Julia Quinn: To Sir Philip, with Love (äänikirja)

Luettavana on tällä hetkellä muutama melko aiheeltaan raskas kirja, jotka tuntuvat taistelevan vastaan. Oli siis pakko keventää. Mikäs keventäisikään paremmin kuin aivoton romantiikka, eipä juuri mikään. Kyseessä siis jo viides Bridgerton -kirja. Täytyy myöntää, että ihan pikkaisen kyllästyttää jo. Toisaalta yksittäisenä kirjana varmaan ihan ok, tosin hieman keveä juonirakenne, mutta tarkoitukseensa ihan hyvä.

Nyt avioliiton satamaan purjehtii Brigertonien vanhapiika Eloise, joka karkaa keskellä yötä kirjeenvaihtotoverinsa Sir Philipin luo. Philip on esittänyt ehdotuksen avioliitosta ja Eloise kyllästyneenä perheensä painostukseen päättää tehdä viimein oman ratkaisunsa. Mukana ovat kaksoset, ilkeät lastenhoitajat, sairaudet, kukat jne. 

Eipä tämän tyylisiä teoksia ole järkeä ruotia loputtomasti, koska niissä ei vain ole yksinkertaisesti kauheasti ruodittavaa. Tämä teos oli mielestäni sarjan tähän astisista teoksista huonoin ja juoneltaan kevein. En missään vaiheessa täysin koukuttunut, toki hieman, vaikka lopputulos onkin varsin selvä jo alusta asti. Aina sitä odottaa yllätystä tai jotain omaperäistä juonikuviota, mutta turhaan.

Jotenkin tänä aamuna maistui jo paljon paremmalle nuo vakavat aiheet, joten kirja ajoi asiansa. 

Äänikirjana nämä ovat ihania. Pidän kovasti lukijasta Rosalyn Landorista. Hän ääntää erinomaisen selkeästi, että pystyn kuuntelemaan vaivatta 1,25 nopeudella, jopa 1,5 nopeudella. Hyvä tapa pitää englanninkielinen romanttinen sanasto kunnossa.

Jarett Kobek: Sodassa maailmaa vastaan, XXXTentacionin surullinen ja uskomaton tarina (arvostelukappale)

Olen keski-ikäinen valkoinen heteronainen hyvinvointivaltiosta. En ole rap-musiikin kohderyhmää, en ehkä tämän kirjankaan. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että luin sen. Kävi jopa vähän vanhanaikaisesti. Ajattelin vain lukevani muutaman ekan sivun, ottavani sellaisen ennakkofiiliksen ja paneutuvani teokseen vasta, kun kesken olevat kirjat olisivat luettu. Tietäähän sen, miten kävi. 

Vaikka et olisi ikinä kuullutkaan XXXTentacionista, niin tämä kirja kannattaa lukea. Se on toki surullinen tarina jälleen yhdestä nuorena kuolleesta räppäristä, mutta se on myös tarina nykyhetkestä ja sen raadollisuudesta. Se kertoo yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta ja musiikkiteollisuuden ahneudesta. 

XXXTentacion kuoli 20 vuotiaana, kun häntä ammuttiin kaulaan. Tarinan loppu on siis liiankin tuttu rapskenessä. Kirja ei yritä tehdä XXXTentacionista marttyyria tai mässäillä kuolemalla. Se ei ole sen tyyppinen kirja, päinvastoin, kirja kertoo surullisen tarinan maailmastamme ja kuinka siellä nousee kuuluisuuteen.

Kirja pohjautuu XXXTentacionin tweetteihin. Tavallaan hän kertoo itse omaa tarinaansa. Kirjailija sijoittaa tweetit onnistuneesti uutisvirtaan. Hän yhdistää rap-artistin Yhdysvaltoja vaivaamaan epätasa-arvoon, me too -liikkeeseen ja ahneuteen. Erittäin onnistuneesti vielä. Kirja laittaa pohtimaan sosiaalisen median roolia siinä, mitä ostamme, kuuntelemme ja ajattelemme. Millaisia asioita nostetaan esiin, mitä arvostetaan. XXXTentacion oli tavallaan uhri, vaikka olikin väkivaltainen rikollinen. Hän oli rehellinen nuori mies, jolla oli ongelmia itsehillinnän kanssa ja joka haki paikkaansa tässä maailmassa. Pyysi apua ja sitä saamatta asettautui muottiin, joka oli hänelle etukäteen annettu.

