Tämän kirjan valitsin lähinnä Lars Svedbergin takia, mutta kirjapa yllätti minut iloisesti myös sisällöllään. Häpeäkseni myönnän, että Juha Numminen oli mulle ihan tuntematon kirjailija ennen tätä kirjaa. Nimi lienee vilahdellut jossain, mutta kirjalliseen tuotantoon en ole aiemmin tutustunut tai edes kirjastossa hiplaillut. Nyt siis Larsin kipeänä bongasin kasan hänen lukemiaan kirjoja kirjastokassiin.
Ensin tapahtuu murha kymmenen vuotta aiemmin, sitten tutustumme Sulo Naskaliin. Sulo Naskali on Keskusrikospoliisin tutkija. Hän on lihava, lapsenkasvoinen ja älykäs. Hän ei mitenkään miellytä kaikkia eikä siihen pyrikään. Hänen mökkinsä yritetään tuhopolttaa. Hänen entinen tyttöystävänsä murhataan ja vielä on kadonnut tangoprinssi sekä vankilakundi Lintu, jolla on kerrottavaa. Miten nämä kaikki liittyvät yhteen vai liittyvätkö.
Kirja kerrotaan kolmannesta persoonasta pääosin Sulon näkökulmasta. En voi muuta kuin pitää Sulosta, joka ei ole adonis tai edes ehkä kovinkaan mukava, mutta jotain hänessä on sellaista, mikä sai sympatiat täysin puolelleen. Mielikuva, jonka hänestä päähäni sain oli yhdistelmä kahdesta tosielämän ihmisestä, joten kuva oli hyvinkin elävä ja aiheutti kirjan edetessä hykerryttäviä hetkiä pienen pääni sisällä, vaikka kirja ei muutoin mikään naurunherättäjä ole.
Ehkä pari lankaa liikaa oli, mutta yllättävän hyvin Numminen sai ne lopussa kerättyä ja jotenkin solmittua vielä yhteenkin hakematta ratkaisua liian kaukaa. Itse asiassa seuraava Numminen on jo auton cd-soittimessa, tietenkin Larsin lukemana. Rikosromaanien ja jännäreiden kuuntelu saa työmatkat tuntumaan liian lyhyiltä, sillä aika tuntuu kiitävän siivillä.
Mitä vielä voisin sanoa Larsista, mitä en ole vielä sanonut, en varmaan mitään. Ylisanoja ei vain ole enempää. Lukeminen on jälleen takuuvarmaa työtä. Hän saa kirjan elämään, mikä on lukijan yksi tärkeistä ominaisuuksista, kuitenkin ilman, että ylinäyttelee tai edes kovasti näyttelee.
Kirja kerrotaan kolmannesta persoonasta pääosin Sulon näkökulmasta. En voi muuta kuin pitää Sulosta, joka ei ole adonis tai edes ehkä kovinkaan mukava, mutta jotain hänessä on sellaista, mikä sai sympatiat täysin puolelleen. Mielikuva, jonka hänestä päähäni sain oli yhdistelmä kahdesta tosielämän ihmisestä, joten kuva oli hyvinkin elävä ja aiheutti kirjan edetessä hykerryttäviä hetkiä pienen pääni sisällä, vaikka kirja ei muutoin mikään naurunherättäjä ole.
Ehkä pari lankaa liikaa oli, mutta yllättävän hyvin Numminen sai ne lopussa kerättyä ja jotenkin solmittua vielä yhteenkin hakematta ratkaisua liian kaukaa. Itse asiassa seuraava Numminen on jo auton cd-soittimessa, tietenkin Larsin lukemana. Rikosromaanien ja jännäreiden kuuntelu saa työmatkat tuntumaan liian lyhyiltä, sillä aika tuntuu kiitävän siivillä.
Mitä vielä voisin sanoa Larsista, mitä en ole vielä sanonut, en varmaan mitään. Ylisanoja ei vain ole enempää. Lukeminen on jälleen takuuvarmaa työtä. Hän saa kirjan elämään, mikä on lukijan yksi tärkeistä ominaisuuksista, kuitenkin ilman, että ylinäyttelee tai edes kovasti näyttelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti