Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

Murakamin jälkeen oli haastavaa tarttua mihinkään muuhun teokseen. Olin kuitenkin jo aikoja laittanut kirjastoon varaukseen mm. tämän teoksen, joten vähän pakottaenkin aloin lukea. En nyt voi sanoa hullaantuneeni teoksesta, mutta pidin siitä kuitenkin. 

Kirja on nuoremmalle yleisölle suunnattu, mikä ei siis ole koskaan estänyt minua, päinvastoin. YA-kirjallisuus ja perinteisempi nuorten kirjallisuus on kuulunut lukulistoilleni aina siitä asti, kun oikeasti olin kohderyhmää. Aikuiselle on hyvä lukea välillä teoksia, jotka sijoittuvat nuorten maailmaan. Se ajoittain tuntuu jopa fantasialta. Tämä teos ei nyt kuitenkaan.

Pippa on päättänyt tehdä kouluprojektinsa kotikaupungissaan viisi vuotta sitten sattuneesta nuoren naisen murhasta. Sal Singhin katsotaan murhanneen tyttöystävänsä ja myöhemmin tappaneen itsensä. Näin kaikki uskovat, tai ainakin melkein kaikki. Pippa alkaa selvittää tapahtumia yhdessä Salin veljen Ravin kanssa. Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää ja pian Pippa alkaa saamaan salaperäisiä uhkausviestejä. 

Kirjassa on kolmannen persoonan kerrontaa, Pippan projektityön päiväkirjaa, uutisia, tekstiviestejä, sähköposteja eli se koostuu eri tyyppisistä aineistoista, mikä on tavallaan oikein miellyttävä ratkaisu. Lukija ikään kuin seuraa Pippan työn etenemistä ja saaduista tiedoista tehtyjä johtopäätöksiä. Toisaalta, en ehkä itse pitänyt siitä ihan hirveästi. Muuta kuin kerrontaa oli paikoin aika paljon ja se teki lukemisesta ajoittain hieman tylsää. 

Toinen asia, joka minut häiritsee edelleen kovasti, on kirjan nimi. Jotenkin odotin sisällöltä ihan jotain muuta kuin kouluprojektia. Eipä tämä nyt murhaopas ole kuitenkaan. Ehkä hieman harhaanjohtava. Ei se nyt lukukokemusta huononna, mutta häiritsi hieman. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan kiva luettava. Siinä oli vähän jännitystä, vähän teiniromantiikkaa, idiootteja teinejä, inhottavia aikuisia (toki myös mukavia). Ihan kiva välikirja, tosin en ole yhtään varma, että seuraavat teokset yltävät Murakamin tasolle, mutta ainakin sain lukuongelmani kuosiin.

Nyt olenkin ahminut ahdistukseeni Kindlellä kaikenlaista höpöhöpö-kirjallisuutta. Toimii hyvin harhautuksena todellisuudesta. Ehkäpä pian myös ihan oikeaa kirjallisuutta.

Haruki Murakami: Norwegian wood

Päätin sivistää itseäni. Olen kevään aikana tehnyt monia listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi lukea ja olen huomannut, että en nyt ihan kauheasti ole perehtynyt ns. klassikoihin. Tämähän ei nyt mitenkään tule itselleni yllätyksenä ja toisaalta en lue, jotta voisin brassailla lukeneeni sitä tai tätä. Sitten tulee mutta, jotenkin kuitenkin koen, että ymmärtääkseni maailmaa ja kirjallisuutta, olisi hyvä lukea ainakin muutamia ns. merkkiteoksia. Muutamia olen toki lukenutkin, osasta olen pitänyt, osasta en. 

Miksi sitten valitsin tämän, en osaa sanoa. Se sattui olemaan lähikirjaston hyllyssä. Olen nähnyt sen kannen monta kertaa. Ja niin edelleen. En ole nähnyt elokuvaa, en lukenut Murakamin muita teoksia, en ole juurikaan kiinnostunut Japanista. Syitä olla tarttumatta oli enemmän kuin syitä tarttua. Onneksi kuitenkin tartuin. Onneksi halusin sivistää itseäni, sillä tämä teos kosketti jostain syvältä.

Kirja sijoittuu pääosin vuoteen 1969. Kuinka erilainen maailma olikaan tuolloin, mutta kuinka samanlaisia me ihmiset kuitenkin ovat. Toru on kahden naisen välissä. Naoko on mieleltään hauras ja häntä Toru rakastaa. Midori on täynnä elämää ja vie Torun myös elämän keskelle. Mistä kirja oikeastaan kertoo? Sitä pohdin itsekin monta kertaa lukiessani. Se ei kerro mistään ja kertoo kuitenkin kaikesta. Se kertoo aikuistumisesta, sen vaikeudesta, rakkaudesta, ihmiseksi kasvamisesta. Se ei ole ole juurikaan kuvaus aikakaudesta, vaikka 60-luvun loppu onkin läsnä. Se kertoo kirjoista, lukemisesta, musiikista, itsensä etsimisestä, löytämisestä, hyväksymisestä. Kertomatta näistä kuitenkaan. Se kertoo itsemurhista, kuolemasta, surusta, heräämisestä. 

On todella vaikea kuvata teosta, joka tavallaan ei kerro mistään ihmeellisestä, mutta samalla pystyy kertomaan vaikka mistä. Kirjaa on kuvattu masentavaksi, surulliseksi ja niitä se onkin. Toisaalta se on eteenpäinkatsova ja positiivinenkin. Henkilöt ovat vajaavaisia, toisaalta toisiaan täydentäviä. Sellaisia kuin me kaikki olemme. Harvoin jos ikinä tapaa täydellistä ihmistä. Jokaisen täytyy vain oppia elämään omien omituisuuksiensa kanssa. 

Olen jotenkin jumissa kirjan olemuksen kanssa. Se oli jotain, mitä en yleensä lue. Pidin kovasti ja luinkin suhteellisen nopeaan tahtiin, vaikka se ei nyt ole mitään hotkaistava teos, vaan on parasta hitaasti nautittuna. Olen hämmentynyt. Pystyn siis lukemaan klassikoita ja pitämään niistä kovastikin. Ehkä ylitän itseni vielä toisen kerran tänä kesänä ja tartun johonkin toiseenkin. Olen niitä nyt kirppareilta hamstrannut lukupinoon toiveikkaana. 

Suosittelen tätä teosta oikein lämpimästi. Jotain tyystin erilaista ja rauhallista.

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

En saa millään mieleeni, miksi nappasin tämän kirjan kirjaston hyllystä. Se vain taisi puhutella jostain kummasta syystä. Aina välillä tekee mieli lukea jotain historiallista ja usein romanttista, siihen tämä kirja on ihan kohtuullinen osuma. Kyseessä on kirjasarjan ensimmäinen osa, epäilen lukevani jatkoa, mutta ei voi tietää, jos tielle osuu. 

Kirja alkaa vuonna 1852, jolloin kaksi nuorta naista lähtee Englannista kohti tuntematonta Uutta-Seelantia. Kotiopettajatar on vastannut kristillisessä lehdessä olleeseen ilmoitukseen ja on menossa naimisiin tuntemattoman miehen kanssa. Ylhäisöneito on myös matkalla tuntemattoman aviomiehen luo, mutta hänet hävittiin korttipelissä. Nämä kaksi tapaavat laivassa ja ystävystyvät. Mukana on myös joukko orpotyttöjä matkalla palveluspaikkoihin. Perillä harva asia on niin kuin se on esitetty tai kuviteltu. Elämä on kovaa. Mukaan kuitenkin mahtuu romantiikkaa, ainakin vähän.

Pidin kovasti kirjan alkuosasta, jossa vauhti oli vielä rauhallista eikä kirja edennyt liian nopeasti. Kun päähenkilöt päätyivät Uuteen-Seelantiin alkoi kirjan vauhti kiihtyä. Lopulta vuosia kului vain muutamassa sivussa. Voi olla, että se oli hyvä ratkaisu, mutta kirjan tasapainon kannalta en pitänyt ratkaisusta. Pidin kuitenkin kovasti kirjan kirjoitustyylistä ja siitä, kuinka se kuvaili paikkoja ja henkilöitä. Itse asiassa kirja pääsi niinkin syvälle, että jopa näin siitä unia. Se tarkoittaa usein, että kuvailussa on onnistuttu.

Loppujen lopuksi kuitenkin fiilis luettuani noin 900 sivua oli hienoinen pettymys. Tämän vuoksi en tunne suurta houkutusta lukea seuraavia osia. Alun rauhallinen kuvaileva teksti muuttui lopun hosuiluksi ja hyvinkin suoraviivaiseksi kuvailuksi. Olisin kaivannut kirjan loppuun enemmän tunnetta.

Ihan kuitenkin viihdyttävä teos ja jos kaipaat vieraita mantereita ja historiaa, niin voin siihen suositella. Itselleni jäi kaipuu lukea jälleen Shuten kirja Viisi mustaa kanaa, jota en vähään aikaan olekaan lukenut. Ehkäpä otan sen listalleni. Sitä voin suositella hyvin lämpimästi.