Kaari Utrio: Saippuprinsessa (äänikirja)

Kuljen taas pari kuukautta työmatkoja tyttäreni kanssa, joten täytyy kuunnella romantiikka. Utrio on oiva valinta, toisaalta äänikirjoja romantiikan genrestä on surkean vähän saatavilla. Lukijana toimii Susanna Haavisto, joka onnistui ihan ok.

Saippuprinsessa on tarina Ulrikasta, joka on tämä saippuaprinsessa. Hän on menettänyt isänsä ja on tietämättään suuren perinnön saaja. Hän saapuu Helsinkiin Mauritz Ekestolpen perheen luo. Mauritz on kihloissa kireänoloisen Victoria von Sperlingin kanssa. Samassa taloudessa asuvat myös Mauritzin sisko ja leskiäiti. Victoria suunnittelee Ulrikan aivoliittoa veljensä Hermanin kanssa. Ulrika kuitenkin huomaa sydämensä lyövän Mauritzille. 

Tarinan taustana on 1800-luvun Helsinki sekä muut Uusimaan kunnat. Harmitti hieman, että en ole kovinkaan selvillä Helsingin nykisestä asemakaavasta, joten en osannut oikein asettaa tapahtumapaikkoja oikeaan asemaan. Kirjassa on kuvattu tapahtumaympäristöä hyvin kiinnostavasti.

Utriolle tyypilliseen tyyliin naiset ovat vahvoja ja pohjimmiltaan hyvin itsenäisiä, vaikka ajan mukaisesti ovatkin miesten määräysvallan alaisia. Naiset ovat myös kauniita, osa miehistä hyvin traagisen komeita. Perustatkunnon romantiikalle onnäin luotu. 

En voinut olla pitämättä tästäkään Utriosta. Utrion näennäisen kepeä tyyli yhdistettynä selkeään asiantuntevuuteen ajasta ja tavoista on aivan hurmaava yhdistelmä. 

Olen syvän tunnekuohun vallassa, sillä tänään 35 vuoden odotuksen jälkeen Porin Ässät on Suomen mestari. Lukemisen lomassa kävin katsomassa tämän finaalipelin. Ihan  h....tin hienoa. Julistankin toukokuun jääkiekkokirjakuukaudeksi omalta osaltani. Aion lukea läpi jääkiekkokirjakokoelmaani MM-kisojen lomassa. 

Lauren Oliver: Requiem

Eilen illalla, Ässien huumaavan voiton jälkeen, ei uni ollut ensimmäinen asia, joka tuli mieleen. Patasydämen soidessa päässä piti jälleen lukea vain vähän tätä kirjaa. Olin epäonnistunut siinä jo aiemminkin, sillä kirja oli jo melkein lopussa 120 sivua jäljellä. Loppuunhan se oli pakko ahmia.

Täytyy myöntää, että aloittaessani Requiemia meni hetken aikaan ennen kuin pystyin yhdistämään edellisen kirjan tapahtumat. Olen lukenut tässä välissä monituisia dystopioita, joiden tapahtumat ovat yhdistyneet herttaiseksi sekasotkuksi päässäni. Etenkin Condien kirjojen tapahtumat pyrkivät alussa väkisin mukaan Oliverin maailmaan. Eipä kuitenkaan kauaa mennyt, kun olin taas Lenan, Alexin, Hanan ja Julianin maailmassa.

Requiem on trilogian päättävä kirja. Luin tämän englanniksi, sillä eihän sitä millään jaksa odottaa suomennosta. Nyt kannattaa lopettaa lukeminen, jos et ole vielä lukenut Pandemoniumia, sillä tarina jatkuu siitä, mihin Pandemonium jäi.

Pandemoniumin lopussa Lena näkee jälleen Alexin, joka ei olekaan kuollut. Tilanne on klassinen kolmiodraama, Lena, Julian ja Alex. Tämä on tuttu monista viime aikojen nuorisolle suunnatuista kirjoista ja toki kirjallisuudesta kautta aikain. Kirja jakautuu vuoroin Hanan ja vuoroin Lenan kertojaosiin. Lena on Wildissa kera edellistä kirjasta tuttujen ystäviensä kanssa. He vaeltavat suojatalosta toiseen. Lena on tunteiden kourissa. Alex on mukana, mutta ei osoita Lenaan kohtaan lainkaan sitä samaa hellyyttä ja rakkautta, samalla Julian on syvästi rakastunut.

Hana puolestaan on menossa naimisiin Fredin kanssa. Fred on valittu Portlandin pormestariksi. Hän on ilkeä ihminen, jonka edellinen vaimo on kadonnut. Hana alkaa pelätä pahinta. Myös menneisyyden salaisuudet paljastuvat.

Taistelu deliriumia kohtaan on entistä raaempi. Vastarinta pyrkii toimimaan ja samalla syntyy sota. Kirjan dystooppisen maailman perustat on rakennettu kahdessa edellisessä kirjassa sen verran hyvin, että tässä kirjassa pyritään vain kaatamaan aidat. 

Myönnän koukuttuneeni pahasti tähän teokseen, mutta näin jälkikäteen olen hieman pettynyt. Toki loppu oli hyvinkin oivaltava ja tulevaisuuteen katsova, mutta se ei ollut loppu, jonka olisin halunnut lukea. Aivan kuin jokin olisi jäänyt kesken. Vähän niin kuin Stiefvaterin  trilogian päätös. Oliver on kirjoittanut henkilöhahmoista erillisiä pieniä tarinoita, joita voi ostaa Kindlelle Amazonista, en oikein lämpene näille. Näen ne enemmän rahastuksena. Samankaltaisia on tehty monista sarjoista. 

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta, olihan tämä hyvä trilogia. Odotan innolla Oliverin seuraavaa kirjaa. Kannattaa lukea.

Isaac Marion: Warm Bodies (kirja vs. elokuva)

Kävin katsomassa Warm Bodies -elokuvan ennakkonäytöksessä muutama viikko sitten. Pidin elokuvasta yllättävän paljon ja pakkohan sitä on lukea kirja elokuvan takaa. Oletus oli, että kirja olisi jopa parempi kuin elokuva, oletus täyttyi ainakin osittain. 

Elokuvassa R on Nicholas Hoult. Hoult on tuttu mm. elokuvasta Poika sekä sarjasta Skins. Elokuvassa R pukeutuu huppariin ja on luuserinoloinen noin 19 vuotias nuorukainen. Kirjassa R pukeutuu mustaan pukuun ja punaiseen kravattiin ja olettaa itsensä työskennelleen rahoitusalalla. Hän on iältään yli 20, mutta alle 30. Huomattavasti aikuisempi siis kirjassa monella tasolla. Tässä elokuva vie ehkä hieman voiton, sillä kasvu luuserista sankariksi on aina hienoa.

Elokuva on hyvin suoraviivainen romanttinen nuorisolle suunnattu romanttinen komediallinen draama. Toki elokuvassakin on pohdintaa nykypäivän mädännäisyydestä ja itsekkyydestä. Kirjassa tämä kaikki on hienovaraisempaa, vaikeampaa. Rakkaus ei ole niin helppoa, mutta yllättävään kyllä myöskään pohdinnat elämästämme eivät ole niin syvällisiä kenties kuin elokuvassa. Itse asiassa ne ovat jopa ohuempia kuin elokuvassa, mikä itse asiassa kääntää tämän kohdan kirjan kunniaksi. 

R elää lentokentällä muiden zombien kanssa. Zombeja on kahdenlaisia; on fleshies ja bonies. Fleshies omaavat vielä jonkin verran lihaa luiden päällä toisin kuin bonies. Bonies ovat myös elottomampia muutoinkin. Fleshies ikään kuin omaavat vielä jonkinlaisen sielun. He pystyvät kommunikoimaan toistensa kanssa murahdellen. Elokuvassa tämä oli yksi parhaimpia, hauskimpia kohtia. Kirjassa löytyy tämä myös, mutta kirja ei ole niin komediallinen. Lisäksi kirjassa on paljon enemmän tästä kommunikoinnista. Tässä puntit menevät tasan. 

R löytää eräällä metsästysreissulla Julien, johon hänellä syntyy side syötyään Julien entisen poikaystävän Perryn aivot. Samalla hän saa Perryn muistot, jotka herättävät hänet zombieudestaan. Elokuvassa Perryn muistot olivat ohuita, lyhyitä. Kirjassa tämä on huomattavasti suuremmassa roolissa kokonaisuuden kannalta. Propsit menevät selkeästi kirjalle.

Julie on elokuvassa kova mimmi, joka ampuu zombeiltä päät irti. Hän jää hieman ohueksi hahmoksi, stereotypiaksi. Kirjassa hän on huomattavasti moniulotteisempi. Kirja vie selkeästi voiton. Julien ja R:n rakkaustarina on myös kirjassa selkeästi monitasoisempi kuin elokuvassa ja uskottavampikin. R ei myöskään opi puhumaan aivan yhtä nopeasti kuin elokuvassa. 

Juoni on sama R ja Julien side herättää R:n muuttumaan takaisin ihmiseksi. Pahat boniet eivät kuitenkaan sulata tätä, eikä myöskään Julien isä Komentaja. Kielletty rakkaus on perusteemoiltaan sama kuin kirjallisuuden historiassa kautta aikojen. Ihan ok, vaikka ennalta-arvattava. Tosin kirjassa tähänkin liittyy pieni erikonen twisti. Hellyys, rakkaus ja ihmisyys ovat seikkoja, jotka pelastavat maailman. Niitä puuttuu myös maailmasta.

Kirja oli hyvä, elokuva oli hyvä. Elokuva pohjautuu selkeästi kirjaan, mutta on suunnattu nuoremmalla yleisölle kuin suoraan kirjan perusteella olisi voinut ajatella. Kirja oli osaltaan väkivaltaisempi kuin elokuva, selvää, että ikäraja elokuvassa olisi ollut huomattavasti korkeampi, jos kirjaa olisi tältä osin noudatettu. Pidin molemmista, voin suositella lämpimästi molempia.

Leen Van Hulst: Maitoa ja lunta

En tiedä, kutsuako tätä sarjakuvaksi vai kuvaromaaniksi. Kirjan takana lukee sarjakuvaromaani. Kauniita kuvia kirja on kuitenkin täynnä. Olettaisin, että kuvat on piirretty öljyliiduilla tai muilla vastaavilla. En juurikaan ole asiantuntija taiteeseen liittyvissä asioissa.

Belgialainen Leen tulee Turkuun opiskelemaan yliopistoon. Hän tulee keskelle pimeintä talvea. Kulttuurishokki näyttäytyy tietyissä kuvissa kirjassa, kuten maidon juomisessa, lumiuimisessa ja synkkyydessä. 

Leen rakastuu irlantilaiseen Gilliin. Rakkaus on yksipuoleista ja kirja kuvaakin rakkautta keskellä pimeintä Suomea, Turussa ja Lapissa. Etenkin Turkua kuvaavat kuvat ovat erinomaisia. Entisenä turkulaisena osaan arvostaa föriä ja Aurajokea. Tutut maisemat vilahtelevat kuvissa.

Kirja on kaihoisa, täynnä tunnetta. Kuvat ovat kauniita, tekstiä on suhteellisen vähän. Kuvat vievät tarinaa eteenpäin. Tästä jaottelusta tulee väkisin mieleen Pikku Närhi, joka muuten on jälleen palkittu. Kuvat eivät kuitenkaan ole yhtä lailla ahdistavan ihania.

Pidin teoksesta kovasti. Se on samalla herttainen, synkkä ja kaunis rujolla tavalla. Kirja on julkaissut Turun Sarjakuvakerho ry ja se on myös julkaistu hollanniksi. Tässä versiossa on tekstit sekä suomeksi että englanniksi.

Osallistun myös tällä sarjakuvahaasteeseen. Vielä linkki taiteilijan kotisivuille ja kuviin kirjasta http://www.leenvanhulst.be/filter/personal/Melk-sneeuw

Jools Sinclair: 44 (book seven)

Olen niin koukussa  44-sarjaan, vaikka eihän tämä mikään klassikko ole. Jotenkin vain Abby ja hänen kuolleet ystävänsä saavat minut palaamaan luokseen kerta toisensa jälkeen. Edellinen kirja päättyi Abbyn näkyyn Nathaniel ja Ben Mortimerin lapsuudesta sekä Nathanielin paluun ennustuksesta. Niinhän tässä kirjassa käy. Nathaniel on takaisin vainoamassa Abbya. Uusina hahmoina saapuvat Bendiin myös Abbyn ja Jessien lapsuuden ystävä Derek sekä aavekoira.

Derek on pulassa ja osa ongelmista on toispuoleisesta. Abby yrittää pelastaa Derekin ja samalla selvittää, mitä Nathaniel oikeastaan aikoo. Sinänsä täytyy nyt myöntää, että kirjassa ei juurikaan tapahdu paljoakaan, eikä oikein noissa edellisissäkään, mutta jostain syystä en vain voi lopettaa lukemista. Joskus ei vain itse tajua.

Sinclair kirjoittaa jo kahdeksatta osaa, joka ilmestynee kesällä. Hyvin nämä kuitenkin tuntuvat saavan lukijoita, eivät ehkä niin paljon kuin nuo suosituimmat, mutta ihan kivasti. Goodreadsissa ensimmäisellä osalla on yli 1500 lukijaa.

Jos omistat Kindlen, niin ensimmäisen sai ainakin aikoinaan ladattua ihan ilmaiseksi ja saahan Kindle-sovelluksen myös tietokoneelle ja muillekin päätelaitteille. Voin ihan suositella sekä Kindleä, että kirjaa. Kindle Fireni on ehkä enemmän nykyään lasten pelikäytössä kuin lukukäytössä, mutta muutamia kirjoja olen saanut loppuunkin. Ladattuja on varmaan sata, joista osa on tietokirjoja, myös ilmaisia lasten kirjoja olen bongannut sekä sarjakuvia.

Tänään posti toi pari ihan uutta kirjaa, kun vain ehtisi lukea.

Gayle Forman: Jos vielä jään

Sieppasin kirjan hyllystä, kun lähdin työreissulle Tampereelle. Jotain luettavaa junaan. Väärin valittu. Pitipä valita kirja, joka itketti. Lukeminen oli ajoittain hieman ahdistavaa, kun piti yrittää piilottaa kyyneleitä kanssamatkustajilta. Kirja löytyi kotiini Adlibriksen alemyynnin kautta. Siellä se oli hyllyssä viattomana odottaen lukijaa. Tuskin ilman työreissua olisin kirjaan tarttunut, ainakaan ihan heti. Onneksi tartuin.

Kyseessä on nuorisolle suunnattu kirja. Se on tarina rakkaudesta, musiikista. Samalla se on tragedia, ahdistavakin tarina elämän suuresta muutoksesta. Mia on sellisti, jolla on loistava tulevaisuus edessä. Hän on rakastunut Adamiin, joka soittaa emo-bändissä ja on suosion kynnyksellä. Mialla on rakastava perhe. Eräänä talvisena päivänä Mia lähtee perheensä kanssa ajelulle. Tapahtuu traaginen onnettomuus, jonka jälkeen Mia herää seuraamaan tapahtumia ulkopuolisena. Hänen ruumiinsa on koomassa, mutta mieli vaeltaa pohtien palatako ruumiseensa vai ei. Jo tästä osannee kuvitella kyynelkanavien avautumista. Jotenkin en vain tajunnut takakantta lukiessani. 

Pidin kirjasta todella paljon. Siinä oli herkkyyttä, mutta myös kelpoa pohdintaa elämästä ja valinnoista. Vaikka kohderyhmänä onkin nuoret, antoi kirja näin aikuisellekin ajattelemista, lähinnä ehkä taaksepäin omaa elämäänsä ja tekemiään valintoja. Toki osittain kirja ei ollut täydellinen, mutta kokonaisuus ratkaisee tässä tapauksessa.

Harmittavasti Formanilta ei ole suomennettu kuin tämä yksi teos. Pistin Adlibrikseltä tilaukseen pari muuta teosta. Suosittelen ja samalla suosittelen pari nenäliinaa viereen, jos olet herkkä.

Pentti Jarla: Kapteeni Tserep

Tässä Jarlan sarjakuvassa ei ole mitään naurettavaa, huvittavaa tai hauskaa. Se on osittain jopa järkyttävä sarjakuva Venäjän sisällissodasta, jossa vastakkain olivat punaiset ja valkoiset. Punaiset voittivat Venäjällä. Kirja sijoittuu kevääseen 1919. Siinä nuori kapteeni Tserep joutuu hieman yllättäenkin komentamaan joukkojaan tiukassa tilanteessa ja kantamaan vastuun.

Piirrokset muistuttavat toki etäisesti Fingerporin hahmoja, joten Jarlan kynänjälki näkyy, mutta kuten sanottu, muutoin teos on täysin päinvastainen tunnetuimpiin teoksiin. Piirroksista pystyy aistimaan tilanteen tuskan, kauhun. 

Pikaisen googlauksen tuloksena selvisi, että Jarla on tutustunut historiaan. Tietynlainen autenttisuus välittyi myös kuvista. Aina kylästä ja sotilaiden asusteista. 

Toisaalta olin myös hieman pettynyt. Odotin enemmän. Odotin jotain superhienoa ja järisyttävää. Olihan tämä ihan mukava sarjakuva, hyvin piirretty, hyvin kirjoitettu, ihan ok tarina, mutta jotain kuitenkin jäi uupumaan. Jotain, josta en vain saa kiinni.

Osallistun tällä Sarjakuva-haasteeseen.

Gustave Flaubert: Bibliomania

"My precious." Sellainen Klonkku -fiilis tuli tästä kirjasta. Kirjan päähenkilö Giacomo tuntee pakonomaista tarvetta omistaa kirjoja, tiettyjä kirjoja, harvinaisia. Hänen kirjanhimonsa saa kirjassa kammottavat mittasuhteet. Miten pitkälle onkaan valmis menemään saadakseen juuri sen kirjan?

Kyseessä on herttainen pienikokoinen, vanhanoloinen kirja, joka sisältää Flaubertin novellin lisäksi kaksi kotimaisen tutkijan kirjoitusta rakkaudesta tai pitäisikö sanoa intohimosta kirjoja kohtaan. Flaubertin kuvaama intohimo ylittää normaalin rakkauden rajat. Giacomo ei lue kirjojaan, hän osaa tuskin edes lukea, hän rakastaa kirjojen sivelyä, selailua ja omistamista. 

Itse tunnistin osittain itseni Giacomon maanisuudesta. Rakastan kirjojen tuoksua, etenkin vanhojen kirjojen. Nyt, kun olen saanut ihanat uudet kirjahyllyni, huomaan usein hiveleväni kirjojani. Silitän niitä, vaihdan kenties hieman paikkaa, selaan pikkaisen, huokaisen ja laitan kirjan takaisin hyllyyn. Muutamaa kirjaani olen suorastaan metsästänyt, maksanut niistä ylihintaa, mutta saatuani kirjan omakseni olen ollut ja yhä olen äärettömän onnellinen.

Flaubert oli vain 15 vuotias kirjoittaessaan teoksen 1837. Hänen pääteoksensa on klassikkoaseman saanut Madame Bovary. 

Bibliomania ei ole pituudella pilattu, mutta kuten olen jo joutunut huomaamaan, kirjan pituus ei välttämättä korreloi sen kanssa, kuinka paljon ajatuksia teos herättää. 

Osallistun kirjalla 1800-luvun kirjat -haasteeseen. Se onkin ensimmäinen tähän haasteeseen.

Harri Nykänen: Valhe (äänikirja)

Kyllähän minä Harri Nykäsen tiedän, nimenä. Tämä valikoitui kuitenkin kuunneltavaksi jälleen kerran Lars Svedbergin (lukijan) ansiosta. Kirja oli erinomaisen mukava yllätys.

Kai Manner on kuuluisa juristi, jonka äiti kuolee ja jättää jälkeensä mysteerin. Kain eno teki itsemurhan 1950-luvulla samoihin aikoihin kuin hänen isänsä katosi. Vai mitä onkaan tapahtunut? Kai löytää vinkkejä mysteereistä ja pian hän on sekaantunut toisen maailmansodan vakoilujupakoiden selvittelyyn. Taustalla kummittelee pieni poika, joka murhattiin Kain lapsuudenkodin vintillä. Kuka murhasi Aleksin? Liittyvätkö kaikki toisiinsa. Kaita auttaa tutkimuksissa poliisi Ritvanen. Kai törmää omaan menneisyyteensä ja saa tietää asioita, joita ei kenties olisi halunnutkaan tietää.

Jännitystä rakennettiin kirjassa hyvin pitkälle. Kai joutui useammankin väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi yrittäessään selvittää enonsa ja isänsä kohtaloa. Suvun, perheen synkät salaisuudet tuntuvat pitkään pysyvän salaisuuksina. Tähän asti kirja oli oikein hyvä. Siinä vaiheessa, kun salaisuudet alkoivat selvitä, petyin hieman ratkaisuun tuoda asioita esille. Jotenkin kaikki kävi liian helposti ja liian nopeasti. Olisin halunnut vielä pidentää jännitystä.

Kokonaisuutena kuitenkin olin hyvin positiivisesti yllättynyt kirjasta. Toki esim. Nykäsen Raid on minulle tuttu nimenä, vaikka en ole katsonut elokuvia saati lukenut. Jännitys oli hienosti rakennettu Suomen historian tapahtumiin. Kirjassa mainittu Petsamon vakoilujuttu herätti mielenkiintoni. Tämän hyvin salaperäisen jutun asiakirjat on julistettu salaisiksi tähän vuoteen saakka. Hyvin kiinnostavaa sanoisin. Osa oikeassa vakoilujutussa osallisena olleista henkilöistä oli tässä kirjassa mainittu nimellä.  Onkin nyt mielenkiintoista, tuleeko asia julkisuuteen salaisten asiakirjojen tullessa esiin.

Saatan tutustua Nykäseen toistamiseenkin. Seuraavaksi nauhuriin lähtee kuitenkin jotain aivan muuta.

Kang Chol-hwan - Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa

Tämä taitaa olla jo kolmas kirja, jonka luen koskien Pohjois-Koreaa ja sieltä paenneita ihmisiä. Samat seikat alkavat toistumaan, vaikka inhimillinen kärsimys onkin ollut jokaisessa kirjassa hieman erilaista. Kirjan toinen kirjoittaja ja päähenkilö Kang Chol-hwan joutui leirille ollessaan 9 vuotias. Hänen sukunsa oli saapunut Pohjois-Koreaan Japanista. Se oli halunnut uskomaansa paratiisiin, joka muuttui kuitenkin helvetiksi. Perhe joutui lähes kokonaisuudessaan leirille nro 15, josta he ihmeen kaupalla kaikki selvisivät hengissä. Toisin kävi perheen isoisälle, joka joutui pakkotyöhön muualle.

Kirja kertoo leirikokemuksista kylmän realistisesti, todeten tapahtuneen. Tunteille ei ole varaa leiriarjessa, joka on kovaa, täynnä väkivaltaa ja orjallista työskentelyä. Ihmisellä, etenkään leiriläisellä, ei ole mitään arvoa. Kuitenkin tällaisessakin paikassa voi löytää ystäviä muodostaa ihmissuhteita.

Vaikka olin lukenut jo vastaavankaltaisista tapahtumista, jaksoi yhä edelleen ihmetyttää kyseisen valtion harjoittama aivopesu, joka ulottuu niin syvälle, että se on kauhistuttavaa. 

Voiko tällaisesta kirjasta pitää, mielelläni kuitenkin sitä luin. Vaikka käsiteltävät asiat ovat kauhistuttavia ja ihmisten kärsimys käsin kosketeltavaa, ei näillä kuitenkin mitenkään märehditty, vaan kuten jo totesinkin, asiat todettiin.

Pääsen osallistumaan tällä myös kansankynttilöiden kokoontumisajoihin.

