Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Jotenkin sitä miettii esikoiskirjailijoita, onko heillä suunnaton palo, tarve kertoa tarinansa. Onko tarina vainonnut heitä vai tuleeko se kuin itsestään. Tämä ei nyt mitenkään liity Nirosen kirjaan, kunhan vain pohdin. Tarina on vahva tässä kirjassa. Se on yhtäaikaa surullinen ja toiveikas. Se on hetki elämää.

Kirjassa yhdistyy kahden nuoren tarina hienosti jopa yhdessä lauseessa voidaan viedä kummankin tarinaa eteenpäin. Voisi kuvitella tällaisen olevan sekavaa ja vaikeaa, mutta jostain syystä se toimi ja vieläpä oikein hyvin. Riina ja Joona ovat abiturientteja. He asuvat eri puolilla Helsinkiä. Heidän elämänsä ovat hyvin erilaiset, mutta kummatkin ovat nyt yhdessä elämän käännekohdista.

Tällä kertaa jo parjaamani takakannet osuivat hienosti asian ytimeen, vaikka en sitä heti tajunnut. Nyt on pakko ihan tehdä suora lainaus.

"...kuinka kaikki, mitä on tulossa voi hetkessä muuttua konditionaaliksi."

Itse pidän konditionaalista, mutta en ole koskaan ajatellut sitä näin. Tuo on minusta äärettömän hienosti sanottu ja kirjan luettua sen vasta ymmärtää. Tämä kuuluu siihen kategoriaan kirjoja, jotka jäävät toviksi mieleen ja paljastavat itsestään uusi kerroksia. Kirja ei ole pituudella pilattu, mutta lyhyeen on saatu tunteita ja draamaa.

On jotenkin ahdistavaakin ajatella, että kirjoittaja on vasta 23, mutta hän osaa kuitenkin jäsennellä ajatuksensa näin hienosti. Se on jopa vähän kadehdittavaa. Toivon, että hänestä kuullaan paljon vielä tulevaisuudessa, sillä ainakin minua hänen kirjansa kosketti. Kirja on tosiaan tarina nuorista, mutta asiat, joita siinä käsitellään ovat iästä riippumattomia. Jokainen meistä tuntee samalla tavoin kuin kirjan päähenkilöt.

Mukavaa vaihtelua iänkaikkisella pararomantiikalle, joka tällä hetkellä puskee ulos jokaisesta huokosestani, vaikka tiedänkin pian palaavani sen pariin. Taidan kuitenkin maistella jotain muuta välillä. Mitä, sitä ei taida kukaan vielä tietää. Nironen on kuitenkin erittäin suositeltava luettava.

P.C. Cast & Kristin Cast: Vainottu

No, hohhoijaa. Kirjan takakannessa lukee kirjan olevan koukuttavampi kuin aiemmin, no, ei ollut. Kirjan lukeminen oli yhtä tervanjuontia, mutta loppuun sain, enkä kyllä ihan heti aio palata sarjan pariin.

Kirjahan on viides osa Yön talo -sarjaa. Kaikki kirjat rakentuvat samalla tavoin. Zoey tuntuu rakastuvat joka kirjassa uuteen poikaan, niin tässäkin. Se alkaa suorastaan ärsyttää jo. Samoin ärsyttää teennäinen puhekieli. Se on ärsyttänyt ensimmäisestä kirjasta lähtien, mutta tässä kirjassa tuli jo sellainen yliärsytysefekti, mikä esti lukemista hyvin pitkään.

Tarina itsessään on kovin heppoinen, vaikka yhdistääkin kiinnostavastikin intiaanilegendoja ja vampyyrimytologiaa, kovin loppuunkalutulta alkoi tuokin kiinnostavuus tuntua tässä viidennessä kirjassa. Saman tarinan käyttö on myös ärsyttävää, samaa tarinaa jatketaan, laajennetaan ja monimutkaistetaan ja tässä kirjassa kaikki tuntuu olevan jo ihan liikaa. Liikaa toistoa, liikaa juonia, liikaa kaikkea.

Jotenkin on sellainen rahastuksen maku tässä, valitettavasti. Näitä paranormaaleja romaaneja nuorille tuntuu sikiävän koko ajan ja täytyy myöntää, että laatu ei aina ole kovin loistavaa. Toisaalta laadukkaampia löytyy, joita ei taas ole käännetty. En haluaisi olla valitsemassa käännettäviä kirjoja.

Täysin turhanpäiväinen lukukokemus, oikeastaan harmittaa, että sitkeästi luin kirjan loppuun, aivan kuin se olisi jokin meriitti. Pitäisi vain luottaa omaan vaistoonsa ja jättää kesken, jos siltä tuntuu.

En suosittele kuin niille, joilla on pakottava tarve lukea vaikka väkisin kaikki sarjan kirjat ja jotka ihan oikeasti pitävät sarjasta ihan tosi paljon.

Alyxandra Harvey: Haunting Violet

Hieman koukutin itseni tähän kirjailijaan luettuani My love lies bleeding. Kävin lataamassa Kindleen jatko-osat tuolle ja muutamia muita kirjailijan tuotoksia. Päätin aloittaa tästä Haunting Violetista, koska se vaikutti kiinnostavalta, erilaiselta ja oli palkittu jenkeissä Teen choice awardseissa tai ainakin oli ehdolla. Kirja ei ehkä ollut yhtä koukuttava kuin tuo edellä mainittu, mutta ihan kiva luettava.

Kirja kertoo Violetista ja sijoittuu 1800-luvun Englantiin. Violet elää äitinsä ja palvelijoiden kanssa huijarimeedion elämään. Hänen äitinsä pitää spiritualistisia istuntoja huijaten surevia. Kuusitoistavuotiaana Violet alkaa kuitenkin nähdä oikeasti aaveita ja yksi aaveista pyytää selkeästi hänen apuaan. Violetin pitää selvittää, kuka murhasi tytön. Violetin apuna on hänen ystävänsä Elizabeth ja Colin. Colin on tullut Violetin perheeseen pienenä ja on ikään kuin hänen veljensä, mutta tietäähän sen, kun hormonit alkavat jyllätä. Luvassa siis paranormaalia toimintaa, romantiikkaa, jännitystä, skandaaleja jne. Paljon kaikkea yhdessä kirjassa olematta kuitenkaan liikaa.

Kirjat on selkeästi suunnattu sellaisille about 17-18 vuotiaille eli ns. nuorille aikuisille, mikä tarkoittaa aina myös sitä, että aikuinenkin pystyy nauttimaan aivan yhtä hyvin ellei jopa paremmin. Harveyn kieli on mukavaa luettavaa englanniksi, ei liian vaikeaa, mutta ei myöskään mitään liian helponoloista, juuri sopivaa siis.

Nyt pitää vähän miettiä, mitä lukisi, sillä käväisin eilen hakemassa kirjastosta jälleen yhden varauksen, mutta toisaalta olisi about 10 kirjaa kesken ja nuo Harveyn seuraavat polttelevat Kindlessä. Liikaa vaihtoehtoja...

Mary Shelley: Frankenstein (äänikirja)

Tämä kirja oli 10 klassikkoa listallani ja hankin sen silloin itselleni, mutta en päässyt muutamaa lukua pidemmäksi. Nytkin alku tuntui tuskaiselta, mutta äänikirjan jättää jotenkin vaikeammin kesken kuin ns. normaalin kirjan. Sitkeästi jatkoin kuuntelua, tekisi mieli sanoa, että lopussa kiitos seisoi, mutta en nyt ihan kauhean innostunut ole kirjasta, vaikka se herättikin ajattelemaan.

Kirjahan luokitellaan kauhugenreen ja sellaisena se osittain myöt näyttäytyy. Itselleni tuli kuitenkin tietynlainen pakonomainen tarve kirjan suhteen pohtia vähän syvällisemmin. Vaikka hirviö onkin kauhean, hirvittävän ruma ja tekee karmaisevia tekoja, pohjimmiltaan hän on inhimillisempi kenties kuin itse Frankenstein. Mutta siitä kohta...

Juonihan on meille varmaan kaikille suhteellisen tuttu. Frankenstein rakentaa hirviön ihmisten osista. Hirviö elää ja alkaa vaatia itselleen seuraa. Ihmiset kammoksuvat hänen rujoa, hirvittävää ulkomuotoaan ja vaikka hirviö onkin aluksi hellä sydämeltään, häntä kierretään ja hänen hyvät tekonsa saastuvat ihmisten pelon vuoksi. Viimein hirviö vaatiin luojaltaan kaltaistaan naista ja Frankensteinin kieltäydyttyä hän vannoo kostavansa. Kosto kohdistuu Frankensteinin rakkaisiin.

Itse koin, että kirja oli kertomus rakkaudesta, vihasta, kaipuusta, kostosta ja tietenkin kauhusta. Kauhu on pelkoa erilaisuutta kohtaan, kauhua tulevaisuuden epävarmuutta kohtaan. Tarina on tarina tarinassa ja vielä yksi sen sisässä. Välillä sympatisoin hirviötä, hänen kaipuutaan kanssakäymiseen, sosiaaliseen elämään. Se on ymmärrettävää, mutta kauhun teot tämän toiveen kaaduttua, eivät saaneet ymmärrystä. Samalla tavoin kävi herra Frankensteinin kanssa, hän oli ajoittain surkea pelkuri, itsekäs, mutta myös uhri.

Koin myös, että kirja oli kertomus siitä, miten käy, kun ihminen sotkeutuu liiaksi luonnon kulkuun. Frankenstein tekee jotain sellaista, mitä ei ihmisen pitäisi pystyä eli herättää henkiin jo kuolleen, luo uuden eliön. Vastaavaa on käytetty esim. Uinu, uinu lemmikissäni. Tämä ajatus vahvistui, kun luin samalla uutisen Ruotsista, missä oli päätetty myrkyttää joukolla hyttysiä, puututaanko siinä liikaa luonnon kiertokulkuun ja mitä oikeastaan seuraa.

Opetus, jos pahat teot kostaa pahalla syntyy kierre, jota on vaikeaa katkaista. Ihminen on laumaeläin luonteeltaan epäluuloinen vierasta kohtaan. Tulkitsin nyt kirjaa omalla tavallani, ajatuksia, jotka nousivat kuunnellessa. Kirjan luki Eero Saarinen, jolla on hyvinkin matala, tumma ääni, joka sopi hyvin tähän kirjaan. Uusi kirja hypähti soittimeen, mutta tällä kertaa olen hyvin kaukana mukavuusalueelta ja luulen, että Punainen erokirja ei kauaa raiu kaiuttimista. Hieman liian runollista työmatkoille, mutta annan mahdollisuuden.

