Uuno Kailas: Novelleja

Uuno Kailas on lempirunoilijani. Hänen runonsa Pallokentällä oli varmaan viidennen luokan äidinkielen kirjassani ja siitä lähtien olen palannut hänen runojensa pariin. Jostain bongasin tämän kirjan. En ollut tiennyt Kailaan kirjoittaneen myös novelleja, joten yllätys oli iloinen. Iloinen ei olen sana, joka kuvaa tätä teosta. Ennemminkin ahdistava, painostava, harhainen...

Teos on täynnä sairautta, harhoja, kuolemaa. Se ei ole teos, joka saa hyvällä tuulelle, aivan päinvastoin. Mutta se on kuitenkin teos, joka saa miettimään, pohtimaan. En oikein tiedä, millaisen olotilan kirja jätti, ehkä kaipaavan ja samalla säälivän. Säälivän, koska Kailas oli hieno ihminen, empaattinen, huolimatta sairaudestaan. Hän taisteli omien mörköjensä kanssa ja hävisi ottelun. Hän on kuitenkin kirjoittanut monen suomalaisen sydämeen ikuisiksi ajoiksi. 

Kirjan novellit sisältävät kaikki yhteisen teeman, kuoleman, joka häilyy taustalla. Ehkä vähiten kuolema on läsnä ensimmäisessä novellissa Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle, joka saa palaamaan jälleen pallokentän laitaan. Poikanen on kasvanut mieheksi ja saanut jalkansa korjatuksi. Ruumiinvamman korjaaminen ei kuitenkaan korjaa sielua. Sama teema on muutoinkin läsnä novelleissa, joissa sairaus runtelee ja raatelee, mutta helpostusta ei löydy.

Kirjassa on 12 novellia, jotka jäävät jäytämään mieleen. Mielenkiintoista on, kuinka tuoreilta novellit tuntuvat lähes 80 vuoden jälkeen. Osassa niissä on aistittavissa lähes maagisen realismin aineiksia huoreineen ja aaveineen. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, mutta ei päivän piristäjä. Kovinkaan monta novellia ei pysty lukemaan kerralla, sen verran intensiivisiä ne ovat. 

Pitänen hetken taukoa ennen kuin sieppaan Kailaan runoja hyllystäni, sillä nyt kaipaan jotain hieman positiivisempaa ja iloisempaa.

Kirjan on kustantanut SanaSato, joka oli minulle uusi tuttavuus, mutta joka on tehnyt julkaisemalla tämän teoksen palvelun kotimaiselle kirjallisuudelle.