Jälleen kirja, joka hyppäsi kyytiini kirjastosta ihan puskista. Vain takakannen ja etukannen kuvan perusteella. Etukannessa on lapio mullassa ja takakannessa luvataan kirjan olevan kiehtova ja makaaberi kertomus sisaruudesta, ystävyydestä ja lojaaliudesta. Kirja on palkittu Briteissä 2013. Odotin ehkä nimen perusteella hieman Johanna Sinisalomaista paatosta mehiläisistä ja sukupuutosta, mutta sitä en saanut ollenkaan. Nimi ei oikeastaan kerro mitään kirjasta tai en ainakaan itse bongannut suurta yhtymäkohtaa. Toki mehiläisistä puhuttiin hieman. Oletettavasti hieno metafora, jota en sitten ymmärtänyt.
Marnie ja Nelly ovat sisarukset. Kovin erilaiset. Marnie on 15 -vuotias kovis ja Nelly puolestaan, olettaisin, että hieman autismin kirjoon vivahtava. Heidän vanhempansa ovat juoppoja narkkareita, jotka katoavat ajoittain pitkiksikin aikaa. Vanhemmat kuolevat kirjan alussa. Tytöt päättävät haudata heidät puutarhaan, jotta saavat edelleen asua kotona. Naapurin vanha homomies Lennien ottaa tytöt huomaansa. Syntyy ystävyys, joka kantaa kuolemaan.
Kirjassa vuorottelevat Marnien, Nellyn ja Lennien kertojat. Jokaisella on oma äänensä ja sisäinen dialoginsa. Pidin kovasti tästä. Kunkin ajatusten kautta syntyy eheä tarina, joka kantaa eteenpäin. Takaumia on toki myös kirjassa ja vähä vähältä paljastuu asioiden todellinen tilanne myös lukijalle. Toisaalta lukijaa ei pidetä täysin sivussa, vaan lukija tietää enemmän kuin kirjan henkilöt.
Pidin koko kirjasta yllättävän paljon. Se kertoo ei niin hyvin toimeentulevan luokan elämästä Briteissä. Kuinka asiat eivät ole niin hyvin ja kuinka loppujen lopuksi yhteiskunta ei juurikaan välitä. Toisaalta kirjan henkilöt välittävät toisistaan ja pitävät huolta.
Tämä on jälleen kirja, josta en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa kuin, että se kannattaa lukea. Se antaa ajateltavaa ja on hyvin kirjoitettu. Hyvin sujuvaa luettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti