Rohkaisin itseni. Valitsin kuuneltavaksi kirjan, jonka kirjailijasta en tiennyt (nyt jälkeenpäin hävettää, olisi pitänyt tietää) ja lisäksi lukija oli uusi tuttavuus. Elementit olivat siis ihan 50-50, pitääkö vai ei pitää. Tällä kertaa pidin.
Kirjan takakannessakin mainostettiin, että teos on ollut Finlandia-ehdokkaana, mutta olen jo huomannut, että se ei mitenkään takaa kirjan hyvyyttä, ei toki huonouttakaan. Kilpi kirjoittaa poliisin elämästä realistisesti ja jälkigooglauksella totesinkin hänen olleen poliisi, se näkyy ja tuntuu. Konstaapeli Olli Repo on hyvin elämänmakuinen, uskottava.
Pikkujulkkis katoaa, toinen kuolee, tyttö katoaa, toinen kuolee. Perverssi hätyyttää pikkupoikia, moottoritieltä löytyy nainen vesisateessa. Näistä kaikista kutoutuu verkko, jota selvittämään tarvitaan Olli Repo. Kirjan epäuskottavin osuus on se, kuinka Olli pystyy tekemään päätelmiä, joihin kukaan muu ei kykene ja kuinka hän on oikeassa aina. Se tuo sellaisen hienoisen yli-inhimillisyyden leiman, joka ei sovi muutoin realistiseen kuvaan.
Olli ei toki ole yli-ihminen, sillä tekee hänkin virheitä, mutta hänen virheidensä kautta juttu selviää. Arkielämässään hän on kuitenkin kuin yli-ihminen, tunteeton suorittaja, vai onko? Kirjan loppu antaa kuitenkin toisenlaisen vinkin, jota kenties selvitetään tulevissa kirjoissa.
Kirjassa pohditaan paljon tunteita, joita tilanteet herättävät. Nyt pitää myöntää, että pidän ehkä enemmän suoraviivaisemmasta toiminnasta, tosin onhan "kiva", että poliisikin pohtii tunteitaan ja ajatuksiaan, joita tapahtumat tuovat mieleen, mutta ajoittain tämä pohdinta katkaisi tylsästi jo alkaneen jännityksen. Liika on joskus liikaa.
Lukijana toimi Niko Saarela, joka luki varsin oivasti. Hän ei eläytynyt, vaan luki, mutta painottaen oikein, tuoden oikeanlaisen vireen tilanteisiin. Erittäin miellyttävä kuuntelukokemus.
Pohdin tässä, mahdanko tarttua Kilven kirjoihin enää, mutta olo on vähän sellainen, näkee sitten. En riemusta kilju, mutta en ole täysin nuukahtanutkaan. Kirja oli ihan kiva, vain ihan kiva. Sen seurassa viihtyi, mutta ihan kauheasti seuraa ei kuitenkaan kaivannut. Kaipaus jonkin kirjan pariin on joskus aivan tukahduttava tunne, joka seuraa jatkuvasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti