Rosa Liksom: Hytti nro 6 (äänikirja)

Ennakkoon oletin, että en kauheasti pitäisi kirjasta. Finlandia-palkinto ei minulle ole kutsu lukemiseen, vaan ehkä enemmän ajatus yliarvostetusta kirjasta. Oikeastaan en osaa vieläkään sanoa, pidinkö kirjasta vai en, mutta suuren tunteenpalon se minussa herätti. Laittoi pohtimaan aikoja, jolloin itse matkustin Neuvostoliitossa, mikä saattoi olla samoihin aikoihin kuin tyttö matkusti Siperiaan. Itse olin useaan otteeseen Neuvostoliitossa mm. ystävyyskaupunkivierailulla. Siperiassa en ole käynyt, mutta suuri haaveeni on ollut aina siitä lähtien, kun tutustuin Otto Donneriin, päästä Siperiaan ja nimenomaan juuri junalla Moskovasta. Olen siis tutustunut aikoinaan neuvostoliittolaiseen luonteeseen, elämään ja oloon. Toki kokemukseni ovat nuoren tytön, joka ei välttämättä tajunnut suurtakaan osaa, mitä ympärillä tapahtui. Tätä kokemusta vasten kirja herätti kuitenkin minussa monenlaisia ajatuksia, monenlaisia elämyksiä ja muistoja.

Tyttö matkustaa Moskovasta Ulan Batoriin junassa, hytissä nro 6, hyttitoverinaan mies. Tyttöä vanhempi Vadim. Mies tuntuu aluksi karskilta sovinistilta, joka ajattelee naisissa vain yhtä asiaa. Hän on mies, joka hakkaa vaimonsa, puukottaa toveriaan, juo vodkaa ja on vastenmielinen puheissaan. Matkan aikana tytön ja miehen välille syntyy kuitenkin syvä suhde, jota eivät kummankaan viat pilaa. Tyttö matkustaa, jotta näkisi kalliomaalauksia, mies matkustaa työhön. Kumpikin pyrkii pois entisestä, vaikka tavallaan siinä elää kuitenkin. 

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Matkalla ajatukset selkenevät, matkalla tapahtuu yllättäviä. Matkan taustalla on ankea Siperia, johon valonpilkahduksia tuovat likaisenkeltaiset satunnaiset katulamput. Kaupungit ovat rähjäisiä, onnettomia, kurjia, mutta niistä löytyy usein pilkahdus elämää. Ilma haisee pilantuneelle metallille. 

Kuvaus osuus oikeaan. Neuvostoliiton kaupungit olivat pimeitä, harmaita ja kurjia. Keskellä katua saattoi olla syvä kuoppa, josta ei varoitettu. Öisin ajettiin ilman ajovaloja, eikä katulamppuja juuri ollut. Talot olivat kurjannäköisiä ulospäin, porraskäytävät vinoja. Sisällä asunnoissa oli kuitenkin lämpöä. Vodkaa tarjottiin joka käänteessä ja oli kohteliasta ottaa paukku. Ihmiset tuntuivat ensin töykeiltä, mutta mitä paremmin heitä oppi tuntemaan sen sydämellisempiä he olivat.

Ympäristö oli raaka-aineen lähde, siitä ei välitetty, vaikka kuitenkin kansalle metsä on pyhä paikka, ravinnon lähde. Muistan uineeni ystävyyskaupungin joessa ja juoneeni sieltä tulevaa juomavettä. Hampaani tulivat mustiksi, eikä mustuus ihan heti lähtenyt. Nyt tiedän, että vesi oli hieman radioaktiivista ja läheinen fosforiittitehdas päästeli siihen jätevesiään. 

Pidin ehkä kuitenkin kirjasta. Pidin sen karuttomuudesta, mikä kuvaa hyvin maailmaa, johon se sijoittuu. Pidin jopa sen verbittömistä lauseista. Pidin sen hiljaisuudesta. En ehkä pitänyt niin paljon kirjan lukijan Pertti Sveholmin intonaatiosta, joka laski hieman ärsyttävästi lauseen loppua kohden. 

Tämä oli varmaankin kolmas Finlandia-palkittu kirja, jonka sain loppuun. Ehkä uskallan tarttua joskus muihinkin.