Eino Hietala - Ritva Tuomaala: Sotavankina Siperiassa

Innostuksen tämän teoksen lukemiseen sain Lapin Kansan artikkelista syksyllä. Syytä sinänsä en tiedä, vaikka aikoinani olen lukenut paljonkin erilaisia vankileirikuvauksia. Laitoin kirjan varaukseen ja nyt sen sain ja luin.

Ritva Tuomaala on lääkäri veteraanikuntoutuksessa. Hän on haastatellut sotaveteraani Eino Hietalaa ja yhdessä he ovat koostaneet tämän kirjan. Pohdin lukiessani millä tavoin kirjaa ruotisin. Kirja on kirjoitettu kuin laadullinen tutkimus tai oikeastaan laadullisen tutkimuksen empiriaosa, jossa tutkijan kertomaa haastatteluaineistoa värittävät suorat lainaukset haastatteluista murreilmaisuineen. Toisaalta kirja ei ole tieteellinen teos. Siinä on viitteitä teorioihin tai pitäisikö sanoa tutkimustietoon, mutta ne on otettu pääosin Wikipediasta, jota itse en luokittele tieteelliseksi lähteeksi. Toisaalta taas kirja ei ole myöskään kaunokirjallinen teos, osin se on elämänkerta, mutta ei kuitenkaan täysin. Tekstin rakenne ja laatu ei ole aivan täysin ammattikirjailijan tasoa, eikä näin voi olettaakaan, tietynlainen kotikutoisuus löytyy ja tavallaan tuo teokseen oman arvonsa. Näistä oman pään sisäisistä ongelmista johtuen päätin arvioida kirjaa sen tarinallisen arvon kautta. 

Alkuun linkitetty artikkeli kertoo pitkälti Einon tarinan rungon. Eino oli kaukopartiomies, joka joutui sotavangiksi ja vietti 10 vuotta vankina Neuvostoliitossa, osan ajasta vankilassa ja osan Siperiassa työleirillä. Eino selvisi siinä, missä yli puolet suomalaisista Neuvostoliittoon joutuneista sotavangeista ei selvinnyt. Eino selvisi, koska hän ajatteli,että on vain selvittävä. Kirjassa ei mässäillä tapahtumilla, ne kerrotaan. Kurjuus ja kauheus on läsnä, mutta se ei uuvuta, se vain on tekijä, joka on hyväksyttävä, jotta jaksaa eteenpäin. Tämä tavallaan selittää myös sen, miksi toiset selviävät ja toiset eivät.

Ahdistavaa vankeusajan lisäksi on Einon kotiinpaluu ja se kuinka kurjasti vankeina olleita kohdeltiin pitkään sodan jälkeen. Kuinka monta tarinaa onkaan jäänyt kertomatta sen vuoksi, että on helpompi olla hiljaa kuin kertoa ja joutua uudelleen kuulusteltavaksi ja epäillyksi. Vankeus jatkuu, vaikka siitä luuli jo pääsevänsä. Samoin ahdistavaa on, kuinka kaiken menettänyt ihminen jäi yksin ja ilman ystävien ja tuttavien tukea olisi ollut erittäin kurjassa asemassa. Tätä tarvittaisiin nykypäivänäkin enemmän huokailun ja syyttelyn sijaan.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Pidin sen yksinkertaisuudesta ja suoraviivaisuudesta. Pidin Einosta, hän on sitkeä suomalainen mies. Mielestäni on tärkeää, että näitä tarinoita kirjoitettaisiin muistiin niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin ylipäätään on mahdollisuus näitä kirjoittaa. Sotaveteraanit vanhenevat ja pian heitä ei enää ole keskuudessamme. Tällaisten pienten tekojen kautta ainakin osa heidän tarinastaan jää elämään ja tuo meille jälkeenjääville edes pienen pilkahduksen siitä todellisuudesta, mikä kohtaisi Suomea ja sen ihmisiä kuitenkin hyvin lyhyt aika sitten. Osaa arvostaa nykyistä elämää aivan toisella tavoin.

Kaiken tämän lisäksi tutustuin uuteen kustantamoon, Väylän Kirjoihin. On hienoa, että pienet kustantamot ottavat kirjoja julkaistakseen, sillä suurempiin ei tämäkään teos olisi varmaan päässyt.

Lars Kepler: Nukkumatti

Tällä kertaa olisi pitänyt uskoa kirjan sisäkannen varoistusta kirjan avaamisesta. En tosiaan voinut laskea sitä käsistäni ennen kuin olin saanut loppuun. Tämä tarkoitti liian myöhäistä tai pitäisikö sanoa aikaista valvomista. Yli 500 sivuinen kirja ei ole paras mahdollinen ahmimiskirja, mutta minkäs teet.

Olen pitänyt kaikista aiemmistakin Kepler-kirjoista, mutta tämä oli ehkä ahmittavin. Pidän kirjojen lyhyistä luvuista, jotka kuitenkin kuljettavat tarinaa sujuvasti eteenpäin. Pidän kirjan hahmoista, pidän kaikesta. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun 13 vuotta sitten kaapattu poika ilmaantuu keskellä yötä ratakiskoille. Kaappaaja tai oikeammin sarjamurhaaja on virunut hullujenhuoneella jo samat 13 vuotta. Pojan ilmaantuminen todistaa Joona Linnan olleen oikeassa apurista. Joona Linna on kirjassa olennaisessa roolissa, mutta suuren roolin saa myös Saga Bauer, poliisi, joka lähetetään mielisairaalaan saamaan selville sarjamurhaaja Jurek Walterilta, missä kadonneen pojan Mikaelin samaan aikaan kadonnut sisko on. Muutkin aiemmista kirjoista tutut hahmot ovat mukana. Myös Joonan historiaa avaa tämä tapaus jälleen lisää. 

Kirjassa on sellaista Uhrilampaiden tuntua. Jurek Walter on hyytävä hahmo. Muutoinkin kaikki ikkunasta sisään tuijottelut yms. saivat oman olonkin tuntumaan uhatulta. Hienosti kehitetty, vaikka ei mikään hirveän omaperäinen olekaan. 

Mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka kirjasarja tästä etenee. Kaikki jäi niin kiinnostavaan vaiheeseen, että jatko on varmasti yhtä huumaava kuin tämäkin teos. 

Olo on väsynyt, mutta onnellinen. Aloinkin pohtimaan, että viimeisen parin kuukauden aikana tuntemani suunnaton väsymys on saattanutkin olla vain hyvän kirjan puutteesta johtuvaa ahdistusta tai sitten ei. Mutta hyvä kirja saa paremmalle mielelle ja työn murheetkin unohtuvat. 

Carlos Ruiz Zafón: The Angel's game (äänikirja)

Olen niin koukussa englanninkielisiin äänikirjoihin, toisaalta suomeksi ei oikein tunnu löytyvän mitään kiinnostavaa, ainakaan ilman varauksia. Kirjaston englanninkielisten äänikirjojen kokoelma ei ole mikään massiivinen, mutta sitäkin laadukkaampi.

Zafónin Tuulen varjo on kirjahyllyssäni ja olen sitä kerran aloittanutkin, mutta en päässyt sisään kirjaan. Angel's gamekin olisi saattanut jäädä lukematta, jollen olisi sitä pakkokuunnellut ensin väkisin parin ensimmäisen cd:n verran. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi kirjasta pitänyt, mutta jotenkin se ei täysin ole minun kirjani kuitenkaan.

Angel's game kertoo David Martinista, kirjailijasta, jolle tarjotaan mahdollisuus kirjoittaa kirja suuresta rahasta. Mystinen kustantaja Andreas Corelli pelastaa Davidin hengen ja maksaa hänelle runsain mitoin kirjasta, joka on uskonnon perusta. Samalla David sotkeutuu salaisuuksien vyyhtiin vieraillessaan kirjojen hautausmaalla ja tuodessaan sieltä samankaltaisen kirjan kuin mitä itse kirjoittaa. Kuka oli kirjan kirjoittanut DM? Mitä yhteyttä on Davidin talolla ja salaperäisellä DM:llä? Kuka on Andreas Corelli? Samalla David rakastuu ja menettää. Kirjassa on niin monia tasoja, että juonen selittäminenkin yksinkertaisesti on vaikeaa. Tasot ja useat henkilöt tekivät kirjasta ajoittain vaikean seurata, toisaalta tasojen yhteys toisiinsa ja yliluonnollisen olemassaolo tekivät kirjasta mielenkiintoisen.

Pidin kirjasta ja ehkä tartun Tuulen varjoonkin, jota on kehuttu enemmän kuin tätä teosta. Barcelona on miulle vieras kaupunki, mutta sieluni silmin pystyin eläytymään kaupunkiin 1900-luvun alussa. Maaginen realismi on myös ollut unholassa lukemisestani viime aikoina ja tämä toi mukavan tuulahdukseen magiikkaa myös omaan elämääni. 