Tuomas Vimma: Raksa (äänikirja)

Vimma on minulle uusi tuttavuus, kiinnostava sellainen. Raksa lähti mukaan äänikirjahyllystä lähinnä siksi, että muita kiinnostavia ei ollut, mutta se ei mitenkään vähennä sitä tosiasiaa, että pidin kirjasta hyvin paljon huolimatta muutamista hieman ärsyttävistä seikoista, joihin palaan myöhemmin.

Raksa kertoo melkein valmiista raksainsinööri Samista, joka menettää työpaikkansa hämärässä rakennusfirmassa ja saa uuden pestin erilaiselta tuntuvassa Hyperborea -nimisessä raksafirmassa. Samin esimiehenä on Danika, pätevä, vaativa, nuori nainen, johon Sami epäilyttävän nopeastikin kehittää syvällisen luottamussuhteen. Tämä oli ensimmäinen ärsyttävä seikka, kuinka nopeasti Sami nousi Danikan luottohenkilöksi. Samilla on myös kaveri, Peppi, joka on töissä suuressa ja maineikkaassa lakifirmassa, voi pahoin, ryyppää liikaa ja loukkaa vaimoaan. Tämä on toinen ärsyttävä sivujuonne, joka on osittain turha, mutta osittain ymmärrettävä.

Sami on osin komea, superpätevä (vähän liian fiksu insinööriksi) ja mukavakin. Hän on naisten mieleen, mutta pysynyt sinkkuna (epäilyttävä yhdistelmä). Kirjassa ruoditaan Samin naisseikkailujakin hieman, tosin ei mitenkään syvällisesti. Sami on syntyperäinen helsinkiläinen ja kirjassa vilahteleekin melkoisesti stadin slangia, joka tällaiselle entiselle turkulaiselle on aina punainen vaate. Tosin hämmästyttävän vähän se ärsytti.

Sami saa kohta aloitettuaan hoitaakseen miljoonadiilin Peppin firmassa. Diili ei mene koko ajan ihan niin kuin pitäisi, vaikka Sami onkin ihan huippupätevä. Samoihin aikoihin Hyperborea joutuu verotarkastuksen kohteeksi, Danikan isä lafkan toimari kuolee ja muutoinkin ihmeellisiä asioita tapahtuu. Osa on ihan uskottavia, osa ei, mutta se ei menoa haittaa.

Rakennusmaailmaa kuvataan mielestäni suhteellisen hyvin, vaikkakin hieman mustavalkoisesti. Eivät kaikki rakennusfirmat ole roistoja, osa varmaankin on. Kirja sijoittuu samoihin aikoihin kuin jokin aika sitten kuuntelemani Erottaja. Finanssikriisi näyttäytyy tässä taustalla, mutta vaikuttaa kuitenkin nimenomaan rakennusalaan. Myös Danika on työskennellyt aiemmin pankissa, joten tietynlainen piirre hänestä löytyy, mikä löytyi myös Erottajan henkilöistä.

Eniten ärsytti kirjassa henkilöiden tapa puhua, kukaan ei puhu sellaisilla lauseilla kuin henkilöt käyttivät. He käyttivät kuluneita fraaseja, joita näkee enää kirjoissa tai puujalkavitseissä. Mutta sekin oli ihan ylipäästävissä oleva ongelma, sillä pidin kirjasta ja melkoisesti vielä.

Olen lapsuuteni elänyt osittain raksalla, sillä isäni on raksamies, joka itse asiassa taisi olla Nikodemus Stenhammarin kanssa samoihin aikoihin Svetogorskissa ja Kostamuksessa. Jotain omaan elämään viittaavaa löytyi selkeästi. 

Mikäli Vimmaa kävelee vastaan, varmasti tartun, mutta en ehkä kuitenkaan lähde ehdoin tahdoin hakemaan. Pidin nimenomaan raksaosiosta. Rakkauttakin kehuttiin kirjassa olevan, mutta se ei kehittynyt mitenkään suurin mittoihin, vaan jäi insinöörismäiselle asteelle, mikä sekin oli ihan ok.