Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset

Muistan, kuinka tämä kirja herätti huomiota ilmestyessään suomeksi. Muistelen kuulleeni kirjailijan haastattelunkin. Silloin en tarttunut, mutta nyt tartuin. Lukeminen oli hidasta, sillä kirja hyvyydestään huolimatta, ei ole sellainen, jonka ahmaisee kerralla. Itse makustelin sitä pala kerrallaan. Tarina on ahdistava ja surullinen, mutta loppuu optimistisuuteen.

Tarina on tarina Afrikasta, nuoresta pojasta, josta tulee lapsisotilas. Teksti on lapsenomaista kuin pojan kertomaa. Tämä tekee kauhuista jotenkin vielä kauheampia, vaikka tietää, että kirja ei ole tosi tarina, vaikka varmasti voisi olla, valitettavasti. Aikuiset ovat kirjassa suurimmaksi osaksi hyväksikäyttäjiä ja toisaalta uhreja. Lapsien elämässä ei ole leikkiä, vain kauhua ja ahdistusta. Liian paljon liian aikaisin. 

Tuntuu hyvin ahdistavalta ajatella kaikkia niitä lapsisotilaita maailmassa, jotka ovat selvinneet sodasta, mutta jotka kantavat psyykkisiä ja fyysisiä arpia koko loppu elämänsä. Maailma ei ole joka paikassa kovinkaan onnellinen paikka elää.

Kirja vaikutti todella syvästi, mutta toisaalta taas ei. Se oli syvällinen ja toisaalta taas ei ollut. Tämä ristiriita selittynee osittain lapsen näkökulmalla. Lapsi näkee kaikesta huolimatta maailman lapsen silmin, pohtimatta sen enempää syvällisesti tapahtumia. Sillä tavoin hän suojelee itseään maailman pahalta.

Kyllähän tätä voi suositella, vaikka ei hupiluettavaa olekaan. Erilainen kirja ainakin.