Oi, tunnustuksia...

Nämä ovat ihka ensimmäiset tunnustukseni, vaikka blogini on "jo" yli vuoden ikäinen. Niin ihanaa ja siistiä. Sain Liebster blog -tunnustuksen Raijalta Taikakirjaimista ja Q-Blackilta Lukunurkasta. Suurkiitokset.

Pyrin jatkamaan palkitsemista paremmalla ajalla. Kiitokset vielä kerran ja on ollut kiva huomata, että lukijani ovat lisääntyneet viimeisten viikkojen aikana melkein kymmenellä, mikä on blogilleni ja itselleni suuri kunnia. Enää puuttuu auringonpaiste.

Alyxandra Harvey: My love lies bleeding

Paljonpa olen pyörinyt oman kaupungin pääkirjastossa, kun vasta nyt bongasin nuorten osastolta englanninkielisten kirjojen hyllyn, jossa oli melkoisesti näitä pararomantiikka –kirjoja. Toisaalta puolustukseni voi sanoa, että yleensä olen aikuisten osastolla. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.

Tämä kirja valikoitui vain ja ainoastaan nimensä ansiosta kassiini. En tainnut sen enempää edes lueskella takakantta, mikä oli jälleen hyvä ratkaisu, sillä takakansi ei inspiroinut ihan hirveästi lukemaan ja mistä olisikaan taas jäänyt paitsi. Alkaa jo mietityttää, että pitäisikö lainata kirjoja, joiden takakansi on täysin mitäänsanomaton jopa luotaantyöntävä, sillä niin usein takakansi kertoo aivan toista kuin sisältö. Tässä tapauksessa sisältö nyt oli kuitenkin pararomantiikkaa, mutta muutoin…

Kirja kertoo siis, ylläri, vampyyreista. Vampyyreistä, koska heitä ole tieteellisesti todettu olevan oikeasti olemassa, voi kirjoittaa mielikuvituksensa mukaan. Tässä kirjassa vampyyrit olivat taas hieman erilaisia kuin muissa, vaikka selkeitä yhteneväisyyksiä toki löytyi. Uutta oli tässä kuitenkin vampyyrien viholliset, joka olivat järjestäytyneet muutamaksi suhteellisen monimutkaiseksikin järjestöksi. En lähde niitä sen enempää tässä aukaisemaan, sillä jäivät osittain minullekin hämäriksi.

Tiedättehän, että on kirjoja, jotka imaisevat mukaansa ensimmäisistä lauseista lähtien. On kirjoja, joita pitää lukea muutama kymmenen sivua ennen kuin ne koukuttavat ja on kirjoja, jotka imaisevat mukaansa vasta, kun kirja on luettu ja tajuaa lukeneensa jotain erinomaista. Tietenkin on vielä kirjoja, jotka eivät imaise mukanaan koko aikana ja jotka jäävätkin helposti kesken. Pitkän alustuksen jälkeen voin sanoa, että jostain kumman syystä, mitä itsekin ihmettelen, tämä kirja kuului ensimmäiseen kategoriaan. Olin koukussa ensimmäisen sivun jälkeen, vaikka näin jälkikäteen ajatellen kirjassa ei ollut mitään ihmeellistä, se oli ja on hyvin tyypillinen nuorille aikuisille suunnattu pararomanttinen teos.

Jos nyt sitten päästäisiin jo itse kirjaan. Kirja kertoo Solangesta ja Lucysta. Solange kuuluu vanhaan vampyyrisukuun ja on pian täyttävä 16 vuotta ja tällöin vampyyrit kokevat ns. verenvaihdon ja heistä tulee vasta oikeasti vampyyreitä. Lucy on taas ihminen ja Solangen paras ystävä lapsuudesta saakka. Hänellä ei ole mitään ihmevoimia, vaan on aivan tavallinen 16 -vuotias tyttö. Solange kuuluu siis vanhaan vampyyrisukuun ja hänellä on useita komeita veljiä. Solange on ainut tyttövampyyri, joka on syntynyt pitkiin aikoihin, jos ikinä ja siksi hänen perässään ovat nykyinen vampyyrien kuningatar, vampyyrien vihaajat ja pari muutakin salaseuraa. Kirja kertoo tapahtumista juuri ennen Solangen 16. syntymäpäivää, kun hänet siepataan. Se ehkä nyt juonesta enempää paljastamatta, sillä lukeminen kannattaa tämänkin kirjan kohdalla.

Käsittääkseni kirjaa ei ole suomennettu, mikä on sinänsä harmi. Kirjan kieli ei ole kuitenkaan kovinkaan monimutkaista ja kuten jo todettu, se on erittäin mukaansatempaavaa. Innostuin jopa niin paljon kirjasta, että jo ennen sen loppumista tsekkasin kirjastosta, olisiko näitä enempää, mutta ei ollut. Nettikaupasta kyllä saisi, mutta hinta oli melkoinen, jos koko sarjan tilaisi. Lisäksi kirjailijan kotisivuilta bongasin vielä muitakin hyvin kiinnostavanoloisia kirjoja. Onneksi muistin vähälle käytölle unohtuneen Kindleni, johon sain lisää hyvää luettavaa erittäin edullisesti mukaan lukien sivuilta löytyvän Haunting Violetin, joka vaikuttaa kiinnostavalta.

Erittäin kiinnostava uusi tuttavuus, jonka en anna jäädä vieraaksi tulevaisuudessakaan. Lämpimät suosittelut kaikille pararomantiikan ystäville, jotka eivät anna käsitteen teini häiritä, sillä siitä huolimatta kirjassa oli kiihkoa ;)

Ally Condie: Tarkoitettu

Tiedättekö kirjat, jotka imaisevat mukaansa? Kirjat, joita lukiessasi päätät, että luet vain sen luvun loppuun ja kohta huomaatkin lukevasi jo sitä seuraavaa lukua. Näin, ikään kuin vahingossa, luet koko kirjan yhdeltä istumalta. Näin kävi tämän kirjan kanssa, vaikka hieman ärsyttivät samankaltaisuudet esim. Deliriumiin tai Nälkäpeliin.

Condien dystopia on samankaltainan kuin Oliverin Deliriumissa. Siinä valtiovalta päättää rakkaudesta. Siinä, missä Oliver meni niin pitkälle, että ihmiset operoitiin rakkaudettomiksi, Condien yhteiskunnassa parit määrätään viranomaisten toimesta. Rakkaus on tavallaan siis kielletty, ainakin vapaa sellainen. Nälkäpeliin viittaavia oli taas jako eri yhdyskuntiin, joista jokainen oli erikoistunut tuottamaan jotain tiettyä. Nämä nyt olivat ne seikat, jotka alkoivat kismittää mieltä, mutta kuten sanoin, kirja imaisi mukaansa.

Cassia saa parinvalintatilaisuudessa parikseen Xanderin, hänen lapsuudenystävänsä. Kuitenkin hän näkee mikrosirulta itselleen valitun toisen pojan Kyn. Ky on kuitenkin epäkelpo, syistä, joista tässä kirjassa ei kovin syvällisesti vielä pohdita. Tämä kirjahan aloittaa trilogian. Melko yllätyksettömästi Cassia rakastuu Kyhin. Seuraa totalitaarisen yhteiskunnan asettamia ongelmia ja kirja loppuu hienoiseen epätoivoon.

Vaikka kirjaa takakannessa kuvaillaan surulliseksi, epätoivoiseksi, ei se yllä lähellekään Stiefvaterin Väristyksen tunnelmaa, joka alakuloisuudessaan sai itkun silmään joka käänteessä. Myöskään täysin Deliriumin tuskaiseen maailmaan kirja ei kyennyt, eikä lähellekään Nälkäpelin karmivaakin yhteiskuntaa. Joka tapauksessa kirjan yhteiskunta on järkyttävä pillereineen kaikkineen.

Seuraava osa ilmestyy suomeksi kesäkuussa ja taidan jaksaa ihan hyvin odottaa, niin lähtemätöntä vaikutusta kirja ei kuitenkaan tehnyt. Mukava, imaiseva luettava kuitenkin kaikilla tämän lajiluokan rakastajille. Monihan tämän oli jo lukenutkin, itselleni ei ollut osunut käteen tätä ennen.

Leslie Kelly: Paha poika, kiltti tyttö

Hetken mietin bloggaanko tätä kirjaa lainkaan, mutta koska blogiani aloittaessani päätin bloggaavani kaikki kirjat, jotta itse pysyisin kärryillä ja muistaisin lukemani, kirjoitanpa tästäkin, sillä toisaalta myös tämä kirja ja tämän tyyppiset kirjat ovat kirjoja siinä, missä muutkin ja sopivat tietynlaiseen mielenlaatuun ainakin itselleni.

Kirjan ostin ihan läheisestä ruokakaupasta, koska pääni huusi jotain romanttista ja kiihkeää. Sitä juuri sain, ihan juuri sitä. Kirja kuuluu Harlekiinin Viettelys -sarjaan, joten kirjoissa on sellaista pehmopornoa, jota varmaan moni lukee ajoittain mielellään. Tässä kirjassa itse seksiä oli hyvin vähän, ehkä pari kohtausta, mutta koko kirja on sähköinen ja kiihkeä. Taito sekin kirjoittajalta.

Kirjassa kiltti lastentarhanopettaja huutaa poikamieshuutokaupasta itselleen miehen, jonka haluaa viedä perhetapahtumaan. Hyvin tällainen perusasetelma, kuten nimestäkin voi päätellä, kiltti tyttö ajautuu kiihkeään suhteeseen pahan pojan kanssa, joka ei kuitenkaa pohjimmiltaa ole niin paha kuin itse kuvittelee.

Kirjan paha poika oli ironisesti tässä irlantilainen, vanhin tyttäreni on juuri nyt irlannissa, toivottavasti tummia, sinisilmäisiä, komeita miehiä ei riitä hänen ympärilleen viettelemään hyvin kilttiä tyttöä. Tavallaan siis myös kirja heijastelee hyvin kaukaisesti omaa elämääni tai ehkä tytteäreni.

