Suunnattomasti suuria kehuja kirjan kansi täynnä. Yleensä olen silloin suhteettoman epäilevä, sillä kokemus on osoittanut, että moni kehu kirjan kannessa on vain mainosta. Lause "näin dekkari kuuluu kirjoittaa" soi päässäni pitkään, kun luin teosta. Björkiä povataan uudeksi Nesboksi, ainakin kummassakin on tuo norjalainen ö, jota en jaksa nyt kaivaa näppiksestä. Samaa mieltä en ole myöskään väitteen kanssa.
Rikos, jota kirjassa ratkaistaan on karmaisevat. Pieniä tyttöjä tapetaan ja heidät löydetään eri paikoista päällään nuken mekko, selässään reppu ja kaulassaan lappu, jossa lukee "minä matkustan yksin". Kirjassa esitellään tutkijajoukko yksi kerrallaan. Mia on hyllytetty poliisista, koska tappoi siskonsa entisen poikaystävän. Holger Munch kokoaa uudestaan erityisiin rikoksiin keskittyvän yksikön, johon hän hakee myös Mian. Kolmanneksi merkittäväksi henkilöksi nousee Gabriel, joka rekrytoidaan joukkoon hakkeritaitojensa vuoksi. Muut tutkijat jäivät ensimmäisessä kirjassa enemmän sivuhahmoiksi. Rikosta tutkitaan ei niin perinteisin keinoin.
Kirjassa häiritsi monikin asia. Ensinnäkin kirjailijan tapa aloittaa jokainen kappale henkilön etu- ja sukunimellä. En tiedä, miksi se häiritsi, mutta häiritsi kuitenkin. Toiseksi todella monet Harry Holemaiset tapahtumat ja viittaukset. Okei, molemmat kirjat sijoittuvat Osloon, joten on selvää, että samoja baareja ja katuja on on, mutta kuitenkin. Olen nyt liian kriittinen, mutta mielessä oli, että luen vähän huonompaa kopiota Nesbon kirjoista. Lyhyempää ainakin.
Kirja ei missään vaiheessa imaissut mukanaan, en ajatellut, että vielä yksi luku ja vielä yksi. Olisin halunnut, mutta näin ei käynyt. Sen verran kuitenkin kiinnostuin, että lainasin kaksi seuraavaa osaa.
Jos siis haet hyvää norjalaista dekkaria, suosittelen edelleen Harry Holea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti