Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Sain jokin aika sitten tämän kirjan arvostelukappaleeksi. Kirjaa en hotkaissut yhdeltä istumalta en edes kahdelta. 

Kirja tarrautuu vaikeaan aiheeseen, koulusurmiin. Kirjassa pyritään pääsemään koulusurmaajan ajatuksiin, hänen tekojensa taakse. Näin varmasti onnistutaankin, ainakin jollain tasolla. Omasta mielestäni kuitenkin osittain hieman kliseisesti. Palataan tähän.

Franz on lukiolainen. Häntä pidetään ehkä omituisena, häntä kiusataan. Hänellä on yksi hyvä ystävä Kolehmainen, jonka kanssa Franz käy ampumassa hiekkakuopilla ja jota kohtaan Franz tuntee ajoittain muutakin kuin pelkkä ystävyyttä. On vanhemmat, jotka eivät osaa puhua pojalleen. On myös Virpi, tyttö, joka valtaa Franzin mielen. Tyttö, jonka Franz ei tajua käyttävänsä häntä hyväkseen. On filosofian opettaja Helena, joka ei Franzin mielestä osaa asiaansa, sillä Franzin tulkinta filosofiasta tai hänen oma filosofiansa on ainut oikea totuus. Kaikki tuntuu olevan mustavalkoista. Franz lukee Nietzscheä, mutta pitää itseään kuitenkin kaikkien aikojen parhaana filosofina. Siinä on oikeastaan kirja asetelma, näistä aineksista syntyy koulusurmaaja kirjassa.

Kirjailija on filosofi ja sen huomaa kirjaa lukiessaan. Filosofista termistöä käytetään kirjassa ja ajoittain täytyy myöntää, että kirja on liiankin filosofinen. Itse olen ollut kiinnostunut filosofiasta pitkään ja lukenutkin jonkin verran, joten jotain pohjaa kuvittelen omaavani. Osaa asioista ei selitetä kovinkaan paljon, mikä on ihan ok, mutta vähemmän perhtynyt lukija ei kenties pääse sisälle niin paljon kuin perusfilosofian tiedot omaava. Tämä hienoinen ylimielisyys filosofian perusteita kohtaan on ominaista niin kirjalle kuin Franzillekin. Muut ovat niin vähäpätöisiä, että miksi heille ylipäätään pitäisi selittää mitään. Ehkä koko juttu onkin kirjailijan nerokkuutta antaa lukijan huomata olevansa suuren ajattelun alapuolella.

En pitänyt kenestäkään kirjan hahmoista. He olivat lähes pääsääntöisesti omaa etuaan ajavia, jotka eivät todellisesti välitä toisista ihmisistä. He eivät yritä tarpeeksi olla ihmisiä tai tuntevia ihmisiä, joilla olisi empatiakykyä. Franz on omassa filosofisessa kuplassaan, Virpi käyttää hyväkseen ihmisiä, Franzin vanhemmat ehkä välittävät, mutta eivät uskalla tai osaa olla poikansa kanssa. Opettaja Helena yrittää, mutta ei saavuta sisintä, toisaalta miten kykenisikään. 

Kirjaa lukiessa aloin pohtia omia lukioaikojani, olisiko tuolloin joukossamme saattanut olla Franz. Täytyy valitettavasti myöntää, että en usko meistä kenenkään olleen näin filosofinen, mielessä oli enemmän juominen, bilettäminen ja vastakkainen sukupuoli. Asiat, jotka Franzillekin ovat tuttuja, mutta joita harrastaessaan hän tuntee kuitenkin olevansa näiden asioiden yläpuolella. 

En siis pysty sanomaan, voisiko näin olla, mutta kliseisyyttä korosti ehkä tuo filosofinen ulottuvuus. Nietzsche yhdistetään usein koulusurmaajiin, jaksanko uskoa, että he oikeasti olisivat lukeneet ja hakeneet oikeutusta filosofiasta. En tiedä. En tiedä mitään.

Kaikeasta huolimatta kirja pistää miettimään. Se pistää miettimään toisia ihmisiä, sitä miten meistä kukin näkee maailman. Itse olen sitä mieltä, että jokainen luo oman todellisuutensa. Tämä kumpuaa kaikesta siitä, mitä olemme kokeneet. Kerroksista, joita olemme aivoihimme luoneet. Näihin vaikuttaa enemmän tai vähemmän, riippuen henkilöstä, myös muut ihmiset ja heidän luomansa todellisuus. Jotta pystyy ymmärtämään toista ihmistä, pitää nähdä asioiden taakse. Olla tuomitsematta ennen kuin ymmärtää.

Suosittelen kirjaa. Se ei ole keveää lukemista, se ei hurmaa kielellisellä nerokkuudellaan ja on osin kliseinen ja ylimielinen, mutta se on kuitenkin kiinnostava, monikerroksellinen kertomus tapahtumasarjasta, joka olisi voinut päättyä toisinkin.