Joka tapauksessa sain, mitä tilasin. Pääni huusi romantiikkaa ja sitä sain. Tirautin jopa muutaman onnen kyyneleen, kun kirja päättyi. Tämä oli se vapauttava kokemus, jota Mikael Hakimin jälkeen varmaan kaipasinkin. Se kirja kosketti minua jotenkin niin syvältä filosofisesti, että tarvitsen nyt muutaman nollauskirjan. Tämä hyvänä sellaisena. Täytyy nyt kokeilla saanko luettua loppuun edes jonkun tuosta jatkuvasti kasvavasta aloitettujen kirjojen pinosta.

Mika Waltari: Mikael Hakim (äänikirja)

Tämä kirja on totisesti mukavuusalueeni ulkopuolella. Fyysisenä kirjana olisin tuskin ikinä tarttunut siihen ja äänikirjanakin se olisi jäänyt hyllyyn. Nyt sain kirjan kuitenkin lainaksi työtoveriltani, joten en voinut olla kuuntelematta työmatkoina, enkä tosiaankaan kadu. Waltari on tähän saakka ollut minulle tuttu kirjoista vain Palmujen kautta. Sinuhen olen aloittanut, mutta en ole juurikaan päässyt alkua pidemmälle. Äänikirjassa oli 36 levyä, joten kuunneltavaa riitti noin 7 viikoksi. Melkoinen sitoutuminen oli siis kyseessä, mutta loppujen lopuksi jätin kirjan haikein mielin, sillä hahmoista oli tullut jo ystäviäni.

Mikael Hakim on jatkoa kirjalle Mikael Karvajalka, jota siis en ole lukenut. Kirja jatkaa näin Mikaelin tarinaa ja matkaa. Kirja keskittyy Mikaelin aikaan tarunhohtoisessa Istanbulissa, kuinka hän nousi orjasta suurvisiirin ystäväksi ja merkittäväksi henkilöksi valtataistelun kulisseissa. Pelastaakseen henkensä Mikael ottaa turbaanin eli kääntyy islamin uskoon. Romaanissa johtavana ajatuksena onkin uskontojen välisten erojen ja toisaalta samankaltaisuuksien pohtiminen. Nämä asiat ovat yhä ajankohtaisia ehkä paikoin ajankohtaisempia kuin koskaan aiemmin. Kirja on tarina suvaitsevaisuudesta. Kirjan henkilöt eivät loppujen lopuksi välitä, uskooko toinen Jumalaan, Allahiin tai Jehovaan, kaikki ovat samankaltaisia ja yhtä pieniä suuressa maailmankaikkeudessa. Kirjassa käydäänkin pitkiä pohdiskelevia keskusteluita jumaluudesta ja meistä ihmisistä maailmassa. Olisi voinut kuvitella näiden keskusteluiden olevan tylsiä, mutta huomasin saavani niistä ajattelemisen aihetta hyvinkin pitkään ja nyökytteleväni ollessani samaa mieltä. Hämmästyttävää kuinka hyvin Waltari on osannut kirjoittaa aikaa kestävää dialogia.

Mikael henkilönä on pohjimmiltaan itsekäs ja ahne, mutta joka itsekkyyden lomassa pystyy ainakin omassa mielessään kääntämään itsekkyytensä armeliaisuudeksi. Hyvät teot, joita hän tekee, ovat kuitenkin pohjimmiltaan itsekkäitä. Tämäkin on meidän ihmisten perusluonne. Ihmisiä, jotka ovat täysin pyyteettömästi epäitsekkäitä on vähän tai onko lainkaan. Itsekin olen pohtinut tätä asiaa ja kirjaa kuunnellessa pohdin yhä enemmän esim. vapaaehtoistyö, onhan se epäitsekästä, mutta kyllä siitä kuitenkin saa suunnattoman hyvän olon, johon jää koukkuun ja jota haluaa lisää ja näin ollen taustalle tulee tietynlainen itsekkyys. No, nämä nyt ovat vain omia pohdintojani. Kirjassa on ahneita ihmisiä, jotka kuvittelevat saavansa kullalla itselleen mielenrauhan. Mikael pohtiikin kirjassa rikkautta sanoen, että kulta ei tuo onnellisuutta, mutta kyllä se tasoittaa vaikeuksia. Itsekin ajoittain rahapulaa potien ymmärrän tämän hyvin, on helpompaa selvitä vastoinkäymisistä, kun on vähän rahaa jemmassa.

Kiinnostava hahmo on Antti Tykinvalaja, Mikaelin voimakas, lojaali ystävä Suomen Turusta. Mikael kuvailee Anttia tyhmäksi, yksinkertaiseksi ihmiseksi. Ajoittain Antti toki on lapsenuskoinen, sinisilmäinen ja erittäin yksinkertainen, mutta välillä Antti tuntuu viisaimmalta hahmolta koko kirjassa. Tämä kuvastaa mielestäni hyvin ajatusta kirjaviisaudesta ja siitä, kuinka se muka on parempaa ja hienompaa kuin käytännöllisyys ja arkiviisaus. Antti on myös hyvin perisuomalainen hahmo; hän on juro, viinaanmenevä ja rehti.