Taidan kuitenkin äänikirjojen osalta palata takaisin klassikoihin, jollei hetken päästä alkavalla kirjastoreissulla eksy muiden kimppuun.

Evelyn Waugh: Brideshead revisited (äänikirja)

Jälleen dramatisoitu teos. Tällä kertaa kirja vei minut 1930-luvulle Englantiin. Kyseessä on kenties Waughin klassikkoteos. Olen tästä tehtyä elokuvaa katsonut ainakin jonkin aikaa, tosin en tainnut sen hienoutta tuolloin tajuta, vaikka pääosassa onkin ihanainen Matthew Goode. 

Kirja sijoittuu sotien väliseen Britanniaan. Charles Ryder on agnostikko, joka tapaa Sebastian Ryderin. Miesten välinen ystävyys on syvää ja saa ehkä hieman homoseksuaalisia piirteitä. Charles tutustuu Sebastianin syvästi katoliseen perheeseen, jonka uskonnollisuus sotkee ihmisten elämät. Koin kirjan olevan aivan loppua lukuun ottamatta hyvin uskonnolliskielteinen, mutta lopussa kaikki jotenkin kuitenkin kääntyy päälaelleen. Charles ihastuu, kenties jo rakastuukin Juliaan Sebastianin sisareen, mutta suhde ei tässä vaiheessa vielä etene mihinkään. Uskonnollisuus tuhoaa Sebastianin, se on jo tuhonnut lady Marchmaidin ja lordin avioliiton. Mitä kaikkea se tuhoaakaan...

Kirjan luettuani selvitin, että Waugh itse asiassa oli kääntynyt katoliseksi ja tässä valossa jotenkin hämmentää kirjan kielteinen kuva uskonnosta. Siitä kuinka se kahlitsee ja tuomitsee ja hallitsee elämää. Tässä on viitattu nimenomaan roomalaiskatolisuuteen, joka Englannissa ei ole mitenkään valtauskonto. 

Ajankuva on jälleen herkullinen. 30-luku näkyi ja tuntui kaikessa. Sodan lähestyminen, itse sota myös.

Pidin kirjasta, vaikka en tainnut sitä täysin ymmärtääkään. Tai ymmärsin kaiketi omalla tavallani. Voiko kirjaa edes suoraan ymmärtää väärin, jokainen tehnee omat päätelmänsä oman taustansa kautta.

Fyysinen lukeminen on taas niin surkeassa jamassa. Yhtään koukuttavaa kirjaa en ole aloittanut, joten jo aloitetut etenevät hitaasti, mutta toivottavasti varmasti.

M. M. Kaye: Far pavilions (äänikirja)

Enpäs huomannut tätä lainatessani kulmassa olevaa tekstiä "full-cast dramatisation", mutta eipäs hätää, sillä tämä pieni teksti teki kuunteluelämyksestä aivan huikean. Kävin tässä siis työmatkalla Intiassa, piipahdin Englannissa ja olin myös Afganistanissa. Äänet toivat melkein tuoksut sieraimiini. Aivan loistavasti dramatisoitu. Lukijana toimi nainen intialaisella aksentilla, jolla puhuivat myös kaikki intialaisia esittävät. Jo pelkästään tämä vei matkalle kauas pois. Ja nyt ei siis vielä puhuta edes kirjan sisällöstä.

M.M. Kaye eli itse osan elämästään Intiassa ja näistä kokemuksista kumpuaa autenttisuuden tunne. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopun Intiaan, jossa intialaisten ja brittiläisten välillä kipinöi. Kirjan päähenkilö Ashok/Ashton syntyy englantilaiselle pariskunnalle, jotka molemmat kuolevat ja näin intialainen Sita tulee hänen sijaisäidikseen. Nuori Ashok pakenee äitinsä kanssa levottomuuksia ja ajautuu palatsiin tulevan ruhtinaan palvelijaksi. Murhat ovat arkipäivää ruhtinaiden perheissä ja niinpä Ashok joutuu keskelle salaliittoja ja kähmintää. Ashok ystävystyy maharadzan tyttären kanssa, joka on samalla tavoin ulkopuolinen kuin Ashokin. Ashok joutuu lähtemään äitinsä kanssa pakoon henkensä kaupalla ja kuollessaan äiti kertoo hänen olevan englantilainen ja pyytää Ashokia lähtemään kaltaistensa luo. 

