Niina Mero: Romanssin sankari

Muistan lukeneeni Niina Meron esikoisteoksen blogitaukoni aikana. Muisto on ihan positiivinen, vaikkakaan muistijälki ei ole kovinkaan syvä. Olettaisin siis pitäneeni kirjasta. Meroon tutustuin toisella tapaa kirjoittamisen opintojeni aikana, jossa tutustuin hänen graduunsa. Se oli todella kiinnostava. Nyt tämän kirjan julkistamisen yhteydessä onkin tullut ilmi, että hän tekee väitöskirjaa romanttisesta kirjallisuudesta. Gradu on hyvä pohja tälle ja tietenkin se, että hän on kirjoittanut pitkään romanttista kirjallisuutta aina Reginasta lähtien. Kaikki tämä sai odotukseni huippuunsa.

Odotukset palkittiin ehkä siten, että luin kirjan ns. yhdeltä istumalta. En kuitenkaan ehkä siksi, että se olisi ollut huokauksia synnyttävä sydäntä pakahduttava teos, vaan enemmän, koska halusin ja odotin, että se olisi ja luin vimmalla, jotta olisin päässyt siihen huokaus -kohtaukseen. Se jäi kuitenkin tulematta.

Kirja on kirjoitettu tyypillisestä romanttisesta kirjallisuudesta poiketen miehen näkökulmasta. Miehen, joka on ollut sotilas, jolla on traumoja, joka taistelee itsetuntonsa kanssa, on vähän rähjääntynyt, mutta pitää huolta ja on kaikesta huolimatta ystävällinen. Siis sellaiset tyypillisen romanttisen kirjallisuuden sankarin näkökulmasta. Kuinka olisinkaan halunnut sen kaiken toimivan, mutta ei. Kirja on siis ihan hyvä kirja, mutta romantiikkaa siitä jouduin kaivamaan oikein urakalla. Enemmän se on sankarin sisäistä pohdintaa omasta elämästä ja siitä, mitä tehdä, kun joutuu jättämään tutun elämän. Miten käsitellä tunteita, miten jatkaa elämää, jota ei oikein kunnolla ole edes elänyt. Romantiikka on enemmänkin sivujuonne. Kirjan sankaritar, Helena, jää todella ohueksi hahmoksi. Harmittavan ohueksi jopa.

Kirjoitan näitä sanoja todella sydän syrjällään. Olisin siis halunnut kehua maasta taivaaseen ja huokailla vielä uudestaan, mutta aina ei saa sitä, mitä haluaa.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Luokittelin kirjan noir-kirjallisuudeksi kirjan takakannen mukaan. Olettaisin sopivan kirjaan, vaikka en tarkemmin ole asiaa pohtinut. Selätin ainakin sen iänkaikkisen ongelman, joka tulee monen kirjan kanssa eteen; mihin genreen tämä kuuluu. Tämä olkoon sitten noir-kirjallisuutta. Aivan valloittava alku omalle noir-lohkolleni.

Minulla ei ollut mitään odotuksia, ei mitään ennakkokäsityksiä, ei mitään, kun nappasin kirjan kirjaston hyllystä. Siitä hyllystä, missä on muiden lukemia kirjoja. Siitä tekee joskus aivan hurmaavia löytyjä ja nyt kävi juuri niin. Ehkä jälleen tällä kertaa kansi kutsui minua ja etenkin lause takakannessa: Veri on vettä sakeampaa. Ja vaikeampaa saada irti matosta! Takakannessa ei kerrottu kirjasta juuri muuta. Ajattelin, että olkoon, olen tänä kesänä villi ja uskalias. 

Korede on isosisko, joka isosiskojen tavoin pitää huolta pikkusiskostaan. Tässä tapauksessa pikkusisko on vain sarjamurhaaja. Ayoola on hurmaava, naiivi ja hänellä on ikävä tapa tappaa poikaystäviään. Hädän hetkellä apuun tulee isosisko, joka siivoaa jäljet ja varmistaa, että pikkusisko säilyy vapaalla jalalla. Kirja sijoittuu nykypäivän Nigeriaan (sekin uusi valloitus minulta). Sinänsä paikalla ei ole suurta merkitystä loppujen lopuksi, kyse on enemmän tarinasta.

Voiko näistä lähtökohdista edes kirjoittaa vakavaa kirjaa. Ehkä voisi, mutta tämä ei ole se teos. Huomasin hymyileväni, jopa hekottavani kirjan parissa. Ja kyllä vain, kirja imaisi mukanaan. Pidin siitä enemmän kuin mistään pitkään aikaan. Vaikka kirja ei ole sellainen, mihin yleensä tartun tai ehkäpä juuri siksi. Se oli kuin lämmin tuulahdus Afrikasta. Niitä tuulahduksia on tänä kesänä saanut aivan riittävästi, kaipaisin ehkä jäätä ja lunta jo. 

Suosittelen erittäin lämpimästi teosta. Se on viihdyttävä, hauska ja erilainen. 

Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Vähän pohdiskelen itsekin, että miksi ihmeessä luin vielä tämän kolmannen, vaikka olen valittanut, kritisoinut ja lukiessa hieman kärsinytkin näiden kirjojen parissa. Ihmismieli on kuitenkin kummallinen. Maailmassa on hyviä, loistavia kirjoja lukemattomia, miksi siis tuhlata aikaa sellaisiin, jotka eivät vedä mukanaan tai edes kauheasti kiinnosta. 

Tällä kertaa murhaaja on kekseliäs. Hän murhaa satunnaiselta tuntuvia ihmisiä. Tapa on sama, mutta miljöö aina erilainen. Jokaiselta murhapaikalta löytyy kamera, jonka linssiin on raaputettu numero. Mia oli juuri lähdössä pitkälle lomalle, kun Holger hakee hänet ratkomaan murhia. Kukaan ei ole kunnossa, kaikilla menee huonosti henkilökohtaisessa elämässä. Luulisi, että olisi huono lähtökohta murhatutkimukselle. Kun kukaan ei tunnut myöskään nukkuvan riittävästi tai edes syövän, niin itse ainakin epäilisin kykyä saada kiinni rikollinen. Mutta näitä se ei tunnu kauheasti hidastavan.

Taas mennään etunimi-sukunimi -tyylisesti jokainen kappaleen alku. Jälleen sirotellaan vihjeitä, joista lukija ei pysty yhdistelemään mitään, mutta Mia kummallisine aivoineen yhtäkkiä vain löytää ratkaisun. En taaskaan pitänyt kauheasti. En imautunut mukaan. En elänyt heidän mukanaan. 

Tämä sarja oli vähän hukkaan heitettyä aikaa. Nyt pitäisi löytää joku kirja, joka veisi täysin mukanaan, hurmaisi minut uudelleen innostumaan. Senpä vuoksi taidan kerätä luetut kirjat ja suunnata seuraavaksi kirjastoon tuoksuttelemaan tuttuja tuoksuja ja hivelemään kirjan selkämyksiä.

Richard Osman: Torstain murhakerho (äänikirja)

Usein välttelen ns. hittikirjoja, mutta jostain syystä päädyin kuuntelemaan tätä teosta ja sehän tosiaan vei mukanaan, vaikka yritin olla kovinkin kriittinen.

Luksustason eläkeläiskylässä kokoontuu torstaisin neljän vanhuksen kerho, jossa he pyrkivät ratkomaan vanhoja murhia. Elizabet, Joyce, Ron ja Ibrahim ovat kukin aivan ihania persoonia ja jokaisella on tietenkin elämänkokemusta ja tietoa runsain mitoin. Kun kylän alueella tapahtuu murha, saa murhakerho virikettä kerrakseen ja vielä, kun tapahtuu toinenkin murha, on selvitettävää runsain mitoin. Murhakerho alkaa auttaa poliisia tapahtumien selvittämisessä. 

Rakastuin hahmoihin oitis. He tuntuivat hyvin eläviltä ja hyvin raikkailta. En ehkä olisi normaalisti teokseen edes tarttunut, mutta nyt siis lähdin kuuntelemaan lukematta kirjan kuvausta ja se kannatti. Kirjaa kuvataan Miss Marplen ja Emmerdalen risteytykseksi ja kieltämättä samaa löytyy. 

Kirja on rakennettu eri hahmojen näkökulmasta tehtyihin osioihin sekä Joycen päiväkirjaotteisiin. Tämä toimii todella hyvin ja tuo kivasti esiin kutakin henkilöä. Lukija saa myös eri näkökulmista vihjeitä murhaajan henkilöllisyydestä. Toisaalta lukijaa johdetaan hienosti harhaan.

Erittäin piristävä teos, hyvin viihdyttävä, hauska ja myös jännittävä. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille dekkareiden ystäville ja niille, jotka haluavat hyväntuulista luettavaa.

Lukijana jälleen rakas Jukka Pitkänen.

Samuel Bjørk: Yölintu

Päätin kokeilla vielä toista teosta kirjailijalta eli sarjan kakkososaa. Edelleen vähän sama fiilikset kuin ykkösosastakin; ihan kiva, mutta ei sellainen mukaansa vievä. Keittiölukemisena ihan ok kuitenkin.

Tällä kertaa löytyy teinitytön ruumis, joka on aseteltu pentagrammin keskelle kera linnunsulkien ja kynttiläasetelman. Rituaalimurha vai jotain muuta? Ryhmä alkaa jälleen tutkia. 

Kirjassa tapahtuu paljon. Jokainen kappale on eri ihmisen näkökulmasta. On vääriä vinkkejä oikeiden joukossa. Lukijaa johdetaan harhaan, annetaan ehkä oikeitakin vinkkejä. Kuitenkin jotenkin tuntuu, että lukijalle ei anneta mahdollisuutta ratkaista itse, vaan se kunnia annetaan Mia Krügerin loistokkaille aivoille, jotka kuin tyhjästä yhdistävät pisteet ja murhaaja saadaan kiinni.

Minua tuo kaikki häiritsee, en tiedä miksi, mutta häiritsee. Kuitenkin tartuin vielä kolmanteen teokseen, mutta sen lukeminen etenee suhteellisen nihkeästi. Muita teoksia kiilaa ohi.

Se, mihin kiinnitin huomiota jo ensimmäisessä kirjassa (ja nyt jälleen vertailu Holeen) oli, että tässä ajanjakso on lyhyt, kun Holessa se voi olla helposti vuoden. Tässä viikkoja ehkä kuukausia. Jotenkin kaikki jää minulle liian ohueksi.