Niina Mero: Romanssin sankari

Muistan lukeneeni Niina Meron esikoisteoksen blogitaukoni aikana. Muisto on ihan positiivinen, vaikkakaan muistijälki ei ole kovinkaan syvä. Olettaisin siis pitäneeni kirjasta. Meroon tutustuin toisella tapaa kirjoittamisen opintojeni aikana, jossa tutustuin hänen graduunsa. Se oli todella kiinnostava. Nyt tämän kirjan julkistamisen yhteydessä onkin tullut ilmi, että hän tekee väitöskirjaa romanttisesta kirjallisuudesta. Gradu on hyvä pohja tälle ja tietenkin se, että hän on kirjoittanut pitkään romanttista kirjallisuutta aina Reginasta lähtien. Kaikki tämä sai odotukseni huippuunsa.

Odotukset palkittiin ehkä siten, että luin kirjan ns. yhdeltä istumalta. En kuitenkaan ehkä siksi, että se olisi ollut huokauksia synnyttävä sydäntä pakahduttava teos, vaan enemmän, koska halusin ja odotin, että se olisi ja luin vimmalla, jotta olisin päässyt siihen huokaus -kohtaukseen. Se jäi kuitenkin tulematta.

Kirja on kirjoitettu tyypillisestä romanttisesta kirjallisuudesta poiketen miehen näkökulmasta. Miehen, joka on ollut sotilas, jolla on traumoja, joka taistelee itsetuntonsa kanssa, on vähän rähjääntynyt, mutta pitää huolta ja on kaikesta huolimatta ystävällinen. Siis sellaiset tyypillisen romanttisen kirjallisuuden sankarin näkökulmasta. Kuinka olisinkaan halunnut sen kaiken toimivan, mutta ei. Kirja on siis ihan hyvä kirja, mutta romantiikkaa siitä jouduin kaivamaan oikein urakalla. Enemmän se on sankarin sisäistä pohdintaa omasta elämästä ja siitä, mitä tehdä, kun joutuu jättämään tutun elämän. Miten käsitellä tunteita, miten jatkaa elämää, jota ei oikein kunnolla ole edes elänyt. Romantiikka on enemmänkin sivujuonne. Kirjan sankaritar, Helena, jää todella ohueksi hahmoksi. Harmittavan ohueksi jopa.

Kirjoitan näitä sanoja todella sydän syrjällään. Olisin siis halunnut kehua maasta taivaaseen ja huokailla vielä uudestaan, mutta aina ei saa sitä, mitä haluaa.