Sally Thorne: Toinen ensivaikutelma

Edellisestä Thornesta innostuneena varailin kirjastosta kaikki hänen kirjansa. Tartuin tähän vielä edellisen kirjan hekumat mielessäni. Huoh... haaveeksi jäi hekumat. Tämä teos on kovin kiltti ja hattarainen. Eikä edes uskottava (ihan kuin höttöiset romantiikkakirjat sellaisia yleensä olisivat).

Ruthie on työskennellyt senioritalokylässä useita vuosia ja kangistunut omiin kaavoihinsa. Sitten paikalle ilmestyy omistajan tatuoitu poika moottoripyörällään ja Ruthien maailma muuttuu. Siinä juoni ja arvaattekin kenties miten käy ja kyllä näin juuri; onnellinen loppu, Ruthie ymmärtää, että elämää on seniorikylän ulkopuolella ja paha poika ymmärtää, että ei olekaan niin paha poika.

Olihan kirja ihan hauska ja hymähdin monta kertaa. Olihan sitä ihan kiva lukea. Mutta olin kuitenkin pettynyt. Tarina oli niin hattarainen, että se alkoi ällöttää. Se oli liian sokeroitu. Mukana oli uskontoa ja kliseitä. Tatuoinnit eivät tee kenestäkään pahaa poikaa tai tyttöä, ei ainakaan nykymaailmassa. Ei myöskään moottoripyöräily. Henkilökuvaukset olivat siis kovin ohuita ja kliseisiä eli tylsiä. Ainoat oikeasti kiinnostavat henkilöt olivat sivuhenkilöt eli vanhukset. Heidän salaisuuksiinsa päästiin vasta aivan lopussa.

Yksi Thorne on vielä kirjaston varauksessa, annan sille vielä mahdollisuuden. Tai tiedänhän minä, että annan kaikille tästä eteenpäin ja ehkä petyn, ehkä (toivottavasti) en. 

Katsoin muutoin Hating game -elokuvan ja petyin suuresti, mikä ei taaskaan ole kenellekään yllätys. Harvoin elokuva yltää lähellekään kirjaa. Ihan kiva elokuva, jos ei ole lukenut kirjaa. Kirjan luettua ei ehkä niinkään.