Jokunen aika sitten näin lempikirjailijani Tuomas Vimman tv:ssä kertomassa uudesta kirjastaan, tästä kirjasta. Ostin kirjan hyllyyn, mutta ennakkoluuloni sai kirjan pysymään hyllyssä lukemattomana pitkän tovin. Nyt pääsiäisenä selasin hyllyjäni epätoivoisena hakiessani jotain kiinnostavaa luettavaa. Tähän tartuin ehkä hieman haluttomana ajatuksella ”kaipa tämäkin nyt pitää lukea”.
Epäluuloisuuteni johtui täysin kirjan genrevalinnasta. Miten nyt yhtäkkiä muka Vimma osaisi kirjoittaa jännärin... Niin vain osasi. Osasi jopa niin hyvin, että luin kirjan yhdeltä istumalta. Hämmentävää.
Kirja oli jännittävä. Kirja oli verinen. Kirja sai minut lukemaan ajoittain punoittaen roisin kielen vuoksi. Kirja oli siis ihan täysin sitä, mitä pitikin. Se sai karvani nousemaan, kun stadin slangi puski läpi. Se sai minut voimaan hetkisesti pahoin väkivallan vuoksi. Se sai kuolan herahtamaan ruokakohtauksissa. Etenkin se sai minut viihtymään.
Pariisissa tapahtuu pommi-isku, jossa kuolee suomalainen nainen. Naisen sisko tulee Pariisiin selvittämään käytännön asioita kuoleman vuoksi. Hänen tielleen osuu valokuvaaja, joka sai napattua kuvan juuri pommi-iskua ennen. Heitä aletaan ajaa takaa pitkin Pariisia ja sen allakin. Miksi, siinäpä kysymys, joka selviää aivan lopussa. Enpä olisi sitä arvannut. Vihjeitä ei ihan kauheasti annettu matkan varrella.
Tämä oli hyvin vimmamainen jännäri erilaisilla twisteillä. En ihan vertaisi vaikka Remekseen, mutta ei tarvikaan. Tämän kirjan parissa viihtyi vallan mainiosti ja se täytti paikkansa. Neulontamaailmassa sanotaan ”trust the pattern”. Olisi tässä pitänyt vain luottaa kirjailijaan ja siihen, että jos olen pitänyt kaikista aiemmista kirjoistaan, pidän tästäkin eri genreä tai ei.
Iso peukku vuohenjuustolle, jonka maun ajattelu jo saa makunystyräni myhäilemään.