Jo Nesbo: Valtakunta (äänikirja)

En osaa oikein kategorisoida tätä kirjaa, joten en kategorisoi. Se on tarina kahdesta veljestä, perheestä ja salaisuuksista. 

Roy asuu pienessä Osin kylässä jossain päin Norjaa. Hän on huoltamon pomo. Hänen veljensä Carl palaa takaisin kotikyläänsä mukanaan vaimo Barbadokselta sekä suuret suunnitelmat koko kylän varalle. Royn ja Carlin kotitalo sijaitsee vuoren rinteessä, jonne on kapea ja mutkainen tie. Yksi neulansilmämutka on jo saanut uhreja, saako kenties lisää. 

Kirja on kirjoitettu Royn näkökulmasta. Siinä on liikkumista menneisyydestä nykyisyyteen. Avataan pikku hiljaa salaisuuksia, joita moni on kantanut lähes ihmiselämän. Se on myös kertomus veljesrakkaudesta. Siitä, kuinka katumus jäytää sielu. Se on myös tarina rakkaudesta samaan naiseen. Kirjassa on useita vertauksia Raamatun tarinaan Kainista ja Abelista. Ehkä jotain yhteneväisyyttä on. 

Kirja oli hyvä. Se ei ehkä ollut sellainen, joka vie mukanaan, mutta taattua Nesbota ilman muuta. Hän kirjoittaa niin hienon kuvaavasti, että lukija pystyy kuvittelemaan kaiken sielunsa silmin. Yksi syy, miksi pidän kovasti hänen kirjoistaan. Kirja oli kovin erilainen kuin hänen muut Holen ulkopuoliset kirjat, joita ole lukenut. Toki siinä oli rikoksia, mutta kuitenkin koko tunnelma oli kovin erilainen. Pidin siitä.

Nautin kirjan äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana. Paino tässä nyt sanalla nautin. Olen joutunut, ollut suorastaan pakotettu valitsemaan kirjani lukijan mukaan. Ei voi mitään.

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Suunnattomasti suuria kehuja kirjan kansi täynnä. Yleensä olen silloin suhteettoman epäilevä, sillä kokemus on osoittanut, että moni kehu kirjan kannessa on vain mainosta. Lause "näin dekkari kuuluu kirjoittaa" soi päässäni pitkään, kun luin teosta. Björkiä povataan uudeksi Nesboksi, ainakin kummassakin on tuo norjalainen ö, jota en jaksa nyt kaivaa näppiksestä. Samaa mieltä en ole myöskään väitteen kanssa. 

Rikos, jota kirjassa ratkaistaan on karmaisevat. Pieniä tyttöjä tapetaan ja heidät löydetään eri paikoista päällään nuken mekko, selässään reppu ja kaulassaan lappu, jossa lukee "minä matkustan yksin". Kirjassa esitellään tutkijajoukko yksi kerrallaan. Mia on hyllytetty poliisista, koska tappoi siskonsa entisen poikaystävän. Holger Munch kokoaa uudestaan erityisiin rikoksiin keskittyvän yksikön, johon hän hakee myös Mian. Kolmanneksi merkittäväksi henkilöksi nousee Gabriel, joka rekrytoidaan joukkoon hakkeritaitojensa vuoksi. Muut tutkijat jäivät ensimmäisessä kirjassa enemmän sivuhahmoiksi. Rikosta tutkitaan ei niin perinteisin keinoin. 

Kirjassa häiritsi monikin asia. Ensinnäkin kirjailijan tapa aloittaa jokainen kappale henkilön etu- ja sukunimellä. En tiedä, miksi se häiritsi, mutta häiritsi kuitenkin. Toiseksi todella monet Harry Holemaiset tapahtumat ja viittaukset. Okei, molemmat kirjat sijoittuvat Osloon, joten on selvää, että samoja baareja ja katuja on on, mutta kuitenkin. Olen nyt liian kriittinen, mutta mielessä oli, että luen vähän huonompaa kopiota Nesbon kirjoista. Lyhyempää ainakin. 