Tyttäreni kuuntelee norjalaisen black metallin ohella myös nykyrap-musiikkia. Yksi tähän astisen elämäni kaameimmista kokemuksista syntyi myös tämän kautta, kun löysin itseni Blockfestin lavan edustalta keskeltä hyllyvää teinilaumaa. Siinä keski-ikäistyvä powermetal-äiti sai todella taistella henkisen ja fyysisen selviytymisen puolesta. Ymmärrän kuitenkin musiikin suosion. Aiheet liittyvät usein ahdistukseen, ulkopuolisuuteen, masennukseen, siihen, mitä on olla nuori. 

Jäin pohtimaan omaa suhdettani mediaan, nettiin, someen. Vaikka ainakin kuvittelen pystyväni erottamaan totuuden fiktiosta, en ole aina täysin varma. Vaikka kuvittelen valintojen olevani omiani, ovatko ne kuitenkaan. Näihin kysymyksiin kirja minut jätti.

Kirjaa lukiessa annoin muusikkoja riistävän Spotifyn soittaa minulle XXXTentacionin tuotantoa. Jos olet kuvitellut nykyrapin olevan kuin Eminem, yllätyt. Se on paljon muuta. Tässä minua eniten koskettanein biisi.

Harri Linnera: Suomalaisia pahan mielen tarinoita (arvostelukappale)

Kun olisin tiennyt mihin itseni laitoin, kun kustantajalta tämän kirjan pyysin arvioitavaksi. Kirja on nimensä mukaisesti täynnä tarinoita, jotka eivät lopu toivoon tai ajatukseen valoisammasta tulevaisuudesta. Ne loppuvat jätekasaan, maan alle, vankilaan tai haisevaan loukkoon. Niitä ei kannata lukea, jos haluaa nauttia kauniista kielikuvista tai voihkailla romanttisten kohtausten pyörteissä. Niitä kannattaa kyllä lukea, jos haluaa jotain rosoista, rumaa.

Kirja on hyvin kirjoitettu, kielikuvat ovat rosoisia ja rumia, yleensä onnistuneita. Kirjan tarinat ovat sitä itseään, pahaa mieltä. Muutama teksti sai minut todella pahalle mielelle, muutama ehkä hymähtelemään, ei sentään nauramaan. Kirjan henkilöt ovat epäonnistuneita surkimuksia tai sitten ylimielisiä rikollisia. Kenellekään heistä ei käy hyvin, vaikka jotkut jopa selviävät. Pidin tätä teosta kuitenkin kiinnostavana, tarinat olivat pääsääntöisesti jouhevia ja etenivät loogisesti. Muutama tarina, kuten kirjan pisin, Kesäkuun kuudes päivä, eteni hieman epäselvästi. Ehkä tarkoituksella, ehkä ei. 

Tarinoiden pituudet vaihtelevat yhdestä kahdesta sivusta useaan kymmeneen. Se ei haitannut. Myös lyhyisiin tarinoihin oli saatu mukaan paha mieli. Jännä kuinka muutamalla lauseella lukija jo vääntää suupielensä alaspäin. 

Kansitaide oli kirjassa harvinaisen onnistunut. Nappasin kuvan kustantajan (Kovasana) sivustolta. Se kertoo kirjan fiiliksestä erinomaisesti. 

Luin kirjaa novelli kerrallaan. Sillä tavoin sain itseni (useimmiten) ihan hyvälle tuulelle novellien välissä. Pari kertaa huomasin kyllä ahmaisevani useammankin tarinan kerralla. Suosikkitarinakseni muodostui Lemmen kutsu, jonka nimi on hieman harhaanjohtava ja joka ehkä osittain oli myös hyvän mielen tarina.

Suosittelen kirjaa mukavaksi vaihteluksi tekopirteiden itsehoito-oppaiden (joita en lue) oheen. Tai vaikka yltiöromantiikan vastapainoksi (näitä kyllä luen, liikaakin).