Sain kesällä yhteydenoton sähköpostitse. Kirjailija itse ehdotti, josko haluan lukean hänen teoksensa ja tottakai haluan. Olin erittäin otettu, että sain tämän mahdollisuuden. En anna kuitenkaan tämän kiitollisuuden leimata tätä arviotani, vaan pyrin olemaan täysin objektiivinen. Se on tosin vaikeaa, sillä kirjaan oli kirjoitettu sisään muutamia pieniä yksityiskohtia, jotka saivat minut epäilemään, että kirjailija tuntee minut. Tuli lähes pelottava fiilis.
Kirja on jo käsittääkseni kolmas kirja, jossa päähenkilönä on poliisi Isaksson. En ole aiempia lukenut, joten Isaksson oli täysin uusi tuttavuus. Isaksson ja hänen avovaimonsa Nina ovat menettäneet syntymättömän lapsensa ja taistelevat muutenkiin lapsettomuuden kierteessä. Tämä kulkee tarinan taustalla ja suuntaa Isakssonin ajattelua ajoittain tiettyyn suuntaan.
Lumisena päivänä Helsingissä murhataan mies elokuvateatterissa työntämällä pitkä teräase penkin läpi. Elokuvateatterin läheltä löytyy kengänjälki, jossa on enkelin kuva. Tästä alkaa vyöryä tapahtumaketju, jossa murhia tulee useita ja poliisit tuntuvat olevan koko ajan askeleen myöhässä. Kirjassa vaihtuvat poliisien näkökulma ja nimettömän, uhkaavan murhaajan ajatukset sekä vielä muutaman muunkin. Kirja kuljettaa tämänkertaista rikosta eteenpäin, mutta se kaivaa myös esiin Ninan lapsuudessaan kokeman trauman. Ehkä hienoisesti kirja levisi vähän liian laajalle. Muutaman sivujuonteen olisi hyvin voinut jätttää pois, sillä en itse ainakaan kokenut löytäväni niille päätä teoksesta.
Luminen Helsinkin tuntui yhtä ahdistavalta kuin Helsinkin minulle yleensäkin. Tämän jälkeen haluan sinne vielä vähemmän. Se turvattomuuden tunne, jonka Helsingissä usein itsekin tunnen, vahvistui oikeastaan teoksen kautta. Toisaalta nykyinen kotikaupunkini Pori ei juurikaan saanut paljon parempaa kuvaa. Tämä oli itse asiassa yksi näistä oudoista seikoista, joita koin kirjaa lukiessani. Nina ja hänen veljensä ovat Porista, veli asuu yhä täällä. Ne muutamat lauseet, jotka Porista kirjassa olivat, olivat hyvin todentuntuisia. Henkilökohtaisinta minulle oli kuitenkin lyhyt lausahdus Naantalista ja kallioista, joissa voi makoilla ja katsella auringonlaskua ja merta. Itsehän olen viettänyt monta iltaa Naantalin kallioilla sekä lapsena että nuorena. Tässä vaiheessa oli pakko googlata lisätietoa kirjailijasta, joka pelottavaa kyllä on syntynyt myös samana vuonna kuin minä, mikä selitti muutamien biisikatkelmien osuvuuden. Koin siis yllättävää henkilökohtaisuutta muutamien lähes mitättömien lauseiden osalta.
Kirja itsessään oli ihan viihdyttävää luettavaa. Loppu kenties ryöpsähti hieman liian nopeasti, mutta se on yleistä näissä rikoskirjoissa ja useinhan saattaa todellisuudessakin kaikki selvitä vyörymällä. Koin pelottavaa ymmärrystä murhaajaa kohtaan ja niin tekivät jotkus poliisitkin. Tietynlaisen ärsytyskynnyksen ylittäminen on usein raivon partaalle ajavaa, tosin itse en murhaamaan ryhtyisi, mutta ymmärrän ärsyynnyksen.
Mukava lomakirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti