Mika Waltari: Johannes Angelos (äänikirja)

Löysinpä kuitenkin vielä yhden Waltarin historiallisen romaanin äänikirjana kirjastosta. Tässä oli ”vaivaiset” 17 cd:tä, joten kuunteluunkin meni huomattavasti vähemmän kuin aiempiin. Toisaalta myös kokemus ja kirja itsessään olivat paljon laimeampia kuin Sinuhe tai Mikael Hakim.

Kirja on rakenteeltaan myös erilainen kuin nuo aiemmin mainitsemani. Kirja kertoo päiväkirjan muodossa Konstantinopolin piirityksestä vuonna 1452 ja samalla se kertoo rakkaustarinan ylhäisen kreikkalaisen neidon ja juurettoman latinalaisen välillä. Kirja siis tapahtuu vajaan vuoden aikana, tosin takaumia päähenkilön menneisyyteen on aina välillä. Ymmärtääkseni Johanneksen nuoruusvuosista on postuumisti julkaistu kirja Nuori Johannes.

Kirja sisältää tuttuun tapaan pohdintaa eri uskontojen välillä sekä pohdintaa ihmisyydestä ja olevaisuudesta yleensä. Mielestäni pohdinta ei kuitenkaan ole yhtä kiinnostavaa kuin esim. Mikael Hakimissa. Sodan julmuus ja vastaisuus ovat jälleen kirjan kantavia teemoja. Samoin meidän jokaisen suvun aiheuttamat taakat ja tavallaan sattuman vaikutus tulevaan elämään. Mitä tuleekaan keisarin pojasta, jos tämä kasvaa tietämättä olevansa kuninkaallista sukua. Vetääkö veri johonkin tiettyyn paikkaan tai tiettyyn henkilöön. Sitä on tullut itsekin pohdittua, kun joku paikka tuntuu kodilta, tutulta tai turvalliselta vaikka olisi paikassa ensimmäistä kertaa (tässä elämässä).

Kirjan rakkaustarina on tietenkin traaginen, mutta se ei oikein päässyt sydämeeni asti, vaan jäi pintapuoliseksi. Tiettyjä tuttuja piirteitä löytyi tästäkin kirjasta, kuten vekkuli palvelija, naisten tietynlainen käyttäytyminen ja päähenkilön periaatteellisuus ja näennäinen hyvyys, mutta kuitenkin tietynlainen itsekkyys.

Teemat kristinuskon ja islamin eroista ja yhteneväisyyksistä ovat samoja kuin Hakimissa, pohdintaa jumaluudesta, uskonnon oikeutuksesta ja uskosta ylipäätään. Loppulause ”…mutta filosofeja hän ei säästänyt” jäi soimaan päähäni. En tiedä miksi, mutta se jotenkin kiteytti kirjan, teki siitä ehyen.

Tulipa kuunneltua, mutta en nauttinut niin paljon kuin iki-ihanasta Mikael Hakimista. Lukijana toimi jälleen Lars Svedberg, joka  on kyllä ehdottomasti yksi suosikkilukijoistani, vaikka hänen t:nsä välillä ottavatkin korvaan, mutta se on niin pientä.

Olen löytänyt itseni hipelöimästä Waltarin muita teoksia etenkin Turmsia kirjastossa, mutta valitettava tosiasiahan on, että kirjoja on ihan liikaa suhteessa käytettävissä olevaan aikaan.