Mika Lietzen: Elegia - yksinäytöksinen uninäytelmä

Vaihteeksi sarjakuvaa. Kirjastossa tänään astelin sarjakuvahyllyn viereen, ojensin käteni ja otin ensimmäisen kirjan, joka tuli eteen. Näin valituksi sarjakuvaksi tuli Mika Lietzenin Elegia. En pettynyt, olen jopa melko vaikuttunut. 

Lietzenin piirrokset ovat minimalistisia, suoraviivaisia, mutta kuitenkin vaikuttavia, hyvin mielenkiintoisia siis. Tarina Elegiassa on jotenkin huumaava. Nainen ja mies, kuuntelemista ja sen puutetta. Naisen ja miehen erot, toisaalta samankaltaisuudet. Elämä ja sen elämättömyys. Nämä ovat tunteita, joita kirja herätti. Uskon, että luen teoksen vielä toistamiseen, sillä tuntuu, että en nähnyt kaikkea, en kuunnellut kuitenkaan riittävästi.

Teos on samalla näytelmä, joka on piirretty. Kirjan loppuosassa on näytelmän vuorosanat suomeksi ja englanniksi sekä ohjeet (näillekin lienee oma käsite) liikkumiseen ja valaistukseen yms. Näytelmänä se myös esittäytyy kuvien kautta. Hämmennyn aina lukiessani sarjakuvia kuinka muutamalla viivalla saa niin paljon aikaa. Itse en viivoilla saa aikaan mitään kaunista tai tunnepitoista.

Hauskana yksityiskohtana on, että eksyttyäni Lietzenin kotisivuille  löysin maininnan hänen uudesta teoksestaan Gipi - merkintöjä sotatarinaa varten. Tämän taas näin kirjaston uutuushyllyssä ja melkein, melkein tartuin siihen. Kohtalo siis auttoi minua ojentamaan käden sarjakuvahyllyn edessä juuri tähän teokseen. Uskoisin, että myös Gipi ajautuu jossain vaiheessa lukupinooni.

Osallistun tällä sarjis-haasteeseen myös.

E.M. Forster: A room with a view (äänikirja)

Saahan sitä rakastua yhä uudelleen. Tästä kirjasta tehty elokuva on yksi suurista suosikeistani ja harvoja elokuvia, jotka osaan lähes ulkoa. Olen lukenut kirjan joskus suomeksi, mutta tämä englanninkielinen versio vei kaikesta tuttuudesta huolimatta täysin sydämeni jälleen.

Kirja on ilmestynyt 1908 ja se kertoo edwardiaanisen ajan Englannista. Lucy Honeychurch on matkustanut Firenzeen serkkunsa Charlotten kanssa. Pensionaatissa he saavat huoneen ilman näköalaa ja tästä alkaa tapahtumaketju. Pensionaatissa on myös isä-poika Emerson, jotka vaihtavat huoneita naisten kanssa. Vanhempi Emerson on filosofinen mies, joka on kasvattanut poikansa vastoin sen ajan ihanteita, näin heitä pidetään outoina ja epäsopivina tuttavina. Lucy ja George Emerson kuitenkin ajautuvat Firenzessä tapahtumien myllerryksiin, jotka ravisuttavat heidän elämäänsä. 

Kirjan toisessa osassa ollaan jälleen Englannissa. Lucy on kihloissa äärettömän ärsyttävän Cecil Vysen kanssa. Lucy on hukassa oman itsensä kanssa, kun törmää jälleen Georgeen. Ketä hän rakastaakaan? Ketä hänen tulee miellyttää? Onko hänellä oikeus olla oman elämänsä seppä? Mikä on naisen rooli maailmassa? Kuinka tulee käyttäytyä? Kirja kertoo kuitenkin pohjimmiltaan kasvamisesta, oman itsensä hyväksymisestä ja yhteiskunnan normien hylkäämisestä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnellisuudestamme. Näin itse tulkitsin kirjan tällä kertaa. 

Kirja on selkeästi tunnistettavissa elokuvasta. Pois on jätetty joitakin filosofisluonteisia keskusteluja, jotka eivät tavallaan vie tarinaa eteenpäin, joten erittäin hyvin myös elokuva noudattaa teosta. Teos itsessään on aivan valloittava, jos et ole vielä lukenut, suosittelen ehdottomasti. Se on sekä kaunis rakkaustarina, mutta myös hieno ajankuvaus ajasta, jolloin naiset eivät vielä olleet vapautettuja viktoriaanisen ajan kahleista.

Tällä kertaa äänikirjan lukijana toimi nainen Joanna David, joka ei ehkä lukenut kirjaa samalla antaumuksella ja eläytymisellä kuin muissa suosikeissani, mutta erinomaisesti kuitenkin.

Evelyn Waugh: Decline and fall (äänikirja)

Olen surkutellut äänikirjojen vähyyttä, siis suomenkielisten. Tuntuu kuin olisin jo lukenut kaikki kiinnostavat ja uusia ei tule samalla syötöllä kuin ehdin kuunnella. Aiemminkin kuuntelin englanniksi pari kirjaa ja siitähän on hyvä jatkaa. Tämän kirjan valitsin mukaani täysin sattumalta, kuuntelun aikana selvitin taustoja sen verran, että kirjaa ei ole suomennettu ja kirjailija on oikeasti mies, mikä oli hienoinen yllätys.

Kyseessä on Waughin ensimmäinen julkaistu teos 1920-luvulta. Se on satiirinen aikakausikuvaus luokkayhteiskunnasta ja aivan loistavaa kuunneltavaa. Jos olen kehunut Lars Svedbergin lukemista, niin tämän kirjan lukijaa Michael Maloneyta paljon jo tämän yhden teoksen vuoksi. Hän taitaa murteet ja vivahteet huikean hienosti.

Kirjan keskushahmona on Paul Pennyfeather, joka saa potkut Oxfordista siveettömän käytöksen vuoksi ja ajautuu eriskummalliseen kouluun koulumestariksi. Hänet laitetaan opettamaan aineita, joita ei osaa, kuten urkujen soittoa ja saksaa. Koulun muut opettajat ovat vähintään yhtä oudossa tilanteessa. Prendergast on luopunut uskostaan, Grimes on humalassa koko ajan, mutta oudoin lienee timantteihin pukeutuva hovimestari, jonka menneisyydestä liikkuu villejä tarinoita.

Paul kuitenkin sopeutuu joukkoon. Hän tapaa eräänä epäonnisena päivänä oppilaansa äidin, jonka lumoihin joutuu ja sekaantuu samalla valkoiseen orjakauppaan. Tutut opettajat putkahtavat mitä yllättävimmissä paikoissa. Paul joutuu ongelmiin, mutta kaikkeen on ratkaisu.

Nautin aivan suunnattomasti tästä kirjasta. Se sai minut nauramaan ja hyvälle tuulelle joka aamu. Innostuin englannikielisistä äänikirjoista sen verran, että tyhjensin kirjaston hyllyä vielä toisen Waughin ja parin E.M. Fosterin verran. Kieliongelma unohtuu melko pian ja kohta ei huomaakaan kuuntelevansa englanniksi. 

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Kauan odotettu Maria Kallio -kirja. Aina jännittää, kun odottaa jotain kauan ja aika kultaa muistot edellisistä osista. Odotukset ovat liian korkealla. Olisi niin hienoa sanoa, että tämä täytti kaikki odotukseni, mutta valitettavasti se täytti ne vain osittain.

Maria on kesäleskenä kaupungissa, kun Antti on purjehtimassa lasten kanssa Euroopassa. Merestä löytyy kaksi ruumista ja tämä käynnistää murhatutkimukset, joihin sekaantuu myös Mikke Sjöberg ensimmäisistä Maria Kallio -kirjoista. Maria ihastui Mikkeen aikoinaan, ihastus oli molemminpuolista ja on kestänyt aikaa. Murhatuilla on linkit Tannerin jääkiekkoilijaperheeseen. Onko taustalla rahanpesua, huumekauppoja vai jotain ihan muuta.

Hyvä juttu kirjassa oli, että siinä mainittiin Vellu Ketola (porilainen ikoni), siihen ne hyvät jutut melkein jäivätkin. En jotenkin tunnistanut enää Mariaa. En pitänyt Mikke Sjöbergista aiemmin, enkä pidä hänestä vieläkään, enkä voi ymmärtää Marian kiintymystä. Juoni ei ollut kummoinen ja loppua kohden ei tullut mitään suurta nousua, vaikka tavallaan kaikki selviääkin melko rysäyksellä. En jotenkin edes tajunnut ennen loppua, kuka oli syyllinen mihin, mutta toisaalta valitettavasti en oikein ollut kauhean kiinnostunut tai pohtinut sitä.

On aina harmittavaa lukea kirjaa, johon ei vain saa luotua suhdetta. Lukea vain lukemisen vuoksi. Sen verran loppuratkaisu kuitenkin kiinnosti, että luin kirjan loppuun. Varmasti luen tulevaisuudessa toivottavasti kuitenkin ilmestyviä teoksia, mutta ehkä en enää laita niitä heti varaukseen. Vähän tällainen fiilis :(

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (äänikirja)

Äänikirjavalikoimat ovat sen verran suppeita, että on pakko loikata useinkin mukavuusalueen ulkopuolelle, jotta saa lisää kuunteltavaa. Suoraan sanoen, tuskin olisin tarttunut tähänkään teokseen ilman työmatkojani. Tähän olisi hieno lisätä, että onneksi tartuin ja elämäni muuttui, mutta ei sentään. Olihan teos ihan mukava ja muutamat hörähdyksetkin saatoin päästää, mutta eipä juuri muuta.

Nyt otan kuitenkin heti sen verran takapakkia edellisestä lauseesta, että on myönnettävä, että Hotakainen osaa kuvata suomalaisen miehen sielunelämää kiinnostavasti. Matti Virtanen päähenkilö ei ole "tavallinen hullu, vaan perheensä takaisin haluava mies". Kirja kuvaa humoristisesti sitä, kun pakkomielle saa vallan. Tässä tapauksessa Matin pakkomielle kohdistuu vanhoihin rintamamiestaloihin, jollaisen hankkimalla hän olettaa saavansa perheensä takaisin. Yksi lyönti on se, mistä kaikki alkaa. 

Matti pitää itseään kotirintamamiehenä (tämä on hienosti kehitelty). Hän lyö kerran vaimoaan ja tämä lähtee tyttären Sinin kanssa pois. Matti saa päähänsä, että hankkimalla talon, jonka Helena (vaimo) on aina halunnut, hän saa myös heidät takaisin. Matin päähän ei tämän jälkeen mahdu kuin talon hankinta. Hän tekee kaikkensa ja tässä kirjassa kaikkensa on myös kaikkensa päämäärän saavuttamiseksi. 

Sivujuonteena kirjassa ovat Matin naapurit, jotka vihaavat tupakoitsijoita ja pyrkivät saamaan Matin ulos asunnostaan. On kiinteistövälittäjä, joka joutuu Matin intohimon tielle, löytyy sotaveteraani ja poliisi. Kirja on jaettu eri kertojien osiin, pääosassa kuitenkin Matti.

Teos on hyvin kirjoitettu, hauska, mutta en lähde tätä kuitenkaan hehkuttamaan. Genre ei ole vain minun heiniäni, mutta ymmärrän kyllä, miksi tästä niin paljon pidetään. Eniten kirjassa häiritsivät erilaiset epäloogisuudet etenkin vuosilukujen suhteen. 

Tämä lienee toinen Finlandia-palkinnon saanut kirja, jonka olen nyt lukenut ja täytyy myöntää, että Johanna Sinisalo vie voiton 100-0.

Lukijana on Veikko Honkanen ja hän nousee varmasti yhdeksi lukijasuosikeistani, erinomaista työtä, hienovaraista eläytymistä.

Karo Hämäläinen: Kolmikulma (äänikirja)

Ei kirjaa saa näin lopettaa. Tämä oli ensimmäinen reaktio, kun viimeinen cd oli loppu ja olin juuri kuullut sanat "tähän päättyy Karo Hämäläisen teos Kolmikulma". Sitten mietin hetken ja päädyin siihen, että juuri näin tämän kirjan pitikin päättyä.

Kirja kertoo eurokriisistä. Se kertoo rahoitusmarkkinoista, kertoo eräästä neuvottelusta, kertoo siitä, kun kaikki menee pieleen, kertoo onnistumisesta. Kirja on jaettu kolmen päähenkilön kesken. Ilari Rautavaara on amerikkalaisen rahastoyhtiön palveluksessa. Hän on ehkä vastenmielisin päähenkilö pitkään aikaan; itsekäs, itsevarma ärsyttävyyteen saakka, opportunisti ja kaikkea muutakin, jonka toki tunnistan muutamista rahoitusalan tutuistani. 

Irene Adler, jos se on hänen oikea nimensä, on yksinäinen, mutta tappavan tehokas. Hän järjestää kidnappauksia. Hän on pinnalta kylmä, mutta sisältä ainakin osittain lämmin. Hän on kuitenkin myös itsekäs ja ahne, mutta ei lähelläkään Ilari Rautavaaraa. Häntä kohtaan tunsin jopa sympatiaa.

