Terhi Tarkiainen: Pure mua

Bongasin kirjan jonkun blogista ja ymmärsin heti, että tässä on kirja makuuni. Vampyyrikirjat ovat olleet suosikkieni joukossa jo pitkään samoin kuin myös kaikenlainen romanttinen hömppä. Joten mikä parempaa kuin ne yhdessä ja vielä uudella tvistillä ja vielä parempaa suomalaiselta kirjailijalta. Odotukset olivat siis äärettömän korkealla tämän kirjan suhteen. Ja miten kävi, no tosi hyvin. Eilen mainitsin poikenneeni kirjastossa ja silloin hain juuri tämän varaukseni ja nyt noin vuorokautta myöhemmin myhäilen tyytyväisyyttäni luettuani kirjan tai oikeastaan ahmittuani. 

Anna saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan vampyyrin, Vladin. Annan ja vanhempien suhde on hankala ja lahja ei sitä helpota. Anna on suomenruotsalaista vanhaa sukua, joka tuntee arvonsa. Tämä luo mukavan ristiriidan kirjan tapahtumien välille. Tietyllä tavalla kirjassa on paljon stereotypioita, joita niiden väliset ristiriidat korostavat ja tekevät kirjasta omalla tavallaan todella hauskan. Epäonnistuessaan kirja olisi ollut täynnä myötähäpeää, mutta onneksi kirjailija osaa pitää langat käsissään.

Vampyyrit ovat kirjassa yläluokan uusi leikkikalu. Elävä kuollut, jolle saa tehdä mitä haluaa. Käyttää täysin omien fantasioidensa kohteena. Anna on kuitenkin toista maata, eikä halua kohdella toista elävää orjan tavoin. Ihmisoikeudet kuuluvat myös vampyyreille. 

Anna on vanhempiensa mielestä epäonnistunut elämässään; ei ole miestä, ei ammattia, opiskelut ovat kesken jne. Anna on tavallaan tyytynyt kohtaloonsa. Kiltti tyttö, joka ottaa vastaan kaiken mitä annetaan, kaiken negatiivisenkin. Kiltti tyttö on kiltti vain tiettyyn rajaan ja sen jälkseen kiltin tytön kosto onkin karmeaa katseltavaa. Päästäänkö kirjassa kostoon asti, onkin eri asia, mutta ainakin Anna löytää itsestään uusia puolia ja rohkeutta.

Pidin kirjasta, pidin kovasti. En ehkä nauranut ääneen, kuten kommentti kirjan kannessa sanoo, mutta huomasin hymyileväni ja ahmivan sivuja kiihtyvällä tahdilla. Vähän olin ajatellut kirjassa olevan eroottisluonteista kuvausta enemmän kuin siinä oli, mutta oikeastaan hyvä näin. Kirja ei ollut ylilatautunut ja sopivat pienet hetket sopivat tarinaan todella hyvin. 

Osittain kirja toi mieleen Johanna Sinisalon loistavan Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan, mutta vain tietyissä yksityiskohdissa ja maagisen realismin häivähdyksissä. Tämä kirja on kuitenkin pääasiassa viihdyttävä, toki ajatuksia herää, mutta ei siinä mittakaavassa kuin Sinisalon kirjan luettua. 

Nyt vaan odottamaan kirjailijan seuraavaa tuotosta, millaiseen maailmaan hän viekään. Suosittelen aidosti kaikille vampyyreista pitäville tai vaan jotain erilaista haluaville.

...tai vaikka kirjoittaisi

Long time no see...

Blogi on ollut tahattomalla tauolla muutaman vuoden. Yritin miettiä miksi, mutta en keksinyt kuin tekosyitä, joten antaa olla. Tauolla ollaan oltu ja nyt ollaan takaisin entistä fiksumpana ja tarkkanäköisempänä tai sitten ei.

Olen tämän vuoden syksyn aikana osallistunut avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen kurssille, jossa itse asiassa tuli tämä blogiasiakin tänään puheeksi. Senpä vuoksi unohdan kaikki paineet ja muut syyt, miksi en taas aloittaisi. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat toki kaksi eri asiaa, mutta niin sidoksissa toisiinsa, että olen jälleen tajunnut lukeneeni aivan liian vähän näiden vuosien aikana. Tai olenhan minä lukenut, mutta olen lukenut lähes ainoastaan ahdistukseen. Ahdistukseen lukeminen minulla tarkoittaa pakonomaista lukemista koko ajan ilman, että miettisin pätkääkään mitä luen. Pääasia, että saa täytettyä pään jollain muulla kuin ahdistavilla arkiajatuksilla. Blogin kautta kuitenkin aina joskus jopa luin laatukirjallisuuttakin.

Lukupinoni on tälläkin hetkellä mittava ja nyt on ilokseni myönnettävä, että laatua on luvassa. Laatua siis minuun tapaani, ei mitään klassikkoja tai eksistentiaalia pohtivia teoksia. 

Kirjoittamisen opintojeni tavoitteena oli ensin saada kirjoituslukot auki ja ne ovat nyt avautuneet. Haaveeni on aina ollut (aina tarkoittaa tässä aina niin kauan kuin muistan) kirjoittaa kirja ja olla kirjailija. Olen lukemattomia kertoja kirjoitellut siansaksaa ja myöhemmin ihan oikeaakin kieltä äidin vanhalla kirjoituskoneella. Mutta elämä, arki, byrokratia ja mikä tahansa muu elämässäni aikaa ja etenkin ajatuksia vienyt, on vienyt ilon kirjoittamisesta tai oikeastaan asettanut mieleeni lukkoja, esteitä ja muita ylitsepääsemättömiä kiemuroita, että olen luovuttanut. Ajatellut, että en osaa. Ajatellut, että en ole tarpeeksi hyvä. Ajatellut, että sitten joskus. Nyt päätin, että se joskus on nyt. Ja tämän innon sain kurssilta. En vielä ole kirjaa julkaisemassa, mutta olen kirjoittanut, olen päästänyt mieleni vapaaksi. Annan sen liitää ja katsotaan mitä seuraa.

Olkoon aloituksena tämän blogin uudelleen avaaminen. Tadaa, tässä mä oon suoraan kirjoituskurssilta kirjaston ja ruokakaupan kotiutuneena. Täynnä energiaa, iloa ja toivoa. Entisen minän mukaan olen todella ärsyttävä, uuden minän mukaan ihan perusfiiliksissä.