Harri Linnera: Suomalaisia pahan mielen tarinoita (arvostelukappale)

Kun olisin tiennyt mihin itseni laitoin, kun kustantajalta tämän kirjan pyysin arvioitavaksi. Kirja on nimensä mukaisesti täynnä tarinoita, jotka eivät lopu toivoon tai ajatukseen valoisammasta tulevaisuudesta. Ne loppuvat jätekasaan, maan alle, vankilaan tai haisevaan loukkoon. Niitä ei kannata lukea, jos haluaa nauttia kauniista kielikuvista tai voihkailla romanttisten kohtausten pyörteissä. Niitä kannattaa kyllä lukea, jos haluaa jotain rosoista, rumaa.

Kirja on hyvin kirjoitettu, kielikuvat ovat rosoisia ja rumia, yleensä onnistuneita. Kirjan tarinat ovat sitä itseään, pahaa mieltä. Muutama teksti sai minut todella pahalle mielelle, muutama ehkä hymähtelemään, ei sentään nauramaan. Kirjan henkilöt ovat epäonnistuneita surkimuksia tai sitten ylimielisiä rikollisia. Kenellekään heistä ei käy hyvin, vaikka jotkut jopa selviävät. Pidin tätä teosta kuitenkin kiinnostavana, tarinat olivat pääsääntöisesti jouhevia ja etenivät loogisesti. Muutama tarina, kuten kirjan pisin, Kesäkuun kuudes päivä, eteni hieman epäselvästi. Ehkä tarkoituksella, ehkä ei. 

Tarinoiden pituudet vaihtelevat yhdestä kahdesta sivusta useaan kymmeneen. Se ei haitannut. Myös lyhyisiin tarinoihin oli saatu mukaan paha mieli. Jännä kuinka muutamalla lauseella lukija jo vääntää suupielensä alaspäin. 

Kansitaide oli kirjassa harvinaisen onnistunut. Nappasin kuvan kustantajan (Kovasana) sivustolta. Se kertoo kirjan fiiliksestä erinomaisesti. 

Luin kirjaa novelli kerrallaan. Sillä tavoin sain itseni (useimmiten) ihan hyvälle tuulelle novellien välissä. Pari kertaa huomasin kyllä ahmaisevani useammankin tarinan kerralla. Suosikkitarinakseni muodostui Lemmen kutsu, jonka nimi on hieman harhaanjohtava ja joka ehkä osittain oli myös hyvän mielen tarina.

Suosittelen kirjaa mukavaksi vaihteluksi tekopirteiden itsehoito-oppaiden (joita en lue) oheen. Tai vaikka yltiöromantiikan vastapainoksi (näitä kyllä luen, liikaakin).