Kirja ei missään vaiheessa imaissut mukanaan, en ajatellut, että vielä yksi luku ja vielä yksi. Olisin halunnut, mutta näin ei käynyt. Sen verran kuitenkin kiinnostuin, että lainasin kaksi seuraavaa osaa.

Jos siis haet hyvää norjalaista dekkaria, suosittelen edelleen Harry Holea.

Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään

Tenttiin olisi pitänyt lukea, niin muistutti mieskin, mutta en vain pystynyt laskemaan tätä kirjaa käsistäni. ei sillä, että se olisi ollut mikään erityinen, mutta kuten aiemmatkin saman kirjailijan teokset, melko koukuttava.

Lexia tapaa eräänä iltana baarissa miehen, jota päätyy suutelemaan kerrottuaan ensin itsestään lähes kaiken. Kuinka ollakaan mies on hänen uusi pomonsa Adam. Lexia työskentelee mainostoimistossa. Hän on ylipainoinen ja hänellä on äiti, joka haluaa tyttärensä parasta eli että tämä laihtuisi ja löytäisi onnen. 

Kirjaa mainostetaan kehopositiivisuudella. Kertaakaan ei kuitenkaan kuvailla Lexiaa kovinkaan tarkasti, paitsi, että tämä on ylipainoinen ja muodokas. Hänen kurvejaan ei kuitenkaan palvota kuin hyvin pintapuolisesti. Adam on sen sijaan kaikkien äitien unelmavävy, komea ja lihaksikas. Hänen kroppaansa kuvaillaan ja ihaillaan. 

Vaikka siis ahmin kirjan, se ärsytti minua suunnattomasti. Se oli kovin keinotekoisen suvaitseva. Lexian paras ystävä on transhenkilö, tehdään alusvaatemainoskampanja, jossa käytetään erilaisia malleja. Kyllä, on tärkeää, että kirjoissa on erilaisia ihmisiä. On tärkeää, että myös lihavat saavat rakkautta. On tärkeää huomioida eri etniset taustat. On myös tärkeää, että näistä ei tehdä stereotypioita. Ja tällaisena itse koin tämän kirjan, stereotypiana ja oikeastaan isona joukkona stereotypioita. Mutta joo, olihan sitä romantiikkaakin, mutta sekin oli pettymys.

Robert Galbraith: Levoton veri

Melkoinen tiiliskivi kirjaksi tämä uusin Galbraith, lähes 900 sivua. Fyysisenä kirjana hyvin hankala käsitellä myös. Helpoin oli lukea keittiön pöydän ääressä. Vähän jännitän paksuja kirjoja, viihdynkö niiden parissa, onko paljon sellaista tylsää, joka tekee mieli vain selata läpi. Samat fiilikset olivat tämän kanssa, siksi kirja ehti olla hyllyssäni useamman viikon ennen kuin päätin aloittaa. Tällä kertaa pelkoni osoittautuivat turhiksi. Kirja imaisi hyvin mukanaan ja kantoi ihan loppuun saakka.

Striken ja Robinin asiakkaaksi tulee tällä kertaa nainen, jonka äiti on kadonnut yli 40 vuotta aiemmin. Hän haluaa selvittää, mitä äidille oikeasti tapahtui. Tappoiko hänet tuolloin aktiivinen sarjamurhaaja vai mihin tämä vain katosi. Toki toimistolla on muitakin toimeksiantoja, jotka kulkevat sujuvasti päätarinan sivussa. Kirja vie eteenpäin kummankin päähenkilön yksityistä elämää myös. Robin tekee avioeroa Matthewin kanssa ja samalla tuskittelee lähestyvää 30-vuotis syntymäpäiväänsä. Striken täti on kuolemassa syöpään ja tämän isä yrittää ottaa yhteyttä. 

Tapausta 70-luvulla tutkinut poliisi oli vaipunut psykoosiin tutkimusten aikana ja Robinin ja Striken saamat tutkimusmuistiinpanot ovat hyvin kiinnostavia. Niissä tutkimukseen sekoittuu astrologia ja satanismi. Kirjassa oli muutamia "kuvia" tutkimuskirjasta, jotka toivat ihan mielenkiintoisen lisän tarinaan. 

Asia, johon turhauduin teoksessa oli Robinin ja Striken puhumattomuus. Kumpikaan ei kysy, ei kerro, mutta epäilee ja arvuuttelee. Tämä oli tehty ihan tarkoituksella, jotta jännite säilyisi ja lukija turhautuisi, kunnes tulisi helpotus. Hyvin ärsyttävästi tehty ja samalla hyvin taitavasti tehty. Kaksikon suhde kehittyy kirjassa selvästi. Kirja kertoo kuitenkin yli yhden vuoden tapahtumista. Siihen nähden suhde ehkä kehittyy todella vähän. 

Kirja oli ihan hyvä. Ei ehkä niin hyvä kuin aiemmat. Pituuskin ehkä kertoo, että siinä on paljon yksityiskohtaista kuvausta, ei niinkään vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hienoista tiivistystä olisin ehkä kaivannut, mutta toisaalta en osaa sanoa mistä. Kuten kuitenkin jo totesin, kirja imaisi mukaansa.

Koska kirjoittaja-aliaksen taakse piiloutuu J.K. Rowling, on pakko heijastella kirjan teemaa myös kirjailijan viimeaikaisiin sosiaalisen median postauksiin, joista on noussut melkoinen häly. Rowling on ottanut melko konservatiivisesti kantaa viime ajan trendeihin sukupuolisuuden ilmoittamisesta. Tässä kirjassa on homohahmoja, muutamia luullaan homoiksi. Kuvaukset ovat stereotypioiden toistamista. Naisellinen-maskuliininen, paha-hyvä, tykkää puuhkista-on macho. Hyvin tyypillisiä kuvauksia, eivät kovinkaan syviä, eivätkä loppujen lopuksi nouse kovinkaan suureen arvoon kirjassa, paitsi kirjailijan tosielämän postauksien kautta. 

Pohdin teemaa kirjaa lukiessa. En ole niin sivistynyt lukija, että pohtisin kovinkaan usein mitään syntyjä syviä. Pääasia itselleni usein on, että tarina on hyvä ja että hahmot ovat uskottavia. Näin oli tässä teoksessa pääosin ja se riitti minulle.

Antti Rönkä - Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Tämä oli nyt tenttikirjani. Tentti on tuossa reilun viikon päästä ja vielä riittää luettavaa. En olisi kirjaan varmaan tarttunut, jos ei olisi ollut ns. pakko. Kuitenkin luin kirjan yhdeltä istumalta.

Kyseessä on isän ja pojan välinen kirjeenvaihto, olettaisin sähköpostitse. Antti opiskelee yliopistossa kielentutkimusta ja isä Petri on jo tunnettu kirjailija. Antti kertoo kirjoittaneensa kirjan, joka käsittelee koulukiusaamista ja sen aiheuttamia henkisiä traumoja myöhemmässä elämässä. Isä on ollut aina Antin kovin kriitikko ja Antti jännittää kirjan antamista tälle luettavaksi. Tapahtuu monenlaisia asioita. Haavat aukeavat ja ne hoivataan kasaan. Kumpikin tajuaa jotain itsestään ihmisenä ja kirjoittajana. 

Kyseessä on siis minulle kirjoittamisen opinnot ja kirja sopii siihen todella hyvin. Kirjoittaminen on asia, josta isä ja poika keskustelevat paljon. Kirjoittamiseen sisältyy kummallakin pelkoja, traumoja, mutta kovin eri tavalla. Kirjoittaminen on heille yhteinen asia ja kuitenkin he ovat täysin erilaisia kirjoittajia. 

Kirja imaisi mukaansa käsittämättömällä tavalla. Epäilin hetken, josko kirjeet olisivat olleet lavastettuja, mutta olen melko varma, että eivät ole. En ole kummaltakaan lukenut yhtään teosta. Petri Tamminen on nimenä tuttu, mutta olen sivuuttanut hänen kirjansa täysin kirjastossa. Antin kirjasta en myöskään ollut kuullut aiemmin. Kiivas googlailu kirjan lukemisen jälkeen, kyllä kertoi paljon. Saatanpa jopa tarttua ehkä jopa molempien kirjoihin tämän jälkeen tai sitten en.

Kirjassa oli monia aivan loistavia kohtia ajatellen omaa kirjoittajuutta ja myös lukijuutta. Miksi pitää lukea tietyt klassikot, olenko parempi ihminen sen jälkeen. Voinko olla kirjailija, jos en ole lukenut sitä, tätä ja tuota. Ehkä osuvin lause, jota itsekin olen pohtinut kirjojen osalta viime aikoina paljon, on tämä: 

Kaikkea muuta on halvaannuttavan paljon, paitsi säilytystilaa.

Niinpä, maailmassa on kirjoja, levyjä, leffoja, lankoja ja vaikka mitä, mitä haluaisin omistaa, mutta eteen tulevat seinät. En voi pelastaa jokaista kirjaa, en vain voi. Olen ehkä hieman yrittänyt.

Tähän liittyen vielä linkki paikkaan, jonne halajan. (ei liity mitenkään kirja-arviooni)

https://yle.fi/uutiset/3-11920893 

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Taisin törmätä kirjaan kirjaston palautettujen hyllyssä. Kansi oli kiva ja siinä oli muutamien tuntemieni kirjailijoiden mietteitä kirjasta. Ajattelin, että mikä ettei ja otin mukaani. Ajatukseni kuvaakin kirjaa ihan hyvin. Se on vähän sellainen mikä ettei, ihan kiva.

Alison on lakimies ja hän saa ensimmäisen murhajuttunsa puolustettavakseen. Kirja sijoittuu Iso-Britanniaan, joka oikeusjärjestelmä on itselleni hieman hämärä, mutta onneksi teema ei nouse kirjassa mitenkään suureen rooliin. Alison juo liikaa ja hänellä on suhde toiseen mieheen. Kotona odottavat lapsi ja mies, joka tuntuu huolehtivan tyttärestään todella paljon. Sitten joku saa tietää Alisonin kaksoiselämästä ja tämä alkaa saada ilkeitä ja pelottavia viestejä. Samaan aikaan murhajuttu alkaa tuntumaan enemmän ja enemmän kiemuraiselta ja toisaalta pelottavan tutulta.

Kirja oli siis ihan kiva. Sen luki nopeasti ja se piti otteessaan. Osa valinnoista oli uusia ja tuoreita, osa taas hyvin perinteisiä. Kirja oli ja ei ollut ennalta-arvattava. Jotkin juonenkäänteet olivat melko selkeitä, mutta osa pääsi hienoisesti yllättämään. Ei kuitenkaan mitään hengenhaukontaa, vaan enemmänkin sellainen yllättävä ynähdys. 

Tämä oli lomani ensimmäinen kirja. Ihan ok aloitus kesälle. Olen nyt päättänyt lukea paljon. Hyvin on alkanut, mutta lukuinnostuksen saattaa tappaa jokin hyvin yllättäen. Vielä se ei ole kuitenkaan heikennyt ja aionkin pitää sitä yllä lukemalla vain sellaisia kirjoja, jotka jaksavat kiinnostaa. Tosin opiskeluitteni vuoksi joudun lukemaan muutamia tenttikirjoja, mutta toistaiseksi nekin ovat olleet hämmentävän kiinnostavia.

Voin siis suositella vaikka mukavaksi kesälukemiseksi. Mitään suurta elämystä kirja ei ainakaan minulle tarjonnut, mutta viihdyin sen parissa.