Álvaro Cunqueiro: Merlín ja perhe (arvostelukappale)

Oletko koskaan kuullut Galiciasta? En ollut minäkään. Se on alue Espanjan ja Portugalin välissä. Heillä on oma kielensä galicia. Minua lähestyi ihkauusi kustantamo Mediterranius ja kysyi halukkuutta teoksen lukemiseen. Tapanani on lähes aina vastata kyllä, jos ei ole syytä vastata ei. Nyt ei todellakaan ollut. 

Teos on kirjoitettu 1955, mutta vasta nyt suomennettu. Itse asiassa taitaa olla ihan ensimmäinen galegon kielestä suomennettu teos. Kulttuuriteko siis. Kirja on kuin takan ääressä kerrottujen tarinoiden kokoelma. Sen kieli on upeaa ja tarinat ovat aivan hurmaavia. Ne liikkuvat reaalimaailman ja tarujen välimaastossa. 

Kirjan kertoja on Merlinin apupoika, joka kertoo tarinoita isännästään ja tämän luokse saapuvista henkilöistä, osa näistä ihmisiä, osa jotain muuta. Merlin asuu yhdessä emäntä Guineveren kanssa. Merlin auttaa hätään joutuneita taruolentoja, kirjojen hahmoja ja ketä tahansa. Tarinoissa vilahtaa kääpiöitä, merenneitoja, paholaisia, Tanskan kuningas Hamlet ja paljon muita hahmoja, joiden kummallisiin ongelmiin Merlinillä on lähes aina parannuskeino. Tarinat ovat hauskoja, traagisia ja kiinnostavia. Niissä yhdistyy ihmisyys ja taru kauniilla tavalla. 

Kuten mainitsin kirjan kieli on aivan hurmaavaa. Suomennos on taiten tehty, vaikka en alkuperäistä tekstiä olekaan lukenut, mutta kirjassa on entisaikojen sielu hienosti mukana. Tarinat ovat ajattomia, osassa toki aika on määritelty. Suomentaja on Santeri Siimes, joka opettaa kyseistä kieltä myös Helsingin yliopistossa. Itselleni mieleenpainuvin kielikuva oli aivan kirjan lopussa Loppusanoissa:

Menneitä päiviä, niitä peittäviä pilviä, muita mietteitä, joita tulee ja menee, ja kaikkea sitä elettyä elämää, joka kulkee mukanani, minussa, voisin verrata hiljalleen tippuviin lumihiutaleisiin, jotka leijailevat maailmaa peittäväksi matoksi, kätkevät peltotilkut ja tiet, niityt ja pihat, ja muuttava koko maan pinnan yhdeksi suureksi tasangoksi. Mutta toisinaan pilkahtaa jonkin nuoruusmuiston auringonsäde ja sulattaa lumen jostakin kohdasta, ja silloin on kuin tuntematon matkamies sytyttäisi nuotion keskelle maailman yksinäisyyttä ja sitä menisi tuokioksi lämmittelemään sen äärelle... Muistot, muistot, muistot!

Tuo pitkä lause ei kuvaa kuitenkaan koko kirjan lauserakenteita, mutta kuvaa kirjan tunnelmaa ja kaunista kieltä ja metaforia, joita kirjassa on lukemattomia. Tätä kirjaa ei halua ahmia, vaan siitä haluaa nauttia. Se on varsin mainio nautittavaksi, sillä tarinat ovat lyhyitä.

Takakannessa kirjaa kuvataan klassikkojen klassikoksi, sitä se on. Ainakin sen sisällä on monta klassikkoa. Tunnelmallinen teos, suosittelen.