Haruki Murakami: Norwegian wood

Päätin sivistää itseäni. Olen kevään aikana tehnyt monia listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi lukea ja olen huomannut, että en nyt ihan kauheasti ole perehtynyt ns. klassikoihin. Tämähän ei nyt mitenkään tule itselleni yllätyksenä ja toisaalta en lue, jotta voisin brassailla lukeneeni sitä tai tätä. Sitten tulee mutta, jotenkin kuitenkin koen, että ymmärtääkseni maailmaa ja kirjallisuutta, olisi hyvä lukea ainakin muutamia ns. merkkiteoksia. Muutamia olen toki lukenutkin, osasta olen pitänyt, osasta en. 

Miksi sitten valitsin tämän, en osaa sanoa. Se sattui olemaan lähikirjaston hyllyssä. Olen nähnyt sen kannen monta kertaa. Ja niin edelleen. En ole nähnyt elokuvaa, en lukenut Murakamin muita teoksia, en ole juurikaan kiinnostunut Japanista. Syitä olla tarttumatta oli enemmän kuin syitä tarttua. Onneksi kuitenkin tartuin. Onneksi halusin sivistää itseäni, sillä tämä teos kosketti jostain syvältä.

Kirja sijoittuu pääosin vuoteen 1969. Kuinka erilainen maailma olikaan tuolloin, mutta kuinka samanlaisia me ihmiset kuitenkin ovat. Toru on kahden naisen välissä. Naoko on mieleltään hauras ja häntä Toru rakastaa. Midori on täynnä elämää ja vie Torun myös elämän keskelle. Mistä kirja oikeastaan kertoo? Sitä pohdin itsekin monta kertaa lukiessani. Se ei kerro mistään ja kertoo kuitenkin kaikesta. Se kertoo aikuistumisesta, sen vaikeudesta, rakkaudesta, ihmiseksi kasvamisesta. Se ei ole ole juurikaan kuvaus aikakaudesta, vaikka 60-luvun loppu onkin läsnä. Se kertoo kirjoista, lukemisesta, musiikista, itsensä etsimisestä, löytämisestä, hyväksymisestä. Kertomatta näistä kuitenkaan. Se kertoo itsemurhista, kuolemasta, surusta, heräämisestä. 

On todella vaikea kuvata teosta, joka tavallaan ei kerro mistään ihmeellisestä, mutta samalla pystyy kertomaan vaikka mistä. Kirjaa on kuvattu masentavaksi, surulliseksi ja niitä se onkin. Toisaalta se on eteenpäinkatsova ja positiivinenkin. Henkilöt ovat vajaavaisia, toisaalta toisiaan täydentäviä. Sellaisia kuin me kaikki olemme. Harvoin jos ikinä tapaa täydellistä ihmistä. Jokaisen täytyy vain oppia elämään omien omituisuuksiensa kanssa. 

Olen jotenkin jumissa kirjan olemuksen kanssa. Se oli jotain, mitä en yleensä lue. Pidin kovasti ja luinkin suhteellisen nopeaan tahtiin, vaikka se ei nyt ole mitään hotkaistava teos, vaan on parasta hitaasti nautittuna. Olen hämmentynyt. Pystyn siis lukemaan klassikoita ja pitämään niistä kovastikin. Ehkä ylitän itseni vielä toisen kerran tänä kesänä ja tartun johonkin toiseenkin. Olen niitä nyt kirppareilta hamstrannut lukupinoon toiveikkaana. 

Suosittelen tätä teosta oikein lämpimästi. Jotain tyystin erilaista ja rauhallista.