Kirjassa on raakuutta, mikä siihen maailman aikaan oli hyvin tavallista. Raaka ja kirjan kenties surullisin kohta ja myöskin yksi käännekohdista oli Mikaelin entisen isännän Abu el Kasimin kohtalo. Täytyy myöntää, että siinä kohdassa tirautin muutaman kyyneleen, vaikka muutoin kirja sai suurimmaksi osaksi hymyilemään. Hienoa, kieroa huumoria kirjasta löytyy kylliksi.

Miehen sinisilmäisyyttä ja ruumiillista heikkoutta kuvaa kirjassa hyvin Mikaelin suhde Giuliaan, joka erivärisine silmineen saa Mikaelin täysin valtaansa. Paikoin melkein huusin tuskasta, kun Mikael surutta uskoo jokaisen Giulian sanan ja kierouden. Naisen kierous korostuu kirjassa myös suurvisiiri Ibrahimin ja Khurrem sultanan välisessä valtataistelussa, joka kärjistyy kirjan lopussa.

Paljon kaikkea sain kirjasta ja omalta mukavuusalueelta poistuminen ei kenties niistä vähäisimpänä. Olen jo käynyt hipelöimässä Waltarin muita kirjoja kirjastossa, mutta uskoisin, että äänikirjana nämä menevät parhaiten itselleni, sillä olen sen verran levoton ja äkkipikainen, että en taida jaksaa keskittyä pitkäksi aikaa näiden lukemiseen. Äänikirjaa kuuntelee niin mielellään työmatkalla. Kirjan lukijana toimi muuten Veikko Honkanen ja hän on aivan erinomainen.

Seuraava äänikirja alkoi jo tänään ja sekin on klassikkokamaa, jota olen aloittanut, mutta en saanut loppuun. Siinä on kuitenkin vain 7 levyä, joten loppu häämöttänee jo ensi viikolla.

Gunilla Ander: Puuvillan likainen tarina

Tietolukemista jälleen. Tätä lukiessa teki mieli koko ajan häpeissään katsella, mistä tämä paita olikaan valmistettu. Sen verran kirjasta jäi syyllinen mieli, että oikeasti yritän ainakin katsoa tarkemmin uusina ostamieni vaatteiden tuoteselosteita. Onneksi ostan suurimman osan vaatteista kirppareilta.

Kirjassa käydään läpi puuvillan viljelyn historiaa ja sen nykytilannetta noin kymmenen vuoden ajalta. Mukana on niin orjat Yhdysvalloissa kuin nykyinen lapsityövoiman käyttö Uzbekistanissa, josta suurin osa puuvillasta tuleekin. Ei riitä, että työssä on käytetty orjatyövoimaa ja lapsityövoimaa, liittyy puuvillan viljelyyn muitakin maapalloa vahingoittavia asioita. Suurimpana ongelmana on puuvillan vaatima vesimäärä. Tämä on ollut yhtenä syynä Aral-järven kuivumiseen. Jotenkin järkyttävää ajatella, että vielä tänäkin päivänä maailmassa käännetään jokia virtaamaan siten, että esim. puuvillaa voidaan viljellä alueilla, joihin se ei oikeastaan sovellu. Ihminen sotkeutuu liikaa maailman perusjuttuihin ja kaikella on seurauksensa. Se on pelottavaa.

Ander on maatalouteen erikoistunut toimittaja ja asiantuntevuus huokuu kirjasta. Kirja ei kuitenkaan ole mitenkään kuiva, vaan se on todella kiinnostavaa luettavaa, joka koukuttaa hienosti, vaikka asiaa käsitellään myöskin WTO:n ja Maailmanpankin sekä pörssikurssien näkökulmasta, jotka eivät ole mitenkään niitä maailman yksinkertaisimpia asioita selittää. Ander onnistuu tässäkin oikein hyvin.

Lisää kirjan Koululaisen tietohaasteeseen, joka osaltani taitaa olla jopa täynnä ja on näin ollen varmaankin ensimmäinen haaste, jonka olen saanut loppuun. Jei, minulle.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat tietää enemmän. Heille, jotka haluavat oikeasti pohtia ostamiensa tuotteiden alkuperää eli ns. eettisille kuluttajille ja niille, jotka sellaisiksi haluavat. Ylipäätään kirja sopii kaikille, jotka haluavat sivistää itseään.

Rob Jovanovic: Richey Edwardsin jäljillä

Lupasin itselleni lukea yhden rocktähden elämänkerran tänä vuonna, ehkä tämä menee sellaisesta, vaikka onkin vähän erilainen elämänkerta.

Ostin kirjan heti sen ilmestyttyä, mutta se hautautui kirjaimellisesti vaatekasojen alle. Onneksi löysin sen tässä jokin aika sitten ja sain aloitettua lukemisen. Kirja suorastaan imaisee mukaansa.

Manic Street Preachers on ollut vuosia jo yksi lempiyhtyeistäni. Muistan uutiset Richeyn katoamisesta ja muistakin tapahtumista, joista kirjassa kerrotaan. Richey Edwards katosi vuonna 1995. Hän oli ennen katoamistaan itsetuhoinen, alkoholisoitunut ja muutoinkin täynnä ongelmia.

Kirjailija ei ole itse haastatellut ketään yhtyeestä, vaan kirja pohtautuu muiden tuottamaan materiaaliin. Se on siis ikään kuin tieteellinen tutkimus yhden ihmisen kohtalosta lehtikirjoitteluun ja muuhun audiovisuaaliseen materiaaliin pohjautuen unohtamatta tietenkään Manic Street Preachersin sanoituksia, joista Richey oli vastuussa aina katoamiseensa asti.

Kirja ei tuomitse, se toteaa asiat. Siinä ei oikeastaan oteta kantaa asioihin, vaan käsittelyä voi kutsua tietynlailla tieteelliseksi. Huolimatta tekstin tieteellisyydestä tai sen luonteesta, kirja on aivan ihana luettava, jos niin voi sanoa syvästi häiriintyneen ihmisen tarinasta. Se ei tosiaan tuomitse tekoja, mutta ei myöskään puolustele. Vaikka Richey on keskiössä, myös muu yhtye pääsee ääneen samoin muut tutut ja sukulaiset. Voisin kuvitella, että kuvaus on suhteellisen kattava.

Kirjasta löytyy viitteitä, lähdeluettelo ja ajoittain myös välihuomautuksina tutkimustuloksia.

Suosittelen kirjaa lämpimästi etenkin niille, jotka ovat tutustuneet yhtyeen tuotantoon, vaikka se ei olekaan missään tapauksessa edellytys, helpottaa se kuitenkin lukemista. Toki kirjaa lukiessa voi samalla kuunnella tuotannon läpi, mikä tuli itsellenikin mieleen.

Keskeneräisiä kirjoja on nyt vielä melkoisesti, sillä viime aikoina olen vain aloittanut ja lukenut muutaman luvun ja jättänyt kesken. Kenties postauksia tulee siis useampiakin tässä lähiaikoina, sillä muutama kirja on jo aika pitkällä.

Tämän kirjan jälkeen saatan uskaltautua lukemaan jonkun muunkin rockarin kirjan.

Holly Goldberg Sloan: Näkymätön poika

Tässä on ollut muutaman viikon sellainen levoton olo. Olen aloittanut varmaan kymmenen kirjaa, mutta mikään ei ole tuntunut oikealta ennen tätä kirjaa. Bongasin kirjan Harjavallan kirjaston nuorten osaston verkkosivuilta, olen sieltä ennenkin löytänyt kiinnostavaa luettavaa, suosittelen.

Kirja alkaa niin äärettömän surullisesti, että koko kirjan vain toivoo, että sillä olisi onnellinen loppu. Surullisuudessa on jotain samaa kuin Häivähdyksessä, mutta kirjoittajan tyyli on yksinkertaista, toteavaa enemmän kuin Stiefvaterin runollinen tyyli. Samaa surumielisyyttä löytyy myös Oliverin Kuin viimeistä päivää kirjassa. Suorastaan lumoavaa.

Kirja kertoo Samista, 17-vuotiaasta, joka on asunut koko elämäntä mielisairaan isänsä ja pikkuveljensä kanssa autossa matkustaen kaupungista kaupunkiin. Sam käy sunnuntaisin kirkoissa kuuntelemassa musiikkia ja yhtenä sunnuntaina hän kuulee Emilyn laulavan epävireisesti I'll be theren juuri hänelle. Tuo I'll be there on myös kirjan englanninkielinen nimi. Emily tuntee saman yhteyden kuin Sam. Enempää en viitsi kertoa kirjan juonesta, sillä tämä kirja on oikeasti lukemisen arvoinen ilman, että sen juonesta juuri enempää tietää. Kirjan takakannessakaan enempää tietoa ei juurikaan ole, mikä on oikeastaan erinomainen asia.

Tämän kirjan ahmaisee istumalta. Sam ja Emily mukaan lukien kaikki muutkin hahmot ovat hyvin kirjoitettuja ilman, että heitä on kuvailtu liikaa. Ainut negatiivinen asia kirjassa oli tietyissä paikoissa oleva epäuskottavuus, mutta jollei anna sen häiritä lukemistaan, on kirja nautittava.

Kauheasti en löytänyt kirjaa blogeista, mutta toivon muutaman ainakin innostuvan, sillä kirja on hyvä kirja luettavaksi. Löytyy nuorten osastolta ainakin Satakunnasta, mutta ei ole mikään tyypillinen nuorisokirja, jos sellaista onkaan. Antaa näin muka-aikuisellekin ajattelemisen aihetta.

Jos en siis vielä sanonut, niin ihana kirja. Olen ihan fiiliksissä.

Edit: Pakko tulla vielä sanomaan, että kirja tunki jopa uniini viime yönä. Vaikuttaa siis syvälle.

Nicola Cornick: Keskiyön rakastajatar

Koska edellinen kirja Uusi alfa ei sisältänyt riittävästi romantiikkaa tukahduttamaan keväisen romantiikan nälän, oli aivan pakko taas kääntyä lukupinon Harlekiini -osastoon. Cornickilta luin jokisen aika sitten kirjan, joka oli mielestäni ihan hyvä ja niin oli tämäkin, ihan hyvä.

Merrynin veli on kuollut epäilyttävissä olosuhteissa ja Merryn syyttää kuolemasta Garrickia, komeaa herttuaa. Kuinka ollakaan Merrynin ja Garrickin tiet risteävät ja loppujen lopuksi he jäävät sortuneen talon vangiksi. Tällöin rakkaus, himo yllättävät molemmat. Onko enää paluuta? Voittaako rakkaus epäilykset?

Cornickin romanttiset kirjat ovat erilaisia kuin genren kirjat yleensä. Naiset ovat näissä voimakkaita, vähän vanhempiakin. Se on mukavaa vaihtelua. Miehet toki ovat komeita ja paheellisia, mutta kokevat toki parannuksen sankarittaren pauloihin jouduttuaan. Jotain niin tuttua, mutta hieman uusissa vetimissä.

Eihän tämäkään kirja nyt mitään suurta taiteellista ajateltavaa tuonut, mutta toistaen jälleen itseäni, kirjan tehtävä ei mielestäni aina olekaan olla suurten ajatusten alkulähde tai taiteellisen, kultturellisen nautinnon tuonti, vaikka sellaisetkin kirjat ovat välillä ihan kivoja. Kirja on hyvä, kun se täyttää jonkun kaipuun omassa elämässä, oli se sitten romantiikkaa tai filosofista ajattelua. Tämä kirja on oikein hyvä täyttämään romantiikan kolon, ei ehkä täysin, mutta ainakin kolmanneksen.

Rachel Vincent: Uusi alfa

Jotenkin tämän kirjan lukeminen ei ollut yhtä kiihkeää kuin aiempien osien. Se johtui varmaankin siitä, että kirjan alkuosa oli aika lailla politikointia ja muuta yhteiskuntaan liittyvistä asioista. Lopussa toki tuli sitten kunnon rähinä.

Faythen tulee kirjassa tehdä lopullinen valinta Jacen ja Marcin välillä. Kapuloita rattaisiin heittelevät alfaneuvosto ja kimurantit juonen käänteet. Enempää kuitenkaan juonesta tässä paljastamatta. Romantiikkaa oli oikeasti tosi vähän tässä, mikä oli harmi.

Kokonaisuutena kirjasarja oli oikein mukava tuttavuus, kuten olen jo aiemmin todennut. Tapahtumissa ei juurikaan ollut takaumia ja kaikki sijoittuivat hyvin lyhyelle aikavälille. Varmasti luen muutakin Vincentiltä, jos törmään.

Nyt jotain muuta. Onneksi on pitkä pääsiäinen ja siis aikaa lukea.

Rachel Vincent: Myrskylinnut

Viides osa Kissojen kanssa -sarjasta tuli tosiaan ahmaistua, vaikka muutama muukin kiinnostava teos odottaa lukemistaan.

Tässä kirjassa tutustutaan uuteen ihmis-eläin -lajiin, myrskylintuihin, jotka ovat jotain ihmisten ja lintujen väliltä. Ilkeitä, verenhimoisia ja todella outoja kaiken lisäksi, mutta myös erittäin kiehtovia.

Kirjassa Fayeth soutaa ja huopaa Marcin ja Jacen välillä yhä enemmän. Tuli ihan Twilight -sarja mieleen, varsinkin lopussa, kun pitää valita joko Marc tai Jace, mutta kumpaakin rakastaa niin paljon. Toisaalta tällaistahan se elämä on aina välillä, valintoja, valintoja.

Olen ollut erittäin positiivisesti ylättynyt sarjan koukuttavuudesta, kun otetaan huomioon, että kirjat ovat oikeasti lojuneet pinoissani jo kuukausia. Ei tosiaan kannata antaa takakannen aina hämätä ja yrittää ohjata oikeaan tai väärään. Harmihan näissä kirjoissa on, että tuskin löytyvät kirjastoista, vaikka ovat ihan hyvää luettavaa. Paljon huonompaakin voi sieltä tarttua käteen.

Viimeinen osa on vielä odottamassa ja ehkä viikon aikana saan senkin luettua.

Rachel Vincent: Kaappaus

Tällä kertaa lukemiseen meni vähän pidempään. Olen katsellut nyt parina iltana elokuvia lukemisen sijaan. Voisipa sitä tehdä riittävän montaa asiaa yhtäaikaa.

Kirja poikkeaa edellisistä siinä, että tässä kirjassa Marc ja Faythe ovat lähes koko kirjan erossa toisistaan, koska Marc kaapataan ja Faythe tajuaa viimein kuinka paljon hän rakastaa Marcia. Toisaalta sutinaa on muuallakin enempää paljastamatta. Kirja on myös surullinen ja täynnä uhkaavaa laumasotaa. Tarina siis kulkee eteenpäin usealla rintamalla.

Näistä kirjoista on yksittäin melko vaikea kirjoittaa, sillä niin tiivisti ne nivoutuvat toisiinsa. Ei vielä ole vuottakaan kulunut ensimmäisen kirjan tapahtumista, joten hyvin pienelle aikavälille nämä myös sijoittuvat. Yleensä en pitäisi sen kaltaisesta sarjasta, mutta nyt on tilanne senkin kohdalta toisin.

Taidan siirtyä jo tänään kirjasarjan toiseksi viimeisen kirjan kimppuun, jollen houkuta itseäni jonnekin muualle.