Ashok/Ashton kouluttautuu Englannissa, mutta palaa takaisin Intiaan armeijan palvelukseen. Hän on rohkea ja rehti ja saa ystäviä, mutta myös vihollisia. Hän tapaa uudestaan maharadzan tyttären Anjulin ja heidän ystävyytensä muuttuu rakkaudeksi, mutta kuinkas ollakaan Anjuli on luvattu naimisiin toisen ruhtinaan kanssa. Sydämet särkyvät. Kohtalo tuo heidät kuitenkin taas yhteen vain sodan erottaakseen heidät uudelleen.

Aivan ihana tarina, aivan ihanaa kerrontaa, siis yksinkertaisesti vain aivan ihana. Muistan nähneeni kirjasta 1980-luvulla tehdyn minisarjan ja pitäneeni siitäkin. Kirja oli kuitenkin huimaava kokemus, osin toki johtuen tuosta dramatisoinnista, mutta uskon, että huonosta kirjasta ei saa hyvää minkäänlaisella dramatisoinnillakaan.

Itse kirjailija M.M. Kaye on myös mielenkiintoinen persoona. Hän asui Intiassa lapsuutensa ja osan aikuiselämäänsä miehensä armeijatyön puolesta. Myöhemmin he matkustivat työn vuoksi ympäri maailmaa. Hän on kirjoittanut Intiaan sijoittuvien kirjojen lisäksi kirjoja, jotka sijoittuvat myös muihin maihin, joissa hän eli. Hänen elämänsä edustaa tavallaan mennyttä siirtomaa-aikaa. Pitänee tsekata myös muita teoksia.

On ahdistavaa, kuinka työt rasittavat tällä hetkellä psyykettä niin paljon, että kotona ei yksinkertaisesti jaksa lukea sivuakaan. Onneksi on näitä äänikirjoja, pääsee hetkeksi Intian basaareihin.

Osallistun tällä myös Aikamatka-haasteeseen.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja (äänikirja)

Äänikirjoja epätoivoisesti metsästäessäni olen kuunnellut Kyröltä molemmat Mielensäpahoittajat ja kyllä kuunnellut mielelläni, mutta en hullaantunut. Yritin kuunnella myös yhtä, nyt jo unohtunutta Kyröä, mutta se ei säväyttänyt lainkaan. Mies itse taas (tv:stä tuttuna) säväyttää ja hänen juttunsa ovat juuri sellaisia, joista pidän. Kuitenkaan samaa en ole täysin löytänyt kirjoista, ennen tätä. Myös urheilu on ollut aina lähellä sydäntäni, nimenomaan penkkiurheilu ja tämä teos lämmitti penkkiä yhtä hyvin kuin takapuoleni talviolympialaisten aikaan.

Kyrö kuuluu samaan ikäpolveen kuin itsekin, siksi kirja vilahteli tuttuja nimiä. Tuli sellaisia flashbackejä, että juu, muistanhan minäkin Reijo Ståhlbergin työnnöt ja Neuvostoliiton ylivoiman jääkiekossa. Kyrö pohtii kirjassaan sekä omaa, mutta myös koko ikäpolvensa suhdetta urheiluun ja urheilijatähtiin, mutta myös urheilupaikkoihin ja fanitukseen. Monelle asialle pystyin nyökyttämään hyväksyvästi päätäni, mutta joissakin seikoissa olen eri mieltä. Esimerkiksi siinä, että kyllä Suomesta löytyy vielä jäähalli, jossa pelataan sm-tasolla, mutta jossa on kylmä ja jossa ihmiset huutavat ja elävät peliä. Tervetuloa vain Porin Isomäkeen aistimaan, miltä jääkiekkopelin pitää oikeasti tuntua. Itse olen kiertänyt kahta poikkeusta lukuunottamatta kaikki sm-liigahallit ja ilman patalasejakin voin sanoa, että tässä Pori on paras. 

Mutta takaisin kirjaan. Kirja valittiin vuonna 2011 vuoden urheilukirjaksi ja hyvähän tämä onkin. Itse olen kahlannut muutamia urheilijoiden (jääkiekkoilijoiden) elämänkertoja, seurojen (jääkiekko) historiikkeja ja tietenkin kausikirjoja (jääkiekko) ja pidin tästä yhtä lailla kuin jo klassikoksi muodustuneesta Porin Ässien historiikista Pitkä laukaus. Pystyin aistimaan urheilukenttien tuoksun, ymmärtämään, mitä Kyrö puhui pohtiessaan urheilijoiden suorituksia, paineita, ilmeettömyyttä ja sitkeyttä. Oikeastaan tämä kirja pitäisi lukea juuri ennen isoja kisoja, tällä pääsisi juuri oikeaan fiilikseen.

