Kolmas Rebecka Martinsson -kirja. Parempi kuin kaksi aiempaa, raaempi. Olen ihan fiiliksissä yhä edelleen ja maltan tuskin kirjoittaa tätä ennen kuin tartun seuraavaan osaan.
Rebecka on parantunut ja siirtynyt Kiirunaan syyttäjäksi. Järveltä pilkkiarkista löydetään kuollut nainen ja siitähän vyyhti alkaa purkautua. Tällä kertaa pyöritään kaivosyhtiöiden rikollisessa maailmassa. Kaivosyhtiöthän oikeastikin ovat suuria rikollisia, jotka eivät välitä ihmisoikeuksista, ympäristöstä tai mistään muistakaan säännöksistä. Ehkä yleistäminen on liian raakaa, mutta kuten Suomessakin on saatu todeta Talvivaaran osalta, kaikki ei ole kunnossa. Tässä kirjassa kaivosyhtiö harrastaa kullankaivuuta Ugandassa sekä Pohjois-Ruotsissa. Larssonille tyypillisesti kirjassa on siis jälleen ihania talousrikoksia, sisäpiiririkoksia. Hän osaa kirjoittaa niistä kyllä varsin oivallisesti.
Lapin luonto näyttäytyy jälleen kauneudessaan ja karuudessaan seka takautumissa että nykyhetken kuvauksissa. Melkein tunsin jäätävän viiman kehollani ja lumen kylmyyden lukiessa. Myös eläimet ovat omassa roolissaan, ehkä eivät niin suuressa kuin kahdessa edellisessä, mutta roolissa kuitenkin.
Tällä kertaa Rebeckan tarina etenee ja hänen suhteensa Månsiin tiivistyy. Myös Sven-Erik kokee erityisiä hetkiä, mikä on mukavaa, sillä hän vaikuttaa erittäin sympaattiselta henkilöltä. Muutoinkin pidän kaikista päähenkilöistä. Heissä on mukavasti särmää, mikä tekee heistä erittäin aidon tuntuisia.
Jälkipuheessa sanotaan kirjasarjan oleva puolessa välissä, joten kolme kirjaa vielä. Näistä kaksi odottaakin kirjastopinossani ja näistä toisen otan sänkyyn tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti