokan blogistanian kansalainen, huono bloggaaja. Alat jopa pohtia bloggaamisen lopettamista, koska kukaan ei kuitenkaan lue, kukaan ei välitä. Vajoat yhä syvemmälle ja piehtaroit itsesäälissä. Saatat jopa jättää huolehtimatta hygieniastasi, koska mitä väliä millään on. Syöt suklaata ja katsot kapinoiden vain telkkaria ja sieltäkin vain saippuasarjoja, koska miksi lukisi tai sivistäisi itseään millään järkevällä, ei se ketään kuitenkaan kiinnosta.

Sitten heräät joku aamu ja katsot rakastavasti aviomiestäsi, joka on saanut kärsiä viime aikoina pahantuulisesta vaimosta syytä tietämättä. Kuljet kirjojesi luo, haistelet muutamaa, ehkä hieman selailet. Tunnet lämmön hehkun vatsassasi, josta se leviää sydämeen saakka. Muistat Jörn Donnerin sanat: ”Lukeminen kannattaa aina.” Lisäät mielessäsi, vaikka kukaan ei blogistasi pitäisikään.