Kirjan luki Antti L J Pääkkönen (Paavo Pesusieni) ja ihan kohtalaisesti lukikin. Hieman häiritsivät nautintoa hänen muutamia sekunteja pitkiksi venyvät taukonsa, mutta muutoin ilmaisu oli hyvää.

Tällä pääsen myös viimein osallistumaan Kansankynttiläin kokoontumisajoihinkin ja olen enää yhden kirjan päästä tavoitteestani.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

En ole vähään aikaan lukenut painettua kirjaa kovinkaan pitkään, vaikka useita teoksia on tälläkin hetkellä kesken. Ensin särkivät silmät ja nyt, kun sain uudet lasit, iski suunnaton väsymys, joka ei vieläkään ole täysin hellittänyt. Lukemattomien pino kasvaa päivä päivältä, kun kirjaston varaukset saapuvat ja postiluukustakin kolahtelee uusia teoksia. Vimman uusin kuuluu kirjastokategoriaan.

Pidin Raksasta paljon yllättäen näin myös itseni. Hieman epäluuloisena kuitenkin tartuin jatko-osaan, pysyisikö mielenkiinto, saako Samin ja Danikan suhteesta enää uutta irti. Kyllä saa, vaikka pääosassa onkin rakentaminen tai remontointi ja se on ihan ok, enemmänkin kuin ok. Omassa kodissa remontit ovat jokapäiväisiä, toinen alkaa, kun toinen loppuu ja uusia suunnitellaan koko ajan. Onneksi mies on ammattimies myös tällä saralla. Isäni perintönä olen myös lapsuudessani viettänyt päiviä remonttikohteissa, joten väitän tietäväni jotain, mistä Vimma kirjoittaa. Ehkä juuri siksi vesieristysten tarpeellisuus saa mielessäni samat mittasuhteet kuin Samilla kirjassa.

Raksasta poiketen luin siis tämän teoksen painettuna tai oikeastaan lukemisesta ei nyt voi puhua, sillä hotkaisin kirjan tänään, lähes yhdeltä istumalta. Tuo ihana fiilis palasi siis jälleen, fiilis, jota mikään ei oikeastaan voita. Hyvä kirja, pakonomainen tarve lukea eteenpäin. En ehkä olisi uskonut tämän tapahtuvan juuri tämän kirjan kanssa, mutta niin kävi, yllätys.

Danika alkaa kirjassa heilastella hollantilaisen arkkitehdin kanssa ja tästä Sami ei pidä lainkaan. Sami ajautuu tosi-tv:n remonttiohjelmaan, jossa kaikke ei mene ihan nappiin. Raadollinen tv-maailma ei sovi yhteen rakennusmääräysten ja vedeneristeiden kanssa. Kirjan parasta antia on Samin tunnollisuuden aiheuttama ristiriita nykyajan kertakäyttöviihteen rinnalla. Ei jää epäselväksi, kumpi on eettisempää ja kestävämpää.

Nyt vasta tajusin myös, että tämähän on trilogia. Juuri kun olin päättänyt, että en hairahdu enää yhteenkään trilogiaan olin jo siellä sisällä. Aivan varmasti tämä trilogia tullaan lukemaan loppuun ja taidan myös hankkia tämän toisen osan Raksan viereen omaan hyllyyni, vaikka nyt siis luinkin kirjaston version. Samalla varaukseen ainakin jossain vaiheessa menevät Vimman Helsinki-trilogian kirjat.

Ainut negatiivinen asia kirjassa, jos sitä voi sellaiseksi sanoa, sillä se on yhtä tärkeä osa Vimman kirjoja kuin ovat laadukkaat työkalut työmaata, on se, että en ihan ymmärtänyt kaikkea. Porin murre on kaukana stadin ilmaisuista, joten muutamat sanat ovat täyttä hepreaa.

Sain jumin poikki, vielä, kun saisi väsyn pois, niin lukupinokin ohenisi tai sitten se on toiveajattelua, sillä lukupino ei koskaan ohene, se vain lisääntyy toisesta päästä.