Uusin Harry Hole. Kirja osittain musersi minut täysin, toisaalta taas toi toivoa. Pidin siitä ja en pitänyt yhtään. Se oli yllättävä, mutta myös saman toistoa, vaikka olikin täysin päinvastainen. Olen siis hyvin sekavassa mielentilassa luettuani kirjan loppuun.
Kirja on dramaattinen, en viitsi siitä kertoa ihan kauheasti, sillä se kannattaa lukea täysin avoimin mielin ja unohtaa kaikki, mitä olet tähän asti miettinyt Nesbon kirjoittamisesta, toisaalta muistaa ne. Eli juuri, kun olet aivan varma siitä, kuka on syyllinen, sinulta vedetäänkin matto jalkojen alta. Tässä kirjassa kerta toisensa jälkeen niin, että täytyy myöntää, että hieman jo kyllästytti. Toisaalta ei voinut olla hämmästymättä, että näinkö tämä nyt meneekin. Lukijana kuvittelin jo päässeeni Harryn ohi ajatuskuviossa ja pidin häntä jopa hieman hitaana, kun sai tajuta, että eihän se nyt niin helposti mene.
Harrya kohtaa kirjan alussa suuri järkytys. Niin suuri, että lukija on myös murheenmurtama. Harry ei halua herätä ja siksi onkin humalassa suuren osan kirjasta. Humala sumentaa ajattelun, suru tekee siitä yksisilmäisen. Kertoo taas, kuin inhimillinen hahmo Harry on. En halunnut, että näitä asioita olisi tapahtunut. En olisi halunnut nähdä Harrya näin surullisena. Kertoo myös taas siitä, kuinka hyvin rakennettu hahmo ja elämä on. Vihasin loppua, vihaan sitä edelleen. En olisi halunnut sen käyvän niin, en missään tapauksessa.
Kirja herätti siis tunteita, todella paljon tunteita. Piti pitää taukoa, ei pystynyt ahmimaan, sillä oikeasti ei halunnut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka oli pakahtua uteliaisuudesta. Kirjan loppu jättää liudan kysymyksiä. Se jättää paljon avoimeksi, mutta osaltaan tuntuu lopulta. En usko, että lopulliselta lopulta kuitenkaan.
Nyt olen siis täysin ajantasalla Harryn suhteen. Luin kaikki Hole-kirjat ja nyt lukulistassani ammottaa suuri aukko. Pitää vain löytää joku toinen yhtä hyvä kaveri.
Ja Jukka Pitkänen <3, ihana lukija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti