Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (äänikirja)

Harriet Westaway on parikymppinen orpo, joka kamppailee rahasta. Hän myy tarot-tulkintoja Brightonin laitureilla. On velkaa koronkiskurille. Eräänä päivänä hän saa kirjeen asianajajalta. Kirjeessä kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen ja Halin olevan yksi perinnönsaajista. Hänen tulisi matkustaa Cornwalliin hautajaisiin ja perunkirjoituksiin. Asiassa on vain yksi ongelma, Halin isoäiti on kuollut aikoja sitten, kirje on tullut väärälle henkilölle. Koronkiskuri käy väkivaltaiseksi ja Hal päättää kuin päättääkin lähteä perinnön perään. Kuinka valehdella ihmisille, joista hän ei tiedä mitään, mutta jotka selkeästi kaipaavat kadonnutta siskoaan.

Alkuasetelma on ihan kiinnostava, mutta siihen se jääkin. Kuuntelin kirjan vimmalla loppuun, vaikka jo kirjan puolivälissä aavistin lopputuloksen. Inhosin joka hetki kirjailijaa. Sitä, kuinka tyhmäksi hän oli kirjoittanut päähenkilön Halin. Halia sanottiin hiirulaiseksi, mutta hän ei itse pitänyt itseään hiirulaisena. Sellaisena tyhmänä pienenä kirjailija häntä kuitenkin piti. Henkilönä, joka on niin tyhmä, että ei tajua mitä edessään on. 

Kirjan muut hahmot olivat keinotekoisia ja heidän kuvauksensa jäi ohueksi. Koko tarina jäi ohueksi, vaikka lähtökohdiltaan olikin ihan kiinnostava. En ollut suoraan sanoen kuullut kirjailijasta aiemmin ja mietin kuunnellessani, miten tällainen kirja on päässyt suomennettavaksi. Tai sitten olen vain liian kriittinen.

Jotenkin tuntuu, että heitin juuri haaskuun 14 tuntia elämästäni kuunnellessani tämän kirjan, toisaalta on ehkä hyvä välillä kuunnella kirjaa, jota vihaa melkein joka minuutti. Vaihtelua sekin.

Stina Jackson: Hopeatie (äänikirja)

Työpaineet ovat juuri nyt kovat. Paljon pitäisi saada tehtyä ennen kesälomaa. Pitäisi yrittää tehdä monta asiaa samaan aikaan, mutta sehän ei useinkaan onnistu. Onneksi istun autossa pari tuntia vähintään päivässä, ne ovat päivän kohokohtia. Saan rauhoittua ja ottaa ajan ihan vain itselleni. Nämä hetket täytän äänikirjoilla. Galbraithin jälkeen olin hieman krapulainen ja silloin on vaikea löytää sellaista kirjaa, joka pitää mielenkiinnon yllä. Muutamaa kokeiltuani päädyin tähän teokseen, joka sopivasti tuli varauksen kautta minulle. 

Lelle on viimeinen, joka on nähnyt tyttärensä Linan. Tästä on kolme vuotta. Lelle ei kuitenkaan anna periksi, vaan etsii Linaa pakonomaisesti. Hän ei voi uskoa Linan olevan poissa. Hän ajaa Pohjois-Ruotsissa ns. Hopeatietä etsiessään. 

Samaan aikaan Meja muuttaa Pohjoiseen levottoman ja mieleltään järkkyneen ätisinsä kanssa. Äiti on löytänyt itselleen jälleen uuden miehen, jonka luokse he muuttavat. Meja tapaa metsässä Karl-Johanin, jonka perhe on maailmanlopun odottajia ja varautujia. He asuvat keskellä metsää tehden töitä ja varastoiden kaikkea. Se maailma on niin erilainen Mejan juurettomaan elämään, että hän muuttaa Karl-Johanin perhee luo. 

Sitten katoaa toinenkin tyttö, hyvin samannäköinen kuin Lina. 

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta halusin kuunnella, toisaalta en matlttanut odottaa, että kirja loppuisi, eikä tämä odotus ollut mitenkään positiivista. Päälimmäinen tunne on kuitenkin ihan positiivinen. Jotenkin vain alkaa tuntua, että näitä hyvin samankaltaisia teoksia tulee eteen etenkin Ruotsista. En voinut vertaamatta tätä osaltaan Matias Edvardssonin Aivan tavalliseen perheeseen, jotain hyvin samanlaista.

Kirjan luki Pirjo Heikkilä. Hän onnistui oikein hyvin. Monet äänikirjat, jotka hylkään, hylkään nimenomaan lukijoiden vuoksi. 

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (äänikirja)

Kun äänikirja koukuttaa, on se todella ahdistavaa. Sillä äänikirjaa ei niin vain pikkasen katsota eteenpäin tai lueta viimeisiä sivuja. Lisäksi äänikirjaa ei pysty kuuntelemaan silmät ristissä. Tällä kertaa piina oli todellinen. Olin aivan koukussa. Istuin kotipihalla, kaupan parkkipaikalla, työpaikan parkkipaikalla autossa ja kuuntelin vain sen luvun loppuun.

Olen pitänyt myös aiemmista J.K. Rowlingin alter egon kirjoista, mutta tämä oli aivan huippu. Täysin koukuttava, täysin arvaamaton, täysin kaikkea. Robinin ja Striken suhde kehittyy, he ovat haavoittuvaisia ja umpimielisiä, mutta jotenkin samalla kovin aitoja. Ihmisiä, jotka eivät puhu siitä, mitä heidän mielessään ihan oikeasti on. Niin kuin me muutkin.

Striken toimistoon tulee psykoottisessa tilassa oleva nuori mies, joka sanoo nähneensä miehen kuristavan lapsen ja sitten hautaavan tämän metsään. Strike ei voi antaa asian olla. Pian toimisto saa toimeksiannon ministeriltä, jolla tuntuu olevan jonkinlainen suhde psykoottiseen mieheen Billyyn. Tässä vaiheessa kaikki tuntui hyvin selvältä ja vähän tylsältäkin, mutta sitten kirjailija muuttaakin kaiken. Alkaa tapahtua sekä yksityiselämässä että jutussakin. On koukeroita enemmän kuin tarpeeksi, mutta itse en ainakaan huomannut, että yksikään lanka olisi karannut kirjailijan käsistä. 

Tässä oli niin paljon kaikkea, mutta kuinka taitavasti se olikaan kirjoitettu. Kuinka ovelasti jätettiin loppuun cliffhanger seuraavaan kirjaan. Kuinka kierosti lukijaa harhautettiin. Kuinka täydellisesti hänet koukutettiin. Aivan ihana kirja siis.

Kirjan luki Eero Saarinen, joka on yltänyt lukijaportaissani Lars Svedbergin kannoille. Hän ehkä näkee jo Larsin kengän kannat, mutta ei vielä pysty niitä koskettamaan. Pidän kovasti hänen luennastaan, joka on riittävän eläytyväistä olematta kuitenkaan ylinäyteltyä. 

Näin nyt hieman krapulaisena hyvästä kokemuksesta luulen taas epätoivoisesti etsiväni seuraavaa hyvää kirjaa pitkän tovin. Tai ehkä palaan jonkun hyvän ystävän seuraan. Nyt, kun olen antanut itselleni armon kaikkien lukemattomien kirjojen yrittäessä syyllistää minua, pystyn nauttimaan vanhoista ystävistä niin usein kuin haluan. Niistä ehkä yhteinen postaus jossain vaiheessa.