Conrado Iliades on Hellenian päämies, kidnappauksen kohde. Ajoittain rakastettava, mutta kuitenkin pohjimmiltaan samaa sakkia edellisten kanssa. 

Kun lähtökohta on, että oikeastaan kukaan kirjan henkilöistä ei ole ihana tai sellainen, jonka haluaisit tuntea, voiko kirjaan samaistua, tuntea sympatiaa, kyllä voi. Tapahtumat veivät mukanaan ja jos ei muuta, niin toivoin Ilari Rautavaaran epäonnistuvan. Lisäksi melkein minkä tahansa kirjan tekee paremmaksi viittaus Porin Ässiin, sille ei vain voi mitään.

Kirja pyörii osittain samojen asioiden ympärillä kuin Erottajakin ja Rotta Oraspää vilahtaakin juhlissa. Tässä on kuitenkin hypätty askel ylemmälle tasolle pois sijoitusrahastoista, valtion bondeihin ja johdannaismarkkinoihin. En voi sanoa täysin ymmärtäväni johdannaismarkkinoita tai ainakaan hedge-rahastoja, vaikka kauppatieteellisen tutkinnon omaankin, mutta jotenkin kaikki kauhut rahoituksen luennoilta jälleen muistuivat mieleen. Samalla se ihmisten suunnaton ahneus ja valmius pelata suurilla summilla rahaa.

Kirjasta pidin kuitenkin, jopa aika paljon. Se on jännäri, jossa taustalla on raha ja politiikka. Pidän Hämäläisen tavasta kuljettaa tarinaa siten, että näkökulma vaihtuu, kuin elokuvassa. 

Fyysinen lukeminen on tällä hetkellä jotenkin hyytynyt. Syynä osittain neuloosi ja osittain silmälasien tehottomuus ja silmien särky sekä suunnaton väsymys. Tänään korjautunee osittain keskimmäinen.

Chelsea Cain: Let me go

Olen niin koukuttunut ja ollut alusta asti Chelsea Cainin Archie Sheridan ja Gretchen Lowell -kirjoihin. Suomennoksia on tehty käsittääkseni kolmesta ensimmäisestä, tämä on jo kuudes kirja sarjasta, jossa seurataan poliisi Archie Sheridanin ja sarjamurhaaja (Beauty killer) Gretchen Lowellin tarinaa. Näistä Archie on tarinan keskiössä, Gretchen on esiintynyt ensimmäisten kirjojen jälkeen taustalla häälyvänä petona, joka iskee aina ajoittain. Suurta roolia ovat sarjassa saaneet myös toimittaja Susan, joka rakastaa Archieta, mutta jota Archie ei uskalla rakastaa sekä Archien kollega Henry.

Tällä kertaa kuollut ruumis löytyy Susanin poikaystävän isän suurien bileiden jälkeen tai sanotaan, että ensimmäinen ruumis. Murhaaja ei kuitenkaan ole Gretchen, vaikka hänkin on bileissä ollut. Liikkeellä on toinen sarjamurhaaja. Archie ja Susan joutuvat katsomaan kuolemaa silmiin, eikä kuolema ole tällä kertaa ainoastaan Gretchen.

Ai, että minä sitten pidän näistä kirjoista. Archie on vain yksinkertaisesti ihana kaikessa tuskassaan ja rakkaudessaan. Myös muut henkilöt ovat uskottavia ja rakastettavia, jopa Gretchen. Tarina kehittyy huomattavasti tässä kirjassa ja jatkoa jää odottamaan vesikielellä.

Tällä kertaa on pakko jälleen pohtia kirjojen suomennoksia tai niiden puutetta. Suuri osa lukijoista ei kuitenkaan omaa riittävää englanninkielen taitoa tai halua lukea englanniksi. Tämän kirjasarjan kolme ensimmäistä kirjaa on siis suomennettu, en tiedä niiden suosiosta, mutta itse ainakin koukutuin jo niiden aikana ja olinkin hämmentynyt, kun tajusin, että sarjaa on kirjoitettu enemmänkin. J.R. Robbin kirjojen suomentaminenhan myös keskeytettiin, mutta yleisön toivosta olen ymmärtänyt jatkettavan. Ymmärrän, että kaikkea ei voi suomentaa, mutta hirvittävästi sontaakin suomennetaan, miksi ei siis populaarikirjallisuutta enemmän.

Itse kuitenkin jatkan sarjan lukemista englanniksi ja nautin suuresti, harmi, että kaikki eivät pääse siitä nauttimaan.