Novelleja, ihanaa ja vielä hyviä novelleja. Olen jotenkin ihastunut hyvien novellien luomaan maailmaan. Novelli on kuin hetki, jota pääsee seuraamaan. Saa itse kuvitella alun ja lopun, näkee vain vilahduksen. Tai ainakin sellaisista novelleista pidän eniten.
Tätä Pöyliön esikoista luin hiljalleen, maistellen, vaikka sitten ahmaisinkin lopun kiireen kaupalla. Kirja on täynnä tarinoita äideistä ja tyttärsistä. Äidit eivät ole niitä kodinhengettäriä, vaan ilkikurisia, ilkeitäkin, mutta kuitenkin äitejä, jotka kuitenkin rakastavat lapsiaan, vaikka eivät sitä aina näytäkään. Pidin itse asiassa kaikista kirjan novelleista lähes yhtä paljon ja pidin todella paljon siitä, kuinka viimeinen novelli vetää kaiken yhteen jopa hieman tieteellisestikin, kuitenkin pilke silmäkulmassa.
Äitinä oleminen on vaikeaa. Pitää pystyä olemaan rakastava, tiukka, epäitsekäs ja kuitenkin hieman itsekäs samaan aikaan. Aina ei jaksaisi, mutta koko ajan pitää jaksaa. On huolta lapsista, on onnen hetkiä, on surua. Se kaikki kuuluu äitiyteen ja sitä tässä kirjassakin riittää. Äitien ikuista optimismia ja toisaalta tyttärien huolta omista äideistään ja kenties pelkoa siitä, että muuttuu samanlaiseksi kuin oma äitinsä, vaikka toisaalta rakastaakin omaa äitiään ja on ylpeä joistakin äitinsä piirteistä.
Kirja sai minut nauramaan, hymyilemään, huokailemaan ja aivan lopuksi tirauttamaan muutaman kyyneleen. Se palveli tunteitani erinomaisesti. Toi pilkahduksen erilaisista äiti-tytär -suhteista. En ehkä löytänyt kirjasta omaa suhdettani, mutta löysin kirjasta viitteitä omaan käytökseeni sekä tyttäriäni kohtaan että omaa äitiäni kohtaan. Osui ja upposi.
Suosittelen hyväntuulen lukemiseksi ja odotan suht innokkaasti, mitä Sari Pöyliö saakaan aikaiseksi tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti