Sivut

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Elizabeth Hand: Pimeää kohti

Päivänä eräänä hain Satakirjastojen tietokannasta kirjoja hakusanalla "black metal". Hain yhtä tiettyä kirjaa ja löysinkin sen. Samalla löysin myös tämän teoksen. En ehkä olisi sitä hyllystä ikinä bongannut. Kirja oli minulla kesken pitkän aikaa, se ei missään vaiheessa koukuttanut, innostanut lukumaratooniin, mutta oli se verran kiinnostava, että ansaitsi tulla luetuksi loppuun.

Kirjan henkilöt ovat kaikki inhottavia ihmisiä. Ihmisiä, joihin en haluaisi tutustua. Heillä on luurankoja kaapit pullollaan, kirjaimellisesti. Cassandra on kirjan päähenkilö. Viisikymppinen valokuvaaja, joka vetää kaikkia huumeita, mitä vain käsiinsä saa. Hän on ollut nuoruudessaan kuuluisa kuolleiden tyttöjen kuvistaan, mutta ei ole enää vuosikymmeniin ottanut hyviä kuvia. Hän saa ensin yllättäen kirjeen Islannista entiseltä poikaystävältään ja pian tämän jälkeen norjalainen rikas, hieman epämääräinen mies lähettää hänelle sähköpostin pyytäen häntä matkustamaan Suomeen arvioimaan tiettyjen valokuvien alkuperäisyyttä. Koska raha on aina hyväksi, Cassandra suostuu ja matkustaa pimeään Suomeen. Pian selviää, että valokuvat ovat kuvia kuolleista ihmisistä ja kaiken taustalla on jotain synkkää. Cassandra huomaa pian olevansa Islannissa keskellä pimeyttä sekä henkisesti että fyysisesti. Onko kaiken taustalla 90-luvun black metal skene?

Kirja on osiltaan ihan mielenkiintoinen. Skandinaavinen mytologia yhdistettynä black metalliin ja synkkään ihmisluontoon luo tietynlaisen kiinnostavan taustan tarinalle. Se, mikä taas ärsytti olivat tietyt epätarkkuudet todellisisissa tapahtumissa tai oikeastaan suoranaiset virheet, jotka olisi ollut helppo tarkistaa lähteistä. Vähän tuntui, että black metal oli päälle liimattua, vaikka puhuttiinkin oikeista yhtyeistä ja oikeista tapahtumista. Ehkä hienoinen kukkahattutäti -syndrooma puski läpi tarinasta. Toisaalta tekiväthän jotkut black metal -tyypit oikeasti pahoja tekoja.

Sain kirjan loppuun, en ehkä kasvanut ihmisenä tai lukijana. Kaikesta Skandinavian kuvauksesta huokui amerikkalaisuus. Se, mistä pidin, oli henkilökuvaukset tai se, kuinka kirjassa ei ollut hyviä ihmisiä tai jos oli, he olivat sivuroolissa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti