Sivut

maanantai 31. joulukuuta 2012

Anne Herries: Sopimatonta seuraa

Kokeillaanpa Kindlella bloggausta. Vuoden viimeisena kirjana olisi kiva blogata jokin kiva, mutta valitettavasti niin ei ole.

Herries on uusi tuttavuus en ole kovin vakuuttunut, etta haluan lukea toista. Tarina ei ole hullumpi, mutta on kirjoitettu tylsasti. Tarina vie Englannin seurapiireihin, joists onkadonnut nuoria neitoja. Kreivi Daniel kera vanhapiika seuraneidin alkaa ratkoa mysteeria. Kas, rakkaus syntyy vaarojen uhatessa ja loppu onkin arvattavissa. Ei suurta tarinaa tai kliimaksia. Heikko suoritus.

Ja Kindlella bloggaus... hankalaa ilman skandinaaveja ja englanninkielisella ennustuksella. Jos muuta ei ole, menee kuitenkin.

Oikein loistavaa uutta vuotta.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Jools Sinclair: 44 (book five) ja Kindle Fire

Joulupukki kävi jo ennen joulua ja toi minulle suoraan Jenkeistä Kindle Firen, jee... Uusi lelu siis. Tää on aivan ihana. Kaikki ominaisuudet eivät ole käytössä, mutta asiaa helpotti tuo toinen Kindle, jonka avulla sain ladattua kirjoja ainakin kivasti ja kirjoja saa kyllä ladattua muutoinkin lisää. Se, mikä ei toimi, kuten jenkeissä, ovat pelien lataukset ja muut hienommat ominaisuudet, joita ei toisaalta edes kaipaa kauheasti. Nettiselain toimii ihan hyvin ja pelejäkin sain ladattua vaikka ovatkin eri paikassa kuin ns. viralliset olisivat.


Taustavalo ja kosketusnäyttö ovat aivan huikeat, etenkin, kun luen paljon lapsia nukuttaessa ja lukuvalo on tuolloin liian kirkas. Fire ei ole myynnissä Suomeen suoraan, mutta välikäsien kautta se on mahdollista saada. 

Mutta itse kirjaan, Firesta voin kertoa lisää, kyseessä on siis nerokkaasti nimetty viides osa sarjaan 44, jota olen lukenut vanhalta Kindleltäni aiemmin. Edellinen osa oli hieman tylsä, mutta tässä tylsyys jäi historiaan. Tällä kertaa Abby sekaantuu pahoihin henkiin ja saa viimein kerrottua Tylle, että rakastaa tätä. Mutta kaikki ei kuitenkaan suju sulavasti. 

Olen ihan koukuttunut tähän sarjaan ja onneksi seuraava kuudes osa onkin jo laitteella. Hintaa teoksilla on parin euron luokkaa, joten mitään suurta investointia ei tarvitse edes suorittaa. Olen rakastunut uuteen laitteeseni sen verran, että taitaa tämä seuraava osakin tulla päätökseen suht pian. Tosin posti toi pinon ihania historiallisia höttösiä.

Louise Allen: Arkaluontoinen aarre

Tämä oli sellainen varsin oiva matkakirja. Kyseessä on Ravenhurst -saagaan kuuluva osa, jossa vanhapiika Elinor rakastuu mystiseen seikkailijaan Theo Ravenhurstiin. Mukavaa näiden jo hieman vanhempien rakkaudessa oli toki ikä, mutta myös se kuinka kummallakin on punaiset hiukset. Mukavaa vaihtelua siis. 

Muutoin kirja oli sellainen mukavan höttöinen ja melko mitäänsanomatonkin, valitettavasti. Hieman sekosin lukiessani, kun juuri oli saanut loppuun toiseen saagaan liittyvän kirjan, mutta muistuihan tämä Allenin saaga myös pian mieleen.

Allenin kirjat ovat kilttejä kirjoja, niissä ei kuvailla sänkypuuhia kovinkaan yksityiskohtaisesti, vaikka ajatuksen tasolla tietenkin mietteet ovat siellä. Eihän tuo mikään itseisarvo ole, mutta toisaalta sellainen osa-alue on kuitenkin suhteellisen olennainen näissä höttöisissä kirjoissa.


tiistai 25. joulukuuta 2012

Brenda Joyce: Merirosvon tytär

Mitä joulu olisikaan ilman hattarankeveää lukemista. Tämä kirja vastaa tuohon huutoon erittäin täsmällisesti. Kirja on Joycen de Warenne -sarjaa, jota olen jo aiemminkin lukenut. 

Amanda Carre on merirosvon tytär, joka isänsä hirttäjäisten jälkeen kohtaa unelmiensa prinssin, joka vie hänet turvaan Englantiin. Amanda on elänyt kuin luonnonlapsi, joten englantilaisen yläluokan tavat ovat häneltä täysin hukassa ja onkin suuri työ saada hänet salonkikelpoiseksi ennen kuin laiva päätyy Lontooseen. Cliff de Warenne tuntee suurta kiihkoa Amandaa kohtaan ja tunne on myös molemminpuoleista. Rakkaus ei voi kuitenkaan kukoistaa ennen kuin menneisyyden taakat on ravistettu pois hartioilta ja kumpikin tajuaa elämän olevan arvotonta ilman suurta rakkautta.

Kuten nyt voi jo ennakkoon päätellä, kirja ei sisällä mitään suurta kirjallista, unohtumatonta tarinaa, mutta kinkun sulatteluun se on vallan mainio, ehkä hieman liian pitkä (yli 400 sivua). Muutoin se oli jälleen kirja paikallaan. Eipä tässä ähkyssä mikään suuri kauneus olisikaan paras mahdollinen.

Vuosikin jälleen on tulossa päätökseen, mutta sitä ennen uskoisin muutaman kirjan vielä joutavan päätökseensä, tosin vielä on muutama myöhäinen joululahja teon alla.


perjantai 21. joulukuuta 2012

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (äänikirja)

Yritettyäni tuloksetta kuunnella työmatkoilla Tarua sormusten herrasta päädyin ihan toisenlaiseen teokseen eli tähän. Olen Rimmisen Nenäpäivää pidellyt joskus käsissäni, mutta se ei johtanut muutamaa sivua pidemmälle. Tämän nyt kuunteli ihan suht mielelläänkin vaikka genre ei ole ehkä suuri suosikkini. En usko, että perinteinen lukeminen olisi saattanut kirjaa loppuun.

Kirja kertoo kolmesta kaveruksesta: Hennisestä, Lihistä ja Marsalkasta. Se kertoo yhdestä päivästä heidän elämässään, johon mahtuu liiankin paljon erilaisia sattumuksia. Miehet ovat sellaisia noin kolmekymppisiä ajautujia, jotka eivät kauheasti kanna huolta huomisesta, vaan ajattelevat lähinnä kaljaa, noppia ja ehkä hieman rakkautta. Miehet eivät ole kenties sellaisia unelmavävyjä, mutta pohjimmiltaan jokaisella on kultainen, välittävä sydän. Kirja on ennen kaikkea tarina ystävyydestä, joka kestää. Se on myös tarina Helsingistä. Se on tavallaan rakkaudenosoitus kaupungillekin.

Kieli oli tulvillaan sivistyssanoja, jotka lauseyhteyksissä olivat huvittavia. Myös muutoin kieli oli sellaista hienoa ja iloista. Tosin loppupuolella tuo sama piirre alkoi jo hieman ärsyttääkin, vaikka jaksoi silloinkin vielä hymyilyttää. En osaa sanoa, onko tuo Rimmiselle tyypillistä.

Kertoja oli vaikea paikallistaa. Paikoin ajattelin sen olevan Marsalkan, mutta kertoja tuntui olevan ikään kuin neljäs porukassa, sellainen sivustakatsoja, joka kuitenkin on porukan mukana. Tämä vain pohditutti, ei niinkään häirinnyt.

Pidin kyllä kirjasta, en voi sanoa hullaantuneeni, mutta ihan mielellään kuuntelin. Tosin hienoinen ristiriita häiritsi kuuntelua, sillä kirjan luki Arttu Kurttila, jonka äänessä oli selkeä pohjois-pohjanmaalainen nuotti. Kirjahan kuitenkin itse sijoittui Helsinkiin, kuten jo todettiin.

Ihan kiva kokemus, sellainen piristävä.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Neil Gaiman: Tähtisumua

Muutama viikko sitten elokuva, joka pohjautuu tähän kirjaan tuli tv:stä, enpä oikein innostunut, mutta fantasiaan rakastunut työtoverini suositteli kirjaa niin innokkaasti, että päädyin hakemaan sen kirjastosta. Kirja on taas ihan jotain muuta kuin elokuva. Kyseessä on kaunis satu, ihanan surullinen ja samalla kaunis ja uskomattoman hieno.

Tristran lupaa kopealle Victorialle hakea maahan pudonneen tähdenlennon, jotta saisi neidolta sen, mitä hänen sydämensä eniten halajaa. Tristran päätyy haltijamaahan etsimään tähteä. Tähteä hakevat myös hallitsijaveljekset, jotka kaipaavat Tähdellä olevaa topaasia sekä myös noita, joka halajaa Tähden sydäntä ikuisen nuoruuden lähteeksi. Haltijamaassa Tristran törmää muutamiin kummallisiin hahmoihin, ei kuitenkaan liikaa, vaan juuri sopivasti.

Olen suorastaan hämmentynyt luettuani tämän. Pidin siitä kovasti, se oli niin herkän koskettava, että melkein tekisi mieli lukea heti uudelleen. Tristran oli toki hieman lapsellinen ja typerä, mutta hänestäkin kasvoi ihan kunnon mies kirjan kuluessa. Kirjassa yhdistyi hienosti viktoriaaninen aika haltijamaahan ja kirja oli kuin taulu, jollaisen kirjailija jälkisanoissa sanoikin olleen yksi kirjan innoittajista.

Gaiman on minulle uusi tuttavuus. Nyt lukulistalla on jo useampi hänen kirjoittamansa kirja, sillä hänen tapansa kirjoittaa ainakin tämän kirjan perusteella on juuri sellaista, joka saa minut koukuttumaan. Ihana fiilis tuo koukuttuminen taas pitkästä aikaa.

Suosittelen, jos et ole vielä kokeillut.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Charlaine Harris: Pedon veri

Uusin suomennettu Sookie -kirja herätti ristiriitaisia tunteita.

Muodonmuuttajat tulevat ulos kaapista, mikä aihettaa hienoisen kohahduksen. Pian tämän jälkeen Sookien käly löytyy ristiinnaulittuna Merlotte'sin takaa. Onko kyseessä viharikos vai mitä tapahtuu? Tällä kertaa Sookie sekaantuu keijujen välisiin selkkauksiin. 

Täytyy myöntää, että pidin kovasti kirjan lopusta ja jäin ihan innolla odottamaan seuraavaa suomennosta, mutta en pitänyt ensimmäisistä reilusta 200 sivusta. Ne täyttyivät murhan jälkeen Sookien ajelulla töihin ja takaisin, auringonotolla ja satunnaisilla kohtaamisilla ylisten kanssa. Loppu taas oli oikein hyvä tai sanotaan vaikka että luettava ja mukaansatempaavakin. Harkinnassa on jopa siirtyä englanninkielisten teosten pariin, sillä näitähän taitaa olla ainakin 3 vielä tällä hetkellä ilman suomennosta.

Sookien ja Ericin suhde nousi uudelle tasolle, ihan kiinnostavaa. Billkin on taas kuvioissa ja ehkä yhtä rakastuneena, ihan jees. Keijut ovat ihan kiinnostavia, toivon, että jossain vilahtanut Tonttu oli vain vilahdus, sillä oikeastaan uusia yliksiä ei enää kaipaa ollenkaan.

Lukeminen on ollut nihkeää näin joulukuussa. Olen kuitenkin yrittänyt päättää, että se ei haittaa, joten en ole saanut ihan kauhean suurta ahdistusta aikaiseksi.


sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Jools Sinclair:44 (book four)

Kaivoinpa jälleen Kindleni esiin, kun eräällä työkaverillani oli jenkeistä tuotu ihana Kindle fire, jonka perään kuolasin. Sitähän ei kai saa tilattua suoraan Suomeen tai en ainakaan itse onnistunut jokin aika sitten. Latailin heti jatko-osia 44 -sarjaan. Se on jotenkin koukuttanut minut.

Kirjan nimihän tulee niistä 44 minuutista, jotka kirjan päähenkilö Abby oli kuolleena. Tämän seurauksena hän menetti kykynsä nähdä värejä, mutta sen sijaan näkee ihmisten aurasta heidän kulloisenkin mielenlaatunsa. Hän myös näkee kuolleita, jotka pyytävät häntä auttamaan. Hän myös näkee poikakaverinsa Jessien, joka kuoli samassa onnettomuudessa, jonka seurauksena myö Abby oli kuolleena.

Kirjasarjan edellisessä osassa Abby joutui ilkeän tohtori Mortimerin vangiksi. Kyseinen tohtori otti kunnian Abbyn takaisin elämään tuomisesta. Tässäkin kirjassa hän jälleen esiintyy Abbyn mielessä ainakin. Abby kohtaa tässä kirjassa uuden aaveen, joka pyytää häneltä apua. Itse kirja on tosin enemmän Abbyn elämän kuvausta  ja kenties tulevien henkilöhahmojen eteenpäin viemistä kuin yliluonnollisuutta. Yliluonnollisuus tulee enemmän kuvaan kirjan viimeisessä neljänneksessä vasta. 

Eiväthän nämä mitään kirjallisuuden helmiä ole, mutta pidän niiden yksinkertaisuudesta, siitä, että tapahtumat ikäänkuin ovat osa todellisuutta olematta liian monimutkaisia. Seuraavan osan latasin samalla Kindleeni. Hintaa näillä jatko-osilla on ollut noin 2 dollaria. Ensimmäinen osa oli ilmainen. 

lauantai 8. joulukuuta 2012

Minä ja Tolkien


Pakko myöntää melkein häpeillen, että taaskaan en onnistunut. Tällä kertaa yritin äänikirjana, mutta en vain päässyt sisälle. Kyse on tietenkin Tarun sormusten herrasta -trilogiasta. Olen aiemmin yrittänyt lukea kyseistä kirjaa ja jäin ensimmäiseen osaan Elrondin taloon. Siihen tylsistyin, en vain jaksanut. Tällä kertaa sain kuunneltua ensimmäisen osan jopa kokonaan, tosin melko tahmeasti. Jopa innostuin hieman lopusta ja Boromirin kohtalosta.

Toinen osa alkoi hyvin kiinnostavasti, entit ovat ihania ja jaksoin kuunnella monta cd:tä kevyesti ja putkeen, mutta sitten oltiin Rautapihalla ja siihen jäi. En vain enää jaksanut, vaikka pidänkin Aragonista, mutta rönsyily, runollisuus ja kaikki muu tuntuu olevan liikaa.

En voi ymmärtään itseäni, sillä kirjahan on niin kehuttu ja legendaarinen. Asiaan liityvät myös elokuvat, joita en myöskään ole ikinä jaksanut katsoa loppuun, vaikka olenkin hillitön Viggo Mortensen -fani. Tänäänhän olisi jälleen mahdollisuus elokuvan katsomiseen, mutta epäilen kestävyyttäni.

Kyse ei ole ainakaan keijukielestä, johon ihastuin ja josta hain lisätietoa. En vain ymmärrä. Hyvin todennäköisesti on edes turha yrittää lukea tai katso Hobittia kaikesta hypestä huolimatta.andnbsp;

En nyt sanoisi olevani täysin lohduton, ehkä hieman pettynyt itseeni. Pettynyt siihen, että en omista sellaista intoa lukea tämänkaltaisia legendaarisia kirjoja, jotka kuuluvat listaan kirjoista, jotka jokaisen tulisi lukea.

Tolkien ja minä jatkamme nyt jälleen erillään. Emme ole ylimpiä ystäviä, mutta ehkä jollain tasolla ymmärrämme toisiamme. Tänään elokuvan sijasta taidan tarttua kirjaan, tosin en Tolkieniin.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Rebecca James: Ystävä hyvä

Nuorisohyllystä bongattua vaihteeksi. Takakannessa lukee "kylmäävää psykologista jännitystä" ja pah, sanon minä. Noista kolmesta sanasta ei sitten vain yksikään pidä paikkaansa. Kirja oli aivan turhanpäiväinen, lähes ajan haaskausta, mutta jostain kumman syystä oli paikko lukea loppuun.

Katherinella on synkkä menneisyys, jota paetessaan hän on vaihtanut kaupunkia ja nimeä. Hänen elämäänsä tulee Alice, joka tuntuu aluksi täydelliseltä ystävältä. Katherine tuntee itsensä onnelliseksi kerrankin elämässään. Synkkiä pilviä kuitenkin kerääntyy onnellisuutta pimentämään.

Kirja tapahtuu kolmella eri aikatasolla. Menneisyydessä, jossa kerrotaan Katherinen ja hänen siskonsa traagista kohtaloa. Hetkessä, jossa Katherine on Alicen ystävä ja kaikkea sitä, mitä silloin tapahtuu. Ja vielä tästä noin neljä vuotta eteenpäin, kun Katherine on viettämässä lomaa tyttärensä kanssa. Tämä systeemi ei oikein toimi, se ei ole kovinkaan kiinnostavaa. 

Lisäksi tietyssä vaiheessa kertoja äkkiä vaihtuu, mikä hämmentää vielä enemmän. Yritystä on jännitykseen, mutta se ei vain saa riittävästi tulta. Kirjassa olisi kyllä ainekset parempaan, mutta toteutus ontuu hyvin paljon. 

Kivaa kirjassa oli, että vaihteen vuoksi se sijoittui Australiaan. Muuta kivaa ei juuri tule mieleen, valitettavasti. Olisihan kiva, jos jokainen luettu kirja olisi hyvä tai sitten ei...

Nyt on taas ollut sellainen kausi, että keskeneräisiä kirjoja löytyy joka huoneesta ja joka tasolta, saas nähdä, mitkä niistä loppujen lopuksi saan loppuun asti.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Tunnustus

Sain Tarinauttisen hämärän hetkien  Elma Ilonalta päivää piristävän haasteen ja kivan kukkasen :)


Tarkoituksena on myös vastata kuuteen kysymykseen, jotka vastauksineen tulevat tässä.

1) Mistä unelmoit?
Unelmoin siitä, että saisin nukkua pitkään. Nuorimmainen on nyt kolme ja herää päivästä riippumatta aina viimeistään setsemältä.

2) Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?
Yhdessäolo, läsnäolo ja oma aika. Pyrimme aina mahdollisuuksien mukaan syömään yhdessä. Lasten kanssa pyrin vaikka loikomaan sohvalla yhdessä ja vaikka katsoa telkkua tai lukea. Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta pitää joskus saada olla hetki ihan omassa rauhassa.

3) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Olen melkoinen kotihiiri ja arvostan Suomea, mutta ehkä sielullisesti voisin asua Irlannissa, jossain siellä pohjoisessa myrskyävän meren rannalla.

4) Elämäsi parhain saavutus?
Toki lapset ja tähän asti selviäminen ovat saavutuksia, mutta pidän saavutuksena myös itseni kehittämistä etenkin itsehillintäni.

5) Suosikkiharrastuksesi?
Lukeminen, neulominen, postcrossing ja leivonta.

6) Suosikkimusiikkisi?
Tällä hetkellä ehdottomasti Billy Talent ja etenkin tämä biisi, jonka näin livenä vain about kuukausi sitten.


Itse laitan kukkasen eteenpäin seuraaville blogeille: Irene, Nafisan ja Q+Black

Louise Allen: Vaikea ja vastustamaton

Luen luvun sieltä ja toisen täältä. Tällä hetkellä on kesken erilaisia kirjoja klassikoista hyvin outoihin, joten mikäpä sopisikaan joukkoon paremmin kuin pieni hömppä, josta ei tarvitse lukea vain lukua, vaan voi hörpsäistä samalla koko kirjan. Näitä Alleneita on vielä yksi jäljellä.

Tällä kertaa liikutaan Napoleonin ajassa Ranskassa ja Englannissa. Maubourgin suurherttuatar saa suojeliakseen Jack Ryderin, joka johdattaa naisen Euroopan halki Englantiin. Taustalla pauhaa Waterloon taistelu ja salaliitot. Rakkaus syntyy ja muuttaa maailmaa jälleen.

Kirja ei kovinkaan suuresti yllätä millään tasolla, juonella, rakkaudella ja kiihkeydellä. Sopiva tylsän sunnuntain täyte, kun älyllinen toiminta ei ole ensimmäisenä mielessä. 

Palaan varmaankin takaisin Palahniukin väkivaltaiseen pervoon maailmaan, joka tähän verrattuna on jotain täysin erilaista.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Guy Delisle: Shenzen

Delislen Pjongjang sai minut hamstraamaan kaikki hänen tekemänsä sarjakuva-albumit aamulukemistokseni. Pjongjang kolahti monella tapaa ja samaa tarkkanäköisyyttä ja huumoria löytyy tässä naapurimaahan sijoitetusta Shenzen -albumista.

Delisle on oikeassa elämässä animaattori, joka on työskennellyt animaatioiden parissa ympäri maailmaa. Nämä albumit ovat ikäänkuin hänen matkapäiväkirjojaan, joihin hän kuvaa länsimaisen ihmisen kohtaamia "omituisuuksia" muualla maailmassa. 

Shenzen on erityistalousalue, jonka Kiina perusti kilpailemaan HongKongin kanssa. HongKongista Shenzenin erottaa vain joki, mutta kulttuurisesti nämä ovat hyvin kaukana toisistaan, kuten myös tästä sarjakuvasta selviää. Shenzeniin liittyen löysin tämän kiinnostavan raportin työoloista. 

Kirja kuvaa omalla huumorintajuisella tavallaan Shenzenin ilmapiiriä ja sitä kuinka kaikesta suuruudestaan ja kasvustaan huolimatta Kiina on yhä hyvin suljettu maa, jossa ulkomaalainen on ajoin eristettynä omaan kuplaansa. Kieli- ja kulttuurimuuri voi joskus olla hankala ylittää.

Pidän koko ajan enemmän Delislen maailmankatsomuksessa ja onneksi Jerusalem ja Burma odottavat vuoroaan. 


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset

Muistan, kuinka tämä kirja herätti huomiota ilmestyessään suomeksi. Muistelen kuulleeni kirjailijan haastattelunkin. Silloin en tarttunut, mutta nyt tartuin. Lukeminen oli hidasta, sillä kirja hyvyydestään huolimatta, ei ole sellainen, jonka ahmaisee kerralla. Itse makustelin sitä pala kerrallaan. Tarina on ahdistava ja surullinen, mutta loppuu optimistisuuteen.

Tarina on tarina Afrikasta, nuoresta pojasta, josta tulee lapsisotilas. Teksti on lapsenomaista kuin pojan kertomaa. Tämä tekee kauhuista jotenkin vielä kauheampia, vaikka tietää, että kirja ei ole tosi tarina, vaikka varmasti voisi olla, valitettavasti. Aikuiset ovat kirjassa suurimmaksi osaksi hyväksikäyttäjiä ja toisaalta uhreja. Lapsien elämässä ei ole leikkiä, vain kauhua ja ahdistusta. Liian paljon liian aikaisin. 

Tuntuu hyvin ahdistavalta ajatella kaikkia niitä lapsisotilaita maailmassa, jotka ovat selvinneet sodasta, mutta jotka kantavat psyykkisiä ja fyysisiä arpia koko loppu elämänsä. Maailma ei ole joka paikassa kovinkaan onnellinen paikka elää.

Kirja vaikutti todella syvästi, mutta toisaalta taas ei. Se oli syvällinen ja toisaalta taas ei ollut. Tämä ristiriita selittynee osittain lapsen näkökulmalla. Lapsi näkee kaikesta huolimatta maailman lapsen silmin, pohtimatta sen enempää syvällisesti tapahtumia. Sillä tavoin hän suojelee itseään maailman pahalta.

Kyllähän tätä voi suositella, vaikka ei hupiluettavaa olekaan. Erilainen kirja ainakin.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Aleksi Delikouras: Nörtti - new game

Harvoin pystyy samaistumaan kirjan henkilöihin yhtä hyvin kuin tämän kirjan. Tässä tapauksessa tosin päähenkilön äitiin, joka on kovin huolissaan lapsensa jatkuvasta datailusta ja ottaa ajoittain käyttöön elämää suurempia ratkaisuja kuten nettipiuhan piilottamisen. Tähän voisi mainosta mukaellen sanoa, että been there, done that.

Kirja kertoo DragonSlayer666:sta. Nörtistä, joka elää virtuaalimaailmassa enemmän kuin reaalimaailmassa. Hän on kuin suoraan omien lasteni makuuhuoneesta. Vanhemmat lapseni ovat jo parikymppisiä ja muutama vuosi sitten etenkin oli juuri tämä vaihe päällä. Sain kuulla, kuinka pilasin heidän koko elämänsä laittamalla netin pois päältä. Sellaista nykynuorten elämä on.

Dragon on nörtti, joka alkaa myös tajuta reaalimaailmaa ihastuessaan punatukkaiseen tyttöön, jonka nick on Fetasalaatti. Hän myös tajuaa kirjan aikana yhteispelin voiman. Ei riitä, että pärjää puukkotaistelussa Hege91:lle. 

Kirja on Dragon päiväkirjan muotoon kirjoitettu. Kieli on aivan ihanaa, se vilisee datailutermejä ja kirosanoja. Sen seurassa sai muutamat loistonaurut myöskin. 

Nörtti on myös Youtubessa, kannattaa tsekata. Toki hänet voi löytää myös galtsusta. Kirja kertoo nykypäivän nuorista, heidän kielellään ja tavallaan. Pohdin, pitäisikö hakea jotain syvällistä ajatusta, mutta päätin, että riittänee se, että viihdyin kirjan parissa aivan loistavasti ja niin teki myös 20 vee tyttäreni. Molemmat pystyimme löytämään itsemme kirjasta.

Kirjahan on ehdolla myös Juniori Finlandian saajaksi ja toivotan sille onnea.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde

Elokuvien kautta oletin, että kirja olisi tuttu, mutta niinhän se on, elokuvat usein pohjautuvat kirjoihin. 

Tohtori Jekyllin ja mr Hyden tarina kerrotaan asianajaja Uttersonin kertomana. Hän on Jekyllin ystävä ja huomaa muutoksia ystävässään samoihin aikoihin, kun kauhua herättävä mr Hyde saapuu kuvioihin. Mitä onkaan kaiken takana... Nythän tiedämme, että kyseessä on tiedemiehen kokeilut, joten loppuratkaisua on turha säästää, mutta kirjassa tämä ei ole tiedossa ennen viimeisiä sivuja. Kauhu syntyy epävarmuuden ilmapiiristä, kuka on mr Hyde ja mitä hän on tehnyt tohtori Jekyllille.

Kirja on kirjoitettu 1886 ja se on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Monet elokuvat ovat ammentaneet tarinaa yhden ihmisen kahdesta puolesta, joista toinen on kiltti, ystävällinen ja rakastettava ja toinen täynnä pahuutta ja itsekkyyttä. Nämä molemmat puolet löytyvät kaikista meistä, toinen kenties piilotettuna syvälle sisimpään. 

Pidin kirjasta kovasti, jopa hämmästytin itseni. Jotenkin toistan itseäni klassikoiden kohdalla, sillä tästäkin kirjasta tajuaa, miksi se on saanut klassikon aseman. Kerronta ja tarina on varmasti ollut aikanaan tyystin erilaista kuin muut ja luonut kauhua. Nykyään maailmassa on niin paljon pahuutta ja kauhua, että kirja ei kauhistuta tavalla, jonka se on aikanaan varmasti tehnyt, mutta tuo kuitenkin paljon ajateltavaa meistä ihmisistä.

Kirja ei ole paksu, vain reilu sata sivua. Itselläni on 1974 vuoden painos kirjaston poistolaarista. Jälleen olen ottanut askeleen kohti kirjasivistystä ja voin ylpeänä sanoa lukeneeni jälleen yhden klassikon, joka sisällöltään on ajatuksia herättävä, kiinnostava ja kieleltään hienovireinen.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Ylistäviä lausahduksia kirjan kansipapereissa aina itseltään Stephen Kingiltä, tottakai odotukset nousevat ja tällä kertaa läsähtivät kuin pannukakku. Periaatteessa tarina oli hyvä ja toteutuskin ihan ok, mutta mutta... jotain uupui.

Kirjassa yhdistyy kolme murhenäytelmää. Jotain niissä on kuitenkin yhteistä, vaikka loppujen lopuksi aika vähän. Yhdistävä tekijä ei ole niin selkeä kuin ehkä takakannen puolesta olisi ajatellut. Pääosassa on Jackson Brodie, entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä, joka saa selvittääkseen muutaman oudon tapauksen. Monet asiat kietoutuvat toisiinsa ja salaisuudet paljastuvat. Kuitenkaan en vakuuttunut. Kirjassa aika hyppii 70-luvulta tähän päivään ja tapahtumatkin kerrotaan sekaisessa järjestyksessä. Aina en ollut ihan kartalla, mikä tapahtui ennen mitäkin.

Tällä kertaa takakansi kuvaili huomattavasti jännittävämmän ja kiinnostavamman kirjan kuin lukukokemus oli. Olin jopa hyvin pettynyt, vaikka kirjan lukikin mielellään, mutta koko ajan odotti ylistyssanojen täyttymistä. 

Tästäkin on tulossa sarja sekä kirjoina että televisioon, ehkä se kuvana toimii paremmin. Hävettävän vähän sanottavaakin tästä on...

lauantai 10. marraskuuta 2012

Louise Allen: Ennenkuulumaton affaire

Ennenkuulumattoman huono nimi kirjalla. Joskus sitä pohtii, mitä suomentaja, julkaisija tai kuka tahansa, joka on jossain vaiheessa voinut vaikuttaa kirjan nimeen, on ajatellut. Kirja itsessään ei nyt ollut niin huono kuin nimi olisi voinut antaa olettaa.

Belinda on nuori leski, joka ei ole kokenut koskaan todellista rakkautta. Hän tapaa Ashen, majurin, jonka sielu on sodan arpeuttama. Yhdessä he löytävät rakkauden. 

Kirjassa ei ole salaliittoja, ei kummallisia juonikäänteitä, ei vastoinkäymisiä, vain kaksi ihmistä, jotka eivät myönnä toisilleen rakastavansa. 

Jos edellinen kirja vaikutti niin syvään, että en saanut kerrottua, mitä ajattelin, tämä kirja jättää sanattomaksi, koska siitä ei yksinkertaisesti ole kovinkaan paljon sanottavaa. Pehmoinen, lämmin ja höttöinen, yksi unelma, jonka puhaltaa pilviin. 

Alkaa jopa tuntua, että nyt riittää höttöisyys ja pitää lukea jotain todellista. 

Suosittelen kuitenkin kaikille höttöisyyttä kaipaaville, sillä sellaiseen tämä on aivan loistava vastaus.

Lauri ja Jaakko Ahonen: Pikku Närhi

Mitä kirjoittaisi teoksesta, joka kosketti syvästi? Mitä kirjoittaisi kirjasta, jossa ei ollut montaa lausetta tekstiä? Mitä kirjoittaisi kirjasta, jonka kuvat viiltävät sydäntä? Mitä kirjoittaisi kirjasta, joka yksinkertaisuudessaan on kaunis ja hieno?

Nämä kaikki kysymykset herätti sarjakuva-albumi Pikku Närhi, jonka otin mukaani kirjaston uutuushyllystä vain, koska halusin lukea jonkun sarjakuvan ennen kuin Delislen albumit saapuvat luokseni. Enpä olisi uskonut, että tuolla pienellä ajatuksella sain kokea jotain näin hienoa. Jokainen valinta, jokainen ajatus voi olla portti johonkin unohtumattomaan. 

Pikku Närhi asuu suuressa talossa sairaalloisen äitinsä kanssa. Kaikki ikkunat ja ovet on teljetty. Yhteyttä ulkopuoliseen ei ole, kunnes Pikku Närhi kohtaa hämähäkin. Ulkopuolinen on pelottavaa. Seinillä tuijottavat entiset sukupolvet. Voi, Pikku Närheä...

Kirja perustuu kuville, jotka ovat tummia, järkyttävän kauniita ja ahdistavan surullisia. Kuvat ovat hyvin yksityiskohtaisia, jokainen ruutu on taideteos. Pikku Närhen silmät, ne kuvastavat niin paljon tunteita ja ajatuksia, että sanoja ei tarvita.

On suunnattoman vaikea saada sanoja aikaiseksi. Kokemus on tuore ja järisyttävä. Itku pyrkii ulos. Tämä on teos, joka pitää kokea itse.

Teos on ehdolla sarjakuva Finlandian saajaksi, toivon suurta menestystä.

torstai 8. marraskuuta 2012

Louise Allen: Myrskyisä kohtaaminen

Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Musashin 1000 sivua tuntuu jotenkin hyvin suurelta haasteelta, kun sitä luen muutama kymmenen sivua viikossa, mutta oletan, että lopussa kiitos seisoo. Tässä välillä on hyvä nollata talousarvion sumentamat aivot näillä hömpänpömppä kirjoilla.

Tällä kertaa tarinaa sijoittuu Karibialle, merirosvoalukselle ja Englantiin. Clemence pakenee vastenmielistä sulhasta ja ajautuu komen Nathanin seurassa merirosvoalukselle pukeutuneena pojaksi. Ja kas, nämä kaksi rakastuvat. Luvassa on kuitenkin englantilaisen luokkayhteiskunnan aiheuttamia paineita ja monia mutkia on edessä.

Kyllä tällainen kirja on joskus ihan lukemisen arvoinen, ainakin omasta mielestäni, sillä sitä lukiessa unohtuu arkinen aherrus ja pääsee hetkeksi maailmaan, joka on tyystin erilainen kuin omamme. Toisaalta alkaa kaivata jotain sisältöä ja niinpä se tekee tietä laadukkaammalle kirjallisuudelle. Kauheasti siis hyviä näkökulmia romanttisen hömpän lukemiseen.

Muutama loistava kirja on lukemisen alla ja nyt tuntuu ainakin pariksi päiväksi työpaneetkin hellittävän.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Louise Allen: Kotiopettajattaren kiirastuli

Paluu juurille. Tilasin ihanaisen paketin Harlekiinilta, kuusi historiallista romanttista romaania. Jei...

Itse asiassa pino on odottanut lukemista jo toista viikkoa, mutta  vasta nyt tuli fiilis vähän romantiikalle. Tämä oli sellainen hörpsäisy, muutaman tunnin huumaa.

Kirja ei tarinallaan häikäise, mutta lukihan tämän. Tosin muutamien loistavien teosten jälkeen, tälläinen tuntuu niin kertakäyttöiseltä, mutta sellaistakin tarvitaan, niin kuin pikaruokaa. Vatsa äkkiä täyteen, mutta täysiolo pysyy vain tovin. 

Jessica on kotiopettajatar, joka on joutunut bordelliin. Sieltä hänet pelastaa lordi Standon, komea mies, jolla on ongelma. Hänen oletetaan naivan nuoruuden ystävänsä, mutta kumpikaan heistä ei tätä halua. Kehittyy juoni, jossa Jessica saa esittää viettelijätärtä, joka kietoo lordi Standonin pauloihinsa. Näin käy sekä leikissä että oikeastikin. Ihan siis sellaista kunnon romanttista hömppää.

Melkoinen ero Kirottuun, jonka luin tätä ennen. Kontrastit saavat lukemisen tuntumaan tosi kiinnostavalta.

Nyt painaa sekä flunssa että talousarvio niin pahasti päälle, että kirjat eivät ole ehkä ensimmäinen valinta olemattomalle vapaa-ajalle...tai mistä sitä tietää.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Chuck Palahniuk: Kirottu

Tämä kirja lähti kirjastosta mukaan vain ja ainoastaan, koska sen takakannessa mainitaan yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani Breakfast Club, eikä elokuva pettänyt tässäkään muodossa.

Kirjailija oli minulle täysin tuntematon, mutta pienen googlailun jälkeen sainkin tietää, että hän on kirjoittanut myös toisen lempileffani taustalla olevan kirjan, Fight Clubin nimittäin. Suomennoksia on tämän lisäksi juuri tuo Fight Club ja kaksi muuta, vaikka englanniksi tuotantoa onkin enemmän. 

Kirja sijoittuu Helvettiin. Näyttelijä-äidin ja tuottaja-isän 13 vuotias tytär Madison kuolee ja joutuu Helvettiin. Siellä hän tutustuu ensin kuin Breakfast Clubista repäistyyn ihmiskatraaseen. Löytyy cheerleader, jalkapallo pelaaja, nörtti, kovis ja Madison itse, joka on vetäytyvän emohenkisen nuoren naisen roolissa. Viittauksia elokuviin viliseen muihinkin. Yksi Helvetin pahimmista kidutusmuodoista on näet Englantilaisen potilaan jatkuva näytös, tähänkin voin yhtyä. Helvetistä löytyy kiinnostavia alueita, kuten kynsiä sisältävä alue, menetetyn sperman lammikko ja muita yhtä mukavia. Kirja on suorastaan nerokas esitellessään Helvettiä. Itse Saatanaankin tutustutaan, tosin vasta kirjan lopussa.

Kirja on niin moniuloitteinen ja erilainen, että sen selostaminen on jopa ahdistavan vaikeaa. Madisonin kuoleman syy selviää vasta loppupuolella, mutta se ei loppujen lopuksi olekaan olennaista. Olennaista kirjassa on kasvu syrjitystä ja alistetusta, liian kiltistä ihmisestä, itsevarmaksi yksilöksi. Kuvottavista puitteestaan huolimatta kyseessä on osittain siis kasvutarina. Se on myös tarina ajastamme, jolloin rikkaat ja kauniit adoptoivat lapsia mistä milloinkin ajattelematta asiaa. Se on tarina kauneuden yliarvostamisesta ja ihmisyyden katoamisesta.

Kirjassa vilahtelee siis elokuvia, mutta myös kirjoja. Madisonin lempikirjoja on mm. Jane Eyre, johon verrataan myös kirjan tapahtumia, kuten myös mm. Austenin kirjoihin. Aivan ihanaa... Kirja saa nauramaan ja melkein voimaan pahoin, ehkä paikoin myös kauhistumaan kielikuvia, jotka ovat suorastaan herkullisia mm. Lutka von Lutkanen yms. muut nimet, joita Madison antaa häntä kiusanneille kaunottarille.

Suomennos on todella onnistunut, suomentajana on Juha Ahokas. Mielenkiintoista olisi nähdä nämä ilmaisut myös englanniksi. Suosittelen, jos et ole herkkäsieluinen tai -vatsainen. Suosittelen makaaberin huumorin ystäville. 

Ihanan karmivan kuvottava kirja.

Guy Delisle: Pjongjang

Tämän Pohjois-Korea buumini aikana varasin kirjastosta monta kirjaa, joissa nimessä oli jotain sinne liittyvää sen enempää pohtimatta millainen kirja on kyseessä. Olikin hienoinen ylläri, kun tämä kirja olikin sarjakuva. Yllätys oli oikein miellyttävä, jahka pääsin vauhtiin. 

Guy Delisle tekee yhteiskunnallisesti kantaanottavaa sarjakuvaa. Hän on animaattori ja vietti aikaa Pohjois-Koreassa. Kirja perustuu hänen kokemuksiinsa Pjongjangista ulkomaalaisen silmin. Siinä ei ole tarinoita leireiltä tai tavallisten pohjois-korealaisten kokemuksia, sillä näihin ei ulkomaalainen pääse tutustumaan. Ulkomaalainen näkee vain sen, mitä hänen suodaan nähdä, kulissin. 


Kantaaottavuutta löytyy, se ei kuitenkaan korostu ja jokaisen pitää hakea se itse. Viittauksia Orwellin 1984:ään löytyy. Vaikka kirja on hyvin opettavainen, reaalimaailmaan liittyvä ja kertoo kauhistuttavasta diktatuurista, on se kuitenkin myös hauska. Tietyt kauhistattavuudet on viety liian pitkälle, kunnes niistä tulee liian uskomattomia ollakseen totta.


Kuten vaikka yllä olevan kaltaiset tunnistusrivit, joita löytyy kirjasta useampi. Itse en onnistunut löytämään syyllistä kertaakaan.

Heräsi into lukea muitakin Delislen sarjakuvia ja tietenkin Orwellin 1984, jonka itse asiassa jo lainasinkin kirjastosta.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lars Kepler: Tulitodistaja


Kolmas Joona Linna –kirja ja meno vain paranee. Pidin kovasti kahdesta ensimmäisestäkin osasta, mutta tämä vie tarinaa ihan omiin sfääreihin.

Tyttöjen kasvatuslaitoksesta löytyy raa’asti tapettu nuori tyttö sekä valvoja. Yksi tytöistä on kadonnut ja kaikki todisteet näyttävät hänen murhanneen kaksi ihmistä. Pakomatkallaan hän kaappaa lisäksi auton, jossa on pieni poika. Joona Linna on sisäisen tutkinnan kohteena edellisen kirjan tapahtumien johdosta, mutta pääsee tarkkailijaksi murhatutkimukseen. Hänen näkemyksensä eroavat nopeasti tutkinnanjohtajan näkemyksistä ja hän ryhtyy tekemään omia tutkimuksiaan.

Joona on enemmän pääosassa tässä kirjassa kuin aiemmissa. Kirjassa pohditaan myös hänen menneisyyttään entistä enemmän aina karmaisevaan loppuun, joka toi väistämättä mieleen tietyn osan Uhrilampaista. Joonan suomalaisuus korostuu myös tässä teoksessa, tosin on korostunut myös aiemmin.

Kirja on verinen ja raaka, mutta kuitenkin inhimillinen. Siinä on ehkä vähän liikaakin sivujuonteita, mutta toisaalta ne ovat ainakin suhteellisen hyvin perusteltuja tarinan kulun kannalta. Ei moittimista. Hauskana yhtymäkohtana Larssoneihin, joita luin hullunkiilto silmissä ennen tätä, tässäkin kirjassa käväistään Kiirunassa ja Jällivaarassa.

Kirja selkeästi petaa pohjaa seuraaville teoksille, selkeämmin kuin aiemmin. Avonaisia kysymyksiä jää roikkumaan useita etenkin Joonan menneisyyteen liittyen.

Kyllä ruotsalaiset osaavat kirjoittaa dekkareita. Suomalaisuus selkeästi kiinnostaa kirjoittajia sekä tavallaan hyvässä että pahassa.

Kirja oli hyvä, oikein hyvä. Viihdyin sen seurassa todella hyvin enkä malttanut oikein laskea sitä kädestäni huolimatta sen pituudesta, yli 500 sivua. Kirja rakentuu lyhyistä 2-6 sivun luvuista, mistä pidän etenkin tämän tyyppisissä kirjoissa, joissa näkökulma tai kertoja vaihtuu. Se on vähän hengästyttävää, mutta ei liian kuitenkaan.

Kaiken kaikkiaan oikein mainio. Olen yrittänyt arpoa menenkö katsomaan Hypnotisoijan elokuviin, enkä ole vieläkään päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Åsa Larsson: Uhrilahja

Larssonilla oli selkeästi "writer's block", kun tämä kirja ilmestyi 3 vuotta edellisen jälkeen. Ja kun luulin, että nämä eivät enää voisi olla parempia... Tämä oli niin ihana.

Karhun vatsasta löytyy miehen sormi. Pian löytyy nainen murhattuna kotonaan. Miksi yhden suvun henkilöitä kuolee hämärästi, murhattuna, omituisissa onnettomuuksissa. Tämä juoni kuviona. Samalla tapahtuu muutakin. Måns on taka-alalla Tukholmassa ja Rebecka pohtii suhdettaan. Etualalle nousee Krister, koirapoliisi, jonka kasvot ovat palaneet. Hänhän on ollut myös muissa kirjoissa, mutta tässä hän nousee yhä suurempaan rooliin Rebeckaan rakastuneena ja häntä tukevana ihmisenä.

Tällä kertaa verotus ja talous on pimennossa melkein loppuun asti, mutta tulivathan ne sieltä. Takaumat vievät aina ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Esi-isien teot vaikuttavat vielä tänä päivänä. Valitettavasti myös koiria kuolee, mikä tuntuu olevan Larssonin yksi tehokeino, jossa symbolisoituu ihmisen luonne, ainakin osittain. Hän myös jälkikirjoituksessaan viittaa koiran tappamiseen. Koirat ovat muutoinkin hyvin suuressa roolissa, toki myös muita eläimiä vilisee Pohjolan villissä luonnossa.

Larssonin suomensukuiset juuret näkyvät jälleen selkeämmin meän kielen ja selkeän suomen kielen käytön kera. Tornionjokilaakso ja koko Lapin aluehan on tavallaan yksi, mutta jakautunut vain useamman valtakunnan alalle. Ihmisluonto on samankaltaista ja kauppaa ja ihmissuhteita on rajojen yli.

Nythän iski ahdistus, sillä seuraavaa kirjaa ei olekaan heti saatavilla. Toivottavasti sentään ei iski Larssonille taas kirjoitusahdistus ja seuraava ilmestyisi pian, vaikka tämäkin on ilmestynyt vasta tänä vuonna. 

Olisiko nyt jolla kulla ehdottaa jotain muuta dekkari/jännäri -sarjaa, joka veisi mukanaan? Olen lukenut Chelsea Cainin Gretchen Lowell -sarjaa, mutta muutoin dekkarit ovat olleet yksittäisten kirjojan varassa pois lukien kuitenkin toinen Larsson ja Kepler, jonka uusin onkin jo odottamassa.

Suosittelen ehdottomasti tätä koko sarjaa kaikille dekkareiden ystäville, mutta myös niille, jotka ovat jotenkin kiintyneitä pohjoisen luontoon.

torstai 25. lokakuuta 2012

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu

Niin samanlainen, mutta täysin erilainen. Vaikka kirja jatkaa Rebecka Martinssonin elämää ja murhia, niin mukana on kuitenkin uudenlainen näkökulma. 

Nuori tyttö löydetään kuolleena Torniojoesta, hän ei kuitenkaan ollut kuollut tuohon jokeen. Tällä kertaa murhaaja selviää jo melko alussa lukijalle ja osittain myös tutkijoille, mutta se ei suinkaan ole niin yksiselitteistä, miltä näyttää. Rebeckan ja Månsin suhde häilyy taustalla, mutta Rebecka saa myös uuden ihailijan. 

Se, mikä kirjasta tekee erilaisen kuin aiemmista, on hienoinen yliluonnollisuus. Yhtenä kertojana on Wilma, tuo kuollut tyttö. Ollaan siis paikoin myös aavemaailmassa. Muutoin Larssonille tyypillisesti kirjassa on takaumia, tällä kertaa toiseen maailmansotaan, joka vaikutti Pohjois-Ruotsiin myös. Ei ehkä yhtä vahvasti kuin Pohjois-Norjaa ja -Suomeen, mutta läpikulkumaana käytetty Ruotsi sai osansa saksalaisista. Vieraillessani viime kesänä tuolla pohjoisessa huomasin tämänkin monien muistomerkkien muodossa. Etenkin Narvikin tiellä juuri Ruotsista Norjaan asia oli hyvin selkeästi esillä.

Jälleen olivat esillä myös eläimet ja talous. Etenkin koirat ja koirien käyttäytyminen nousi tässä kirjassa esille. 

Mitä sanoisin, Larsson on uusi lempikirjailijani. Jotenkin en nyt voi olla vertaamatta vaikka Lehtolaiseen, joka ei mielestäni pysty uudistumaan saman genren sisällä näin hyvin. 

Viimeisin ilmestynyt kirja lähtikin lukuun heti, aivan ihanaa ahmia kirjoja, kaivata koko ajan lisää ja lukea liian myöhään. Tällaisesta lukemisesta minä pidän.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Åsa Larsson: Musta polku

Kolmas Rebecka Martinsson -kirja. Parempi kuin kaksi aiempaa, raaempi. Olen ihan fiiliksissä yhä edelleen ja maltan tuskin kirjoittaa tätä ennen kuin tartun seuraavaan osaan.

Rebecka on parantunut ja siirtynyt Kiirunaan syyttäjäksi. Järveltä pilkkiarkista löydetään kuollut nainen ja siitähän vyyhti alkaa purkautua. Tällä kertaa pyöritään kaivosyhtiöiden rikollisessa maailmassa. Kaivosyhtiöthän oikeastikin ovat suuria rikollisia, jotka eivät välitä ihmisoikeuksista, ympäristöstä tai mistään muistakaan säännöksistä. Ehkä yleistäminen on liian raakaa, mutta kuten Suomessakin on saatu todeta Talvivaaran osalta, kaikki ei ole kunnossa. Tässä kirjassa kaivosyhtiö harrastaa kullankaivuuta Ugandassa sekä Pohjois-Ruotsissa. Larssonille tyypillisesti kirjassa on siis jälleen ihania talousrikoksia, sisäpiiririkoksia. Hän osaa kirjoittaa niistä kyllä varsin oivallisesti.

Lapin luonto näyttäytyy jälleen kauneudessaan ja karuudessaan seka takautumissa että nykyhetken kuvauksissa. Melkein tunsin jäätävän viiman kehollani ja lumen kylmyyden lukiessa. Myös eläimet ovat omassa roolissaan, ehkä eivät niin suuressa kuin kahdessa edellisessä, mutta roolissa kuitenkin.

Tällä kertaa Rebeckan tarina etenee ja hänen suhteensa Månsiin tiivistyy. Myös Sven-Erik kokee erityisiä hetkiä, mikä on mukavaa, sillä hän vaikuttaa erittäin sympaattiselta henkilöltä. Muutoinkin pidän kaikista päähenkilöistä. Heissä on mukavasti särmää, mikä tekee heistä erittäin aidon tuntuisia.

Jälkipuheessa sanotaan kirjasarjan oleva puolessa välissä, joten kolme kirjaa vielä. Näistä kaksi odottaakin kirjastopinossani ja näistä toisen otan sänkyyn tänään.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Blaine Harden: Pako Pohjois-Koreasta Leiri 14

Muutama kuukausi sitten luin Demickin kirjan Pohjois-Koreasta ja jo silloin tämä kyseinen kirja oli varauksessa. Yhtymäkohtia löytyy, mutta tämän tarinan osalta pitää sanoa, että totuus on joskus tarua ihmeellisempää.

Harden on toimittaja, joka on haastatellut Shiniä. Shin syntyi ja kasvoi yhdellä Pohjois-Korean pahamaineisimmalla vankileirillä, leirillä 14. Hän on ainut henkilö, tiedettävästi, joka on kyennyt pakenemaan kyseiseltä leiriltä ja ainut henkilö, joka on paetessaan elänyt vain ja ainoastaan vankileirillä. 

Kaikenlainen inhimillisyys on vierasta leirillä. Siellä vain vahvimmat ja kieroimmat pystyvät säilymään hengissä. Shinille rakkaus, kiintymys oli täysin tuntematon käsite, sillä hän joutui taistelemaan ruuasta oman äitinsäkin kanssa. Äidin, jonka hän myöhemmin yhdessä veljensä kanssa ilmiantoi pakoyrityksestä. 

Shinin kärsimykset olivat usein fyysisiä, aivan kammottavia. Henkinen kärsimys oli niin järkyttävää, että sitä ei oikein pysty edes ymmärtämään. Shinille taas kaikki tuo oli arkipäivää, hyväksyttävää toimintaa. 

Kirjassa kerrotaan pääosin Shinin tarinaa, mutta Harden on ujuttanut mukaan myös faktoja Pohjois-Koreasta ja myöhemmin myös Etelä-Koreasta ja pakolaisista yleensä. Shinin tarina on jotenkin niin uskomaton. Kuinka monet pienet asiat vain vahingossa osuivat oikein, sillä niin moni asia olisi voinut mennä toisin.

Kirjassa korostetaan myös etelä-korealaisten välinpitämättömyyttä, heidän omaa vankilaansa, kilpailuhenkistä yhteiskuntaansa, jossa korostuu menestyminen ja menestyminen vain tietyllä tavalla. Oma tyttäreni on Etelä-Korean suuri fani ja hän on näistä asioista minullekin usein kertonut. Uskomattomia paineita ihmisille aiheuttaa yhteiskunnan vaatimukset menestymisestä. Et ole mitään, jos sinulla ei ole oikeaa koulutusta ja oikeanlaista elämää. Tällaiseen yhteiskuntaan pojoiskorealaiset yrittävät sopeutua. Kuilu on liian syvä.

Kirja oli kiinnostava, nopea lukea. Se oli toki järkyttävä ja ahdistavakin, mutta olisi voinut olla sitä enemmänkin. Kannattaa lukea.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Åsa Larsson: Sudentaival

Olen Lapin lumoissa. Ruotsin Lapin erämaat, eläimet, luonto ja ihmiset ovat pääosassa, kunnes tapahtuu rikos, murha.

Toinen Rebecka Martinsson -kirja alkaa papin murhalla. Tavallaan Rebecka ei ole kirjassa keskiössä, hän on sattumalta väärässä paikassa, väärään aikaan ja herättää väärän ihmisen huomion. Tässä toisessa osassa, kuten ensimmäisessäkin, käsitellään murhan ohella uskontoa, taloutta ja eläimiä. Kirjan ainoat kyyneleet herutin taas koiran kuollessa.

Rebecka palaa takaisin elämään edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Hän ei ole täysin työkuntoinen ja siksi hän ottaa pestin erään asianajajan avuksi Kiirunaan ja jää sille tielle. Pienessä Kiirunan kylässä on tapettu naispappi muutama kuukausi aiemmin, mutta murha ei ole selvinnyt. Rebecka sotkeutuu murhan selvittelyyn ja joutuu itsekin vaaraan. 

Osaltaan kirjassa seurataan naarassutta, Keltajalkaa, joka vaeltaa Kuolan niemimaalta Kiirunan lähistölle. Myös kuollut naispappi oli suojellut susia. 

Kirjassa on paljon kaikkea. Monia henkilöitä, uusia ja vanhoja tuttuja. Vaikka kirja ei Rebeckan tarinaa vienyt kuin nykäyksen eteen- ja nykäyksen taaksepäin, se oli kuitenkin ihana luettava. Pidän suunnattomasti Lapin kuvauksesta ja eläinrakkaudesta. On myös kiinnostavaa lukea kirjanpidosta ja talousrikoksista, sillä ne ovat omaa alaani. Pystyn niin asettamaan itseni kirjan maisemiin, vaikka kirkkoherran viraston kansliaan töihin tai mäkäräisten syötäväksi vuolaan joen rannalle. 

Lainassani on nyt kaikki ilmestyneet Larssonin kirjat ja koska näiden lukeminen saa mielen rauhaan, taidan jatkaa. En ole dekkareita lukenut kovinkaan paljon viime aikoina, vaikka aiemmin niitä luin selkeästi enemmän. Paluu juurille siis.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (äänikirja)

Muistan nähneeni tästä kirjasta tehdyn tv-elokuvan. Muistin vain tiettyjä yksityiskohtia, en esim. murhaajaa. Tämän vuoksi kuuntelukokemus oli ihan uusi, tuore. Lukijana toimi Sara Paavolainen, joka suoriutui urakasta varsin mainiosti ja kohosi yhdeksi parhaiden joukkoon.

Kirja sijoittuu Pohjois-Ruotsiin Kiirunaan ja Jällivaaraan. Seudulle, jossa kävimme viime kesänä. Etenkin Kiiruna teki vaikutuksen ja sinne olisi mukava palata uudelleen. Tämä seikka teki taas kuuntelemisesta entistä kiinnostavampaa, pystyin sijoittamaan tapahtumat kartalle, tosin kirjassa on talvi, mutta kuitenkin.

Rebekka on muuttanut Tukholmaan ja luo uraa lakitoimistossa. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kiirunassa, jossa on osallistunut kaupungin hengelliseen elämään. Hänen lapsuuden ystävänsä Viktor Strandgård murhataan ja tämän sisko Sanna pyytää hädissään Rebekkan luokseen. Rebekka palaa lapsuuden maisemiin, jonne on myös jäänyt paljon käsittelemättömiä ongelmia. Nämä kaikki palaavat takaumisen kautta jälleen Rebekkan elämään ja vaikuttavat hänen ajatteluunsa.

Kirjassa on paljon viittauksia uskontoon ja Raamattuun. Uskovaiset eivät kuitenkaan ole tässä kirjassa mitenkään mukavia, lähes päinvastoin. Uskonnollisuus on vain piirre, ominaisuus ja tiukka osa juonta. Pääpaino on toki murhan selvittelyssä, mutta myös Rebekkan nuoruuden muistelussa ja sen seurausten vaikutuksista nykyelämään. 

Pidin todella paljon kirjasta, vaikka paikoin väkivalta oli kuvattu jopa kuvottavan tarkasti. Etenkin ahdistusta aiheutti koiran tappo. Vaikka väkivalta oli raakaa ja sitä oli kuvailtu, sillä ei kuitenkaan mässäilty, vaan se vain tapahtui.

Laitoin jo lukiessa varaukseen kaikki loputkin Larssonin kirjat, sillä tunnen löytäneeni uuden lempikirjailijan entisten joukkoon. Ruotsalaiset osaavat kirjoittaa loistavia dekkareita.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5


Niin se käy.

Tulipa luettua loistava kirja. Kirja, jonka nimi on houkutellut lukemaan, mutta jota olen pitänyt pienille aivoilleni vaikeana, kuten muitakin klassikoita. Nyt olen tajunnut, että klassikko on usein klassikko, koska se on oikeasti hyvä, ei koska se on monitahoinen ja vaikea. Tosin näitä jälkimmäisiäkin varmasti on, mutta onko sillä väliä, ymmärrän sitten vain yhden kerroksen.

Luin tämänkin klassikon ilman vilkaisuja arvioihin. Halusin luoda oman kuvani ja tulkintani. Kirjan keskiössä on Billy Pilgrim, amerikkalainen sotilas, optikko, aikamatkaaja. Kirja kulkee monella tasolla, sillä Billy matkustaa ajassa edestakaisin oman elämänsä aikana sekä vielä kauas galaksiin, jonne hänet ovat kaapanneet avaruusoliot. Ajat ja paikat vaihtelevat kirjassa koko ajan, mutta se ei tee kirjasta vaikeaselkoista, jotenkin kummasti täysin päinvastoin. Suurin, ahdistavin tapahtuma on toinen maailmansota ja etenkin Dresdenin pommitus, jonka myös Vonnegut koki henkilökohtaisesti. Dresdenin pommitus oli minulle täysin tuntematon asia, vaikka pommituksessa joidenkin arvioiden mukaan kuoli yli 100 000 ihmistä. Toisesta maailmansodasta muistetaan holokausti ja Hiroshima, mutta syystä tai toisesta, joita en nyt aio tässä arvioida, mm. Dresdenin pommitus on jäänyt tai jätetty varjoon.

Billy Pilgrim törmää ajoittain myös itse kirjailijaan, mikä on todella hauska yksityiskohta. Kirja on muutoinkin hauska, makaaberilla, ironisella tavalla. Kuolema kulkee mukana koko ajan, mutta kuolema kuitataan lauseella ”niin se käy”. Mieli tekisi, mutta taidot eivät riitä, pohtia tuon lauseen merkitystä syvällisemminkin, mutta omasta mielestäni se on tavallaan välinpitämätön huomio kuolemisesta tyyliin ”no, niinhän niitä kuolee”. Tavallaan voisiko se olla piilotettu iva Dresdenin pommitusten piilottelua kohtaan, se tuli mieleen.

Billy Pilgrim on mies, joka ei herätä suuria tunteita. Hän ei ole komea, eikä nokkela. Hän on laiha, epäonninen, mutta kuitenkin hyvin onnekas. Hän on outo, mutta kuitenkin täysin tavallinen. Hän on optimistinen tai ehkä hän on haahuilija, joka ei tajua maailmaa. Kuitenkin hän on hyvin älykäs, vaikka onkin yksinkertainen. Hän ajelehtii paikasta ja ajasta toiseen. Hän on uskottava, mutta täysin epäuskottava. Hyvin monijakoinen, mielenkiintoinen päähenkilö, joka ei kuitenkaan tee vaikutusta. Hyvin vaikeasti kuvattava, kuten koko kirjakin.

Entä sitten scifiosuus, aikamatkustaminen, avaruusolioiden mukana olo. Se on hyvin jouhevasti toteutettu. Niin se vain käy. Asiaa ei kirjassa analysoitu syvällisemmin, se vain tapahtui ja sillä selvä.

Yllätin jälleen itseni. Pidin kirjasta todella paljon. Olen ollut niin ennakkoluuloinen juuri tämänkaltaisten kirjojen suhteen. Tämänkaltaisella tarkoitan klassikkostatusta, kirjaa, jonka jokaisen tulisi lukea. En tiedä pitäisikö jokaisen lukea tämä, mutta erittäin viihdyttävä se joka tapauksessa oli.

Osallistun tällä myös Science Fiction -haasteeseen osaan aikamatkustus.

Entäs muut Vonnegutit, olisivatko hyvää lukemista?

lauantai 13. lokakuuta 2012

Lukufiilis

Olen pohtinut itseäni, lukemista ja kaikkea, mitä ne yhdessä muodostavat. Olen pian bloggaillut pari vuotta. Olen lukenut paljon, olen kehittynyt lukijana, mutta olenko kehittynyt suuntaan, johon haluan, sitä olen juuri pohtinut. Olen lukenut kirjoja, joita en olisi ennen lukenut, koska niitä on luettu muissa blogeissa paljon. Osasta olen pitänyt, mutta hyvin suuri osa ei ole koskaan edes päässyt blogiin asti, sillä en ole saanut niitä loppuun. Ne eivät ole olleet minut varten. On kenties hyvä kuitenkin, että niitä edes yritin lukea tai sitten ei. Senkin ajan olisi voinut käyttää jhonkin viihdyttävään ja rentouttavaan. 

Se, mitä haluan tehdä, on sivistää itseäni ja lukea klassikkoja, aina välillä. Lukemisen pitää kuitenkin olla hauskaa. Nyt ajoittain olen huomannut lukevani suorittaen ja silloin ilo katoaa, se ahdistaa ja lopuksi ei pysty lukemaan mitään. Päätin siis, että luen juuri sitä, mikä huvittaa ja milloin huvittaa. Voi tuntua turhalta päätökseltä, mutta se helpotti oloani suunnattomasti.

Nyt luen pätkän kerrallaan esim. 1000 -sivuista Musashia, joka täyttää sydämeni ilolla. Ehkä muutaman viikon kuluttua, kenties kuukauden päästä siitä on jotain blogattavaa. Luen tapani mukaan varmaan melkein kymmentä kirjaa yhtä aikaa. Oletettavasti niistä jää puolet lukematta, jos en yllätä itseäni. 

Lisäksi aloitin jälleen käsityöharrastukseni pyrkimällä käyttämään kaikki kertyneet lankavarat (tästä loin oman blogin, joka on kyllä vielä ihan alussa) ja samalla katselen entistä enemmän elokuvia, kuten ihania aasialaisia draamoja, joita rakastan. Kaikki tämä vie ajatukseni pois lukemisesta ja ajan tietenkin. Lisäksi en ole aikoihin törmännyt kirjaan, jonka haluaisin ahmaista. Sekin ahdistaa, ihan hirveästi. Pahinta ovat kuitenkin tämä pää ja nämä silmät, onneksi uudet lasit tulevat ensi viikolla ja näen toivottavasti jälleen selkeästi.

Operaatio kuukauden klassikon olen päättänyt aloittaa vuoden vaihteesta, vaikka varmasti luen sitä ennenkin vielä jotain. 

lauantai 6. lokakuuta 2012

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (äänikirja)

Lukijana ihana Ismo Kallio. Teoksena yllättävä, enpä olisi uskonut pitäväni tästä, saati sitten jännittäväni loppua. On vain pakko todeta, että tietyt kirjat ovat klassikkoja ihan ansiosta ja syystä, niin tämä ainakin. 

Tarina kertoo vanhuksesta, Santiagosta, joka lähtee kalaan. Hän ei ole saanut saalista 85 päivään. Hän lähtee matkaan yksin ja koukkuun tarttuukin valtava kala, joka vetää häntä merellä yhä kauemmas kotisatamasta. Vanhus on päättäväinen ja haluaa saada elämänsä saaliin. Käydään tahtojen taistelua päiviä ja öitä, kunnes kala väsyy. Matka kotiin on ensin täynnä riemua, joka vaihtuu alakuloon ja tappioon, kun hait syövät kalan ja Santiago saa rantaan vain 5,5 metrisen ruodon.

En ole lukenut kyseisestä kirjasta ainuttakaan kuvausta tai arvostelua, joten voi olla, että päässäni olen tulkinnut kaiken väärin, mutta ovatpa ainakin omat aatokseni. Kirjassa lienee hienokin tausta-ajatus, mutta itselleni päälimmäiseksi nousi yksinäisyys ja ystävyys. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, yhdessä kaikki on jotenkin hauskempaa ja helpompaa, kuten Santiagokin pohtii kaivatessaan pojan seuraa. Toinen teema, joka nousi mieleeni oli vanha sanonta "turha mennä merta edemmäs kalaan". Santiago seuraa kalaa pitkälle omalta reviiriltään, mutta lopputulos ei ole haluttu. Toisaalta löysin kirjasta paljon samoja teemoja kuin Steinbeckin Helmestä, jossa siinäkin köyhä ja kenties epäonninen henkilö saavuttaa jotain itselleen kuulumatonta, suuren saaliin, jotain kallisarvoista. Kuinka sellainen muuttaakaan ihmistä. Teemana voisi siis olla tyytyminen siihen, mitä on ja iloitseminen jokaisesta päivästä ja siitä mitä se sinulle antaa.

Nämä opit itse sain kirjasta, josta pidin siis todella paljon. Vanhus oli sympaattinen, empaattinen henkilö, joka elää tasapainossa ympäristön kanssa. Hän on sellainen kuin toivoisin monen olevan, jollainen toivoisin itsenikin joskus olevan, sitkeä, periksiantamaton, mutta kuitenkin humaani ja empaattinen.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Jane Austen: Mansfield Park (äänikirja)

Vaihtelua suomenkielisiin äänikirjoihin toi tämä englanninkielinen Austen. Täytyy heti aluksi myöntää, että Austen vanhahtava kieli toi ajoittain vaikeuksia ymmärrykseen, mutta äkkiä tietyt sanat ja sanonnat ymmärsi yhteydestä, eikä kokonaisuuteen juurikaan yksittäiset sanat vaikuta. Tämä oli toistaiseksi viimeinen äänikirja, jonka kuuntelin tyttäreni kanssa työmatkalla, sillä hänen harjoittelunsa loppuu.

Kirjan suomenkielinen nimi vanhassa käännöksessä oli Kasvattitytön tarina, joka kuvastaakin kirjan tarinaa hyvin. Mansfield Park on toki tapahtumapaikka, mutta se ei kerro tarinasta läheskään niin paljon kuin tuo vanhempi. Sinänsä nimellä nyt ei niin väliä.

Tarinassa päähenkilönä on Fanny, joka muuttaa kirjan alussa asumaan tätinsä luokse, koska hänen oma perheensä on köyhä ja kurja. Fanny on surkea, hiljainen tyttö, joka kurjuudessaan herättää serkkunsa Edmundin huolehtivaisuudenhalun ja hänestä tuleekin Fannyn luotettu, ainut ystävä. Vuosien kuluessa Fanny rakastuu Edmundiin. Mansfield Parkiin saapuu näihin aikoihin sisaruspari. Henry ja Mary Crawford saavat serkukset sekaisin ja muuttavat koko ilmapiirin. Oikeastaan enempää en kerrokaan juonesta, sillä en halua spoilata.

Kirjan teemaksi itse koin kunnollisuuden ylistyksen. Kiitollisuus, velvollisuus nähdään myös hyviksi ominaisuuksiksi. Fanny on kiltti, kunnollinen, aina ystävällinen ihminen, jota toiset pitävät jopa liian sopeutuvaisena ja myöntyväisenä, minkä hän osittain osoittaa kuitenkin kirjan kuluessa vääräksi. Edmund on myös kunnollinen, papiksi pyrkivä mies, jolla on ylevät aatteet, mutta joka rakkauden sokaistessa luopuu osittain periaatteistaan huomatakseen vain, että alunperin oli oikeassa omien valintojensa suhteen.

Tarinan suhteen kirja ei ole mitenkään parhaimpia Austeneita, ehkä huonoin jopa. Se oli paikoin jopa tylsä, mitä on kauhea sanoa Austenin kirjasta. Tähän en uskon kielen vaikuttaneen, sillä lukija oli aivan huikean loistava. Tarinassa korostuu liikaa nuo edellä mainitsemani hyveet ja ne nousevat liian suureen rooliin koko tarinassa.

Mutta hyvähän Austen on huonoimmillaankin, sitä ei voi kiistää. 

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Patrick McCabe: Pikku teurastaja


Olen saavuttanut ihanaisen lukufiiliksen, jolloin pystyy nauttimaan kaikesta lukemastaan ja lukemaan keskittyneesti, vaikka lapset pyörivätkin jaloissa. Tämä kirja kuuluu henkilökohtaiseen Lue oman hylly kirjat -haasteeseen. Kirja on hankittu uudenkarheana kirppiseltä. Lähinnä kiinnostuksen herätti kansi. Nyt kirjan luettuani se kuvastaa melkolailla kirjan sisältöäkin. Takakansi taas ohjasi ajatukseni täysin eri suuntaan.

Kirja kertoo Franciesta, jonka äiti on mieleltään sairas ja isä juoppo. Francien koti on kaukana keskivertokodista. Myös Francien mieli nyrjähtää ikävien sattumien kautta tai ehkä osittain jopa sukurasitteen kautta, sitä tässä ei juurikaan pohdista. Kirja kertoo tapahtumista Francien kertomana, mikä tekee todellisuuden löytämisen todella vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. Francie on jo lapsena sekaisin. Hän ei varmaankaan ole ainakaan aluksi tahallaan paha, vaan oma mielikuvitus ja ikävät yhteensattumat saavat hänet tekemään karmivia tekoja. Toisaalta myös Francielle tehdään pahaa ja tämän kautta hän vajoaa yhä syvemmälle mielikuvitusmaailmaansa. 

En pystynyt sympatiseeraamaan lainkaan Francieta ennen kirjan viimeistä lausetta. Se näytti taas kaiken aivan eri valossa. Hämmentävä fiilis. Kirja on kiehtova, vaikka se onkin raaka ja ahdistava. Se säilyttää kiinnostuksen kuitenkin koko ajan. 

Tämäkin kirja on filmattu Neil Jordanin toimesta, myös muita McCaben kirjoja on elokuvana. Mieleeni tulee ainakin Breakfast in Pluto, jossa pääosassa naiseksi pukeutuvana miehenä on ihana Cillian Murphy. Tämän kirjan elokuvaa en ole nähnyt, enkä suoraan sanoen tiedä haluanko. Kirjana tämä on vinksahtanut ja karmiva, se riittää.

Suosittelen tutustumaan, jos et vielä ole. Ei kyllä mikään hyväntuulen kirja.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Stephen King: Ihmissuden vuosi

Eilen kirjastossa kuljin pitkästä aikaa kauhuhyllyn eteen etsiessäni Kingin novelleja. Epäloogisesti ne eivät löydy novellit -hyllystä. Löysin novellit ja jotenkin mukaani tarttui myös tämä. Novellinomainen tämäkin, vaikka onkin kertomus kokonaisuudessaan kuitenkin ilman alkua. Kuvitettu kauhuteos 80-luvulta, voiko olla jotain hienompaa. Kuvitus on tunnetun sarjakuva ja kauhutaiteilijan Bernie Wrightsonin kädenjälkeä. Tähän pakko postata pari kuvaa kirjasta.


Kirja on kertomus erään ihmissuden vuodesta alkaen tammikuusta. Tai oikeastaan se on tarina hänestä, mutta myös hänen uhreistaan. Jokaisessa kuussa joku menettää henkensä, osin hyvin realistisen verisesti kuvailtuna. Lopussa toki selviää myös ihmissuden henkilöllisyys, mutta se on hämärän peitossa hyvin pitkään.


Yllä oleva kuva on mielestäni yksi kirjan hienoimpia ja samalla eräänlainen kulminaatiopiste tarinalle. Nautin tarinasta aivan suunnattomasti, imaisin sen itseeni nopeasti, sillä kuten jo totesin kirja on eräänlainen novelli, sivuja 119, joista osa menee kuvitukseen. Kuvitus väritti mielikuvat ja osittain sisälsivät ehkä vähän liikaakin sisäelimiä, mutta niinhän tarina menee.

Ai että, on sitten ihanaa, kun lukeminen sujuu ja tuntuu ihanan vapauttavalta. Varmastikin on niin, että aivot tarvitsevat aika ajoin toipumisaikaa ja jumittuvat.


perjantai 28. syyskuuta 2012

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Kun se katoaa, se katoaa täydellisesti. Ehkä tänään kokemani kuumakivihieronta avasi myös täydellisesti lukujumini, sillä jatko-osa Kun pohjoistuuli puhaltaa -kirjaan tuli ahmaistua muutamassa tunnissa. Jos et ole lukenut tuota ensimmäistä osaa ja haluat säilyttää kirjan sisällön salaisuutena, jätä lukeminen tähän.

Kun pohjoistuuli puhaltaa päättyi Leon Bostonin työkomennukseen. Siitä tämä kirja alkaa. Kirja rakentuu samalla tavoin sähköpostikirjeenvaihtoon. Leon ja Emmin tapaamisia ei kuvata mitenkään, paitsi heidän toisilleen lähettämissä sähköposteissa. Jää lukijan mielikuvituksen varaan pohtia tapaamisten keskustelua ja muita tapahtumia. Bernard, Emmin mies, on yhä enemmän tai vähemmän kuvioissa mukana. Nyt myös Leolla on nainen. Tätä suhdesotkua Leo ja Emmi pohtivat sähköposteissaan. 

Säilynyt on myös saksalaisuus, joka itse asiassa korostaa tietynlaista pidättyväisyyttä kielen kautta. Kirjan kieli on yhä hulvattoman mukaansatempaavaa ja sitoi minut ainakin täysin itseensä. Tuli niin hyvä fiilis lukiessa. Ihanaa lukea kirjaa, jonka teksti soljuu, jossa on jokin juju ja joka viihdyttää. Sitä kaikkea on tämä kirja tulvillaan.

Glattauer on kirjoittanut useampiakin kirjoja, mutta ainakaan seutukirjastosta ei löyty suomennettuja kuin nämä kaksi. Mielessäni häämöttää yhä jonkun kirjan lukeminen saksaksi, ehkä Glattauerkin voisi tulla kysymykseen, jätetään harkintaan.

Suosittelen kaikille elämäänsä kevennystä hakeville. Itse viihdyin hyvin, mutta sehän ei tosiaan tarkoita, että kaikki viihtyisivät.

Nyt on aikamoinen lukufiilis päällä, joten jännittää ajatella, mitä viikonloppu tuokaan tullessaan.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Ensimmäinen lukupiirin kirja, tuttu jo nuoruudesta, jolloin luin tämän useampaankin kertaan. Nyt en tosin ole lukenut pitkään aikaan mitään Christieta. Erittäin mukavaa ja leppoisaa vaihtelua kaiken fantasian, romantiikan ja järkevän kirjallisuuden keskellä. 

Aikaisemmalta nimeltään kirja on Kymmenen pientä neekeripoikaa, joka kuvastaa huomattavasti paremminkirjan juonta kuin nykyinen. Kyseessä on klassinen suljetun huoneen ongelma, jossa tapahtuu murhia ilman, että kukaan läsnäolijoista voisi olla murhaaja. Saarella on kutsuttu kymmenen ihmistä, jotka kaikki tavallaan ovat aiheuttaneet toisen ihmisen kuoleman ja päässeet siitä kuin koira veräjästä. Se onkin ainut asia, mikä on yhteistä näillä ihmisillä. Kaiken taustalla on jylhä kalliosaari ja lasten loru, jossa kymmenen sotilaspoikaa pääsee kukin hengestään eri tavoin. 

Tässä siis murhataan murhaajia, vähän kuten vaikka Dexterissä. Murhia ei kuitenkaan kuvata niin brutaalisti, päinvastoin niitä ei kuvata juuri ollenkaan muutoin kuin jälkikäteen. Hyvin Chritiemäinen lähestymistapa, sanoisin. Tässä kirjassa on nerokas juoni, joka etenkin ensimmäisellä lukukerralla pohdituttaa paljonkin. Nyt muistin suunnilleen murhaajan jo aloittaessani, joten lukukokemus siltä osin jäi laihaksi, toisaalta pystyi havainnoimaan tarinaa aivan uudella tavalla.

Christie on kirjoittanut loistavia dekkareita, mutta myös paljon sellaisia melko yhdentekeviä. Tämä teos on klassikko ja yksi parhaista. Henkilöhahmot jäävät suhteellisen kapeiksi, mutta jotenkin ei kaipaakaan mitään syvällisempää. 

Oli kiva lukea tämä jälleen uudelleen ja saatan jopa tarttua muutamaan muuhunkin Christieen, joita löytyy hyllystäni. Lukupiiri on näin ollen korkattu myös osaltani.

torstai 27. syyskuuta 2012

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Hyvin saksalainen, se on päällimmäinen mielikuva. Koska kirja perustuu vain sähköposteihin, niin kielen vaikutus on suuri ja siinä juuri näkyy saksan kielen vaikutus. Teitittely, saksan kielen käänteet näkyivät myös suomennoksessa. Suomalainen ei kirjoittaisi, kuten tässä kirjassa.

Kaikki alkaa viattomasti lehden peruutuksesta, joka menee väärään sähköpostiosoitteeseen. Siitä alkaa Emmin ja Leon kiivas sähköpostisuhde, joka kasvaa koko ajan. Kirjan kliimaksi on hyvin mielenkiintoinen, koukuttava. Kirja on ihastuttava omalla tavallaan, rakkaustarina kahden aikuisen ihmisen, korrektin ihmisen välillä. Älykäs, hauska, koukuttava ovat takakannen kuvauksessa ja sellainen tämä on. 

Nykyajan kiivasta, nopeaa kirjeenvaihtoa. Tosin vielä nykyaikaisempaa olisi harrastaa vastaavaa sosiaalisessa mediassa. Jotenkin siis todella vanhahtavan nykyaikainen. 

Pidin kuitenkin hyvin paljon, koukutuin, vaikka en ehkä olisi uskonutkaan. Kirjalle on jatko-osa, jonka laitoin jo kirjastosta varaukseen. Kiinnostaa lukea Emmin ja Leon tarinan jatko, sillä kirja jäi niin kutkuttavaan käännekohtaan.

Ihana vapaus tuli kirjan myötä, lukujumi on auki ja lukeminen tuntuu taas ihanalta, eikä pakkopullalta. Jospa vaikka tuon keskeneräisen Christienkin saisin tänään loppuun tai hyvin lähelle sitä.

Tarjolla on romantiikkaa, terävää tekstiä ja hauskoja sanankäänteitä.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Stephen King: Carrie


King ei suinkaan ole uusi tuttavuus, vaikka en parin viime vuoden aikana olekaan lukenut hänen kirjojaan. Nuorempana kahlasin läpi kaikki silloiset teokset ja suursuosikikseni nousi Se, jonka lukemisesta on jäänyt hyvin monta muistijälkeä. Nyt yritin purkaa lukuahdistusta ja Irenen ehdotuksesta käännyin Kingin puoleen. Carrien hankin jo jonkin aika sitten kirpparilta ja se on odottanut kiltisti useissa pinoissani omaa vuoroaan. Olen nähnyt elokuvan, mutta kirjaa en ole jostain syystä, mitä nyt luettuani en tajua, lukenut. Tämä on aivan (tekisi mieli sanoa hurmaava) loistava kirja.

Carrie on ollut koulukiusattu jo ala-asteelta ja meno vain pahenee yläkoulussa. Hän on fanaattisesti uskonnollisen äitinsä ainut lapsi. Äiti on aivan karmiva ihminen, jonka uskonnollisuus saa hyvin vääristyneitä piirteitä ja joka pitää seksuaalisuutta saatanan tekosina ja täysin epäpyhänä, edes avioseksi ei ole sallittua. Carrie joutuu elämään rukoilun, fanaattisuuden ja mielipuolisuuden ilmapiirissä. Niinpä hänen saadessaan ensimmäiset kuukautisensa, hän on paniikissa ja tämä kaikki tapahtuu pukuhuoneessa kaikkien pilkattavana. Syvästi ahdistava kokemus myös lukijalle. Carrie on jo lapsena osoittanut kykynsä telekinesia puolella ja naiseuden puhkeamisen sekä jatkuvan pilkan seurauksena hänen taitonsa kehittyy. Tässä lähtökohta, joka päättyy kaupungin tuhoon ja suureen verilöylyyn.

Kirjan henkilöhahmot ovat kauheudessaan onnistuneita. Carrie on kiusattu, alistettu, mutta nousee kuitenkin kostamaan kaikille kauhealla tavalla. Hänen äitinsä on sairas ihminen, joka ei kykene rakkauteen tai empatiaan. Carrien koulutoverit ovat joukkosieluja, joista vain yksi kykenee ajattelemaan omilla aivoillaan, mutta jonka hyvät aikomukset ymmärretään väärin. Ilkeitä, itsekeskeisiä, kaunaisia ihmisiä siis riittää. Ei voi olla ajattelematta koulusurmia ja niiden taustoja.

Kirja tekstinä on mestarillisesti kirjoitettu ja ollut selkeästi suunnannäyttäjänä ja innoittajana nykykirjailijoille. Mieleen nyt putkahti mm. Sinisalon teokset sekä Lelicin Katkeamispiste. Kirjassa vaihtelee Carrien ja muiden kertojien ääni sekä leikkaukset tapahtumasta kirjoitettuihin teoksiin ja paranormaaliutta käsitteleviin tutkimuksiin. Kirja on kompakti, kauhistuttava kokonaisuus. Se on loistava kirjallinen teos ja samalla hyvin ahdistava lukukokemus. Se on yhä Kingin ykköskirja minulle, mutta tämä on erittäin hyvä kakkonen.

Lue ja kauhistu.


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Minä, entinen novellien vieroksuja, suorastaan rakastin tätä kirjaa, kokoelmaa novelleja, jotka järkyttivät, naurattivat ja saivat pohtimaan maailmaa ja sen epätasa-arvoisuutta. Olen nyt lukenut kolme Verrosen kirjaa ja pitänyt kaikista aivan hurjasti. Tässä teoksessa oli muutama tarina, jotka olivat yksinkertaisuudessaan niin loistavia, että sanat eivät riitä kuvaamaan. Toisaalta siinä oli myös pari tarinaa, joita en olisi halunnut lukea loppuun, sillä ne järkyttivät, vaikka eivät kuvanneet kaikkea.

Osa tarinoista oli selkeästi sijoitettu Suomeen, näistä etenkin Kilianista kertovat lyhyt tarina oli koskettava. Osa tarinoista sijoittui mielessäni Etelä-Amerikan vuoristoon ja näistä etenkin viimeinen, muita pidempi Vanhat kuviot -niminen oli todella ahdistava. Sitä lukiessa koko maailman murhe laskeutui ylleni ja olo oli huono, eikä edes loppu saanut sitä muuttumaan. Sellainen maailma kuitenkin on, epäreilu. 

On jotenkin uskomattoman hienoa lukea lyhyttä, vaikka neljän sivun tarinaa, joka on kuitenkin kokonainen maailma. Se kertoo enemmän kuin jotkut kirjat kokonaisuudessaan. Kuinka oikeasti taitava kirjailijan on oltava pystyessään luomaan maailman hienovaraisesti, lyhyesti ja kuitenkin jotenkin niin täydellisesti.

Nyt novellilukupinoni on jälleen tyhjä. Olen aiemminkin saanut hienoja ehdotuksia luettavakseni, siksi kysynkin jälleen vinkkejä hyviin novelleihin. Genre voi olla mitä tahansa, en enää vieroksu mitään, sillä kaikki lukuennakkoluuloni ovat pikku hiljaa karisseet ja paikalle on tullut avoin mieli, joka kyllä välillä on ahdistavankin avoin, sillä mieli halajaa aina välillä takaisin vanhaan hyvään aikaan, jolloin lukulista koostui lähes vain jännityksestä, romantiikasta ja dekkareista. 

Yksinkertaisesti tämä kirja on siis aivan huikean hieno matka eri puolille Suomea ja maailmaa. Se on ahdista, mutta kuitenkin myös humoristinen, tosin ei usein samassa tarinassa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Linda Howard: Yön huntu

Olenpa kirjoittanut aiemmista Howardeista lyhyesti (en viitsi edes linkata tähän), toisaalta eipä tällaisista loppujen lopuksi suhteellisen mitään sanomattomista kirjoista paljon voi sanoakaan, vaikka täytyy myöntää jälleen kerran (toista itseäni jo niin usein, että alkaa jopa ärsyttää), että jokaiselle kirjalle on paikkansa. Olen kärsinyt pahemmasta lukujumista, lukuahdistuksesta ja kaikesta mahdollisesta, mikä näkyykin selkeästi luettujen kirjojan määrässä. Tällä kertaa jätin pois jopa pari ehdottoman turhaa, mutta ah, niin paikallaan olevaa Harlekiini-kirjaa ihan postaamatta, sillä loppujen lopuksi, voiko niitä kaikkia kutsua edes kirjaksi, jos samoissa kansissa on kaksi "kirjaa" ja sivuja on about 250. Noh, päädyin nyt olemaan postaamatta, sillä sanottavaa olisi ollut vielä vähemmän kuin tästä Howardin kirjasta.

Howard kuului lempikirjailijoihini alkupään tuotantonsa kautta, mutta nämä uudet teokset eivät ole juurikaan mitään. Toki jonkin verran viihdearvoa on, mutta tarinat ovat olleet melko laimeita ja kiihkeät tunteetkin ovat olleet vain varjo joistain aivan hyvistä kirjoista. Yön huntu ei nyt valitettavasti tee muutosta tähän. Se kertoo hääsuunnittelija Jaclynista ja poliisi Ericistä, jotka viettävät kiihkeän yön, jonka jälkeen Jaclyn joutuu epäilyksen alle, kun hänen asiakkaansa murhataan. Lähes 3/4 kirjasta pohditaan vain kummankin tunteita ja velvollisuuksia ja näiden aiheuttamia ongelmia. Melko tylsää siis, ehkä myös syy, miksi kirja oli kesken toista viikkoa. Tietäähän sen toisaalta miten käy, kiihko on liian suurta ja rakkauskin alkaa kukoistaa ja siinä sivussa saadaan murhaaja kiinni.

Olen niin pettynyt, oikeasti. Olisin halunnut nyt ahmia edes jonkun kirjan. Kaipaan ahmittavaa kirjaa, ihan mitä vain. Yksi onnistunut ahmimiskohtaus auttaisi pääsemään jumista. Kesken on tälläkin hetkellä varmaan 10 kirjaa, mutta mikään niistä ei ole auttanut. Mikään ei huuda ahmimaan ja valvomaan liian myöhään. Olen avoin kaikille ehdotuksille, minkä kirjan ahmit viimeeksi? Ehkä se olisi minullekin ahmimisen arvoinen.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Pesäpallofiilis


Muistatteko, kun ala-asteella ja vielä lukiossakin pelattiin pesäpalloa. Yleensä ne parhaat saivat olla joukkueiden kapteeneja ja pelaajia valittiin joukkueeseen yksi kerrallaan, paremmuusjärjestyksessä tietenkin. Sitten oli muutama pelaaja, jotka jouduttiin ottamaan omaan joukkueeseen. Yleensä heidät laitettiin seisomaan jonnekin takakentälle ja laittomanrajan taakse. Itseni valittiin usein siinä keskivaiheilla, olin suht hyvä pelaamaan ja sellainen kaikkien kaveri. Muutaman kerran kuitenkin olen joutunut peleissä tilanteeseen, joissa olen ollut viimeisten joukossa. Sen väkinäisen hymyn pitäminen kasvoilla ja tuska siitä, että kukaan ei halua joukkueeseen. Odotus, että pian minut valitaan, olisinko seuraava.

Vähän samanlainen fiilis tulee välillä tässä blogimaailmassakin. Huomaat, että jahas, nyt kulkee jotain tunnustuksia. Huomaat, että joku on saanut jo useampia, eikä oikein tiedä, mihin laittaisi kaiken huomion. Odotat, milloin joku kommentoi jotain tekstiäsi ja ilmoittaa: ”Minulla on sinulle tunnustus blogissani.” Odotat innolla, niin, että vatsaan vähän koskee jännityksestä, kun avaan sähköpostia tai bloggeria. Ja joka kerta huomaat, että ei tällä kertaa. Et kuitenkaan lopeta odottamista, jos vielä kuitenkin. Samalla huomaat, että kommentointi menee jo tasolle, kun tämä nyt on kiertänyt jo kaikilla, ei jaksa laittaa eteenpäin. Haluaisit kommentoida: ”Hei, mulle ei ole vielä tullut, laita mulle!!!”, mutta et tietenkään kehtaa, sillä eihän kehuja saa kerjätä. Yrität olla niin kuin ennenkin, päivittelet blogiasi ja ajoittain kommentoit muiden blogeja. Yrität olla katkeroitumatta ja vajoamatta itsesääliin: ” kukaan ei lue mun blogia…”. Huomaat pohtivasi, miksi jonkun toisen blogi on heti niin suosittu ja omasi ei millään saa enempää kuin kymmenen lukijaa päivässä. Tunnet olevasi toisenluokan blogistanian kansalainen, huono bloggaaja. Alat jopa pohtia bloggaamisen lopettamista, koska kukaan ei kuitenkaan lue, kukaan ei välitä. Vajoat yhä syvemmälle ja piehtaroit itsesäälissä. Saatat jopa jättää huolehtimatta hygieniastasi, koska mitä väliä millään on. Syöt suklaata ja katsot kapinoiden vain telkkaria ja sieltäkin vain saippuasarjoja, koska miksi lukisi tai sivistäisi itseään millään järkevällä, ei se ketään kuitenkaan kiinnosta.

Sitten heräät joku aamu ja katsot rakastavasti aviomiestäsi, joka on saanut kärsiä viime aikoina pahantuulisesta vaimosta syytä tietämättä. Kuljet kirjojesi luo, haistelet muutamaa, ehkä hieman selailet. Tunnet lämmön hehkun vatsassasi, josta se leviää sydämeen saakka. Muistat Jörn Donnerin sanat: ”Lukeminen kannattaa aina.” Lisäät mielessäsi, vaikka kukaan ei blogistasi pitäisikään. 

tiistai 11. syyskuuta 2012

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Viimeinen osa Henkivartija-trilogiaa päättää Hilja Ilveskeron tarinan ainakin joltain osalta. Eihän tässä tietenkään lopullista päätöstä tule, vaan erään ajanjakson päätös. Edellinen kirja tuntui välikirjalta, mutta tässä selkeästi ainakin yritettiin koota kaikki langat käsiin siinä ainakin osittain onnistuen.

Lehtolaiselle tyypillisesti kirja oli sellainen nopea lukea ja melko heppoinen. Olen tätä lukiessa joutunut pohtimaan Lehtolaisen suuren suosion syytä, kun tuntuu, että etenkin uudemmat kirjat ovat olleet itselleni suuria pettymyksiä, olenko vain kehittänyt erilaisen maun kuin aiemmin, kuka tietää. 

Tässä kirjassa Hiljan ja Davidin tarina saa jonkinlaisen päätöksen. Hiljan suhde tappaja-isäänsä on osittain keskiössä, samoin hänen suhteensa Juri Trankoviin sekä edellisessä kirjassa löytyneeseen siskoonsa Vanamoon. Myös selityksiä Mike Virtuen vaikutuksesta löytyy tästä. Liian suuressa roolissa kirjassa on kuitenkin Hiljan tämän kertainen toimeksianto toimia Rytkösen morsiammen venäläisen Julian henkivartijana. Toki Julialla on roolinsa isotooppikaupoissa ja näin ollen myös Davidin tarinassa, mutta kuitenkin shoppailut ja hemmotellun nuoren naisen edesottamukset eivät ihan kauheasti kiinnosta. Tiettyjen lankojen kerääminen tuntuu hieman päälle liimatulta, kuten esim. Jaan Randin tarina, joka kerrotaan muka ohimennen, mutta jotenkin niin juoneen sopimattomasti. 

En juurikaan pystynyt samaistumaan keneenkään kirjan henkilöistä, mutta se nyt ei varmaankaan ollut tämän kirjan tarkoituskaan. Mielelläni luin kirjan kuitenkin loppuun ja se oli huomattavasti parempi kuin edellinen, mutta ei kuitenkaan "ihan sairaan hyvä", jollaisen olisin toivonut sen olevan.

Kaikesta kritiikistä huolimatta, luen varmasti myös Lehtolaisen tulevan tuotannon. Siitä ei ole mitään epäilystäkään.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (äänikirja)

Työmatkaäänikirja jälleen. Tämän kirjan parissa työmatkat sujuivat kyllä aivan herttaisen ihanasti, sillä juuri sellainen on tämäkin Austen. Erilainen kuin muut, mutta kuitenkin hyvin paljon samoja piirteitä.

Kirjan sankaritar Catherine Morland on köyhästä pappissuvusta ja on päässyt Bathiin rikkaiden naapureidensa kanssa. Bathissa hän tutustuu ensin herra Tilneyhin, joka tuntuu yhtä aikaa hurmaavalta, huvittavalta ja äärettömän ihanalta. Hän tutustuu myös Thorpen perheeseen etenkin Isabellaan, josta tulee aluksi hänen paras ystävänsä sekä Isabellan veljeen Johniin, joka taas ajan hieman kuluessa alkaa tuntua Catherinesta yhä vastenmielisemmältä. Catherine poikkeaa Austenin muista sankarittarista siinä, että hän ei suinkaan ole ylväs ja älykäs, vaan hieman höperö teinityttö, jolla on kuitenkin erinomaisen hyvä ja hellä sydän. Aika Bathissa sisältää monia ihastuttavia kuvauksia tanssiaisista ja sen aikaisista tavoista muutoinkin. Bathista Catherinen tie vie Northhanger Abbeyhin Tilneyn perheen asumukseen, jossa hänen mielikuvituksensa pääsee valloilleen. Väärinkäsityksiä, salaisuuksia ja 1800-luvun luokkayhteiskunnan tänä päivänä naurettavia sääntöjä.

Kirjassa Austen ikään kuin toimii kertojana, joka kuvailee sankaritartaan hyvinkin ironisesti ja hauskasti. Uskomatonta ajatella, että kirja on kirjoitettu pari sataa vuotta sitten, niin tuoreelta tavallaan Austenin ironia vaikuttaa. Nyt hankin kaikki hänen teoksensa myös englanniksi, missä riittää aikoinaan varmasti luettavaa ja nautittavaa.

Tämä ei nyt rynnännyt missään tapauksessa lempi Austenikseni, mutta hyvin viihdyttävä kirja on. Se on hyvin hauska ja jos pitäisi löytää hyvän mielen kirja, joita joissain blogeissa on listattu, tämä menisi oman listani kärkipäähän.

Lukijana on ihana Erja Manto, joka sopii todella loistavasti näihin romanttisiin kirjoihin. Jospa nyt viikonloppuna saisi jotain luettua, mutta vuorossa on elokuvailta lauantaina ja Magic Mike <3

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Antoine de Saint-Exupéry: Yölento

Nyt, kun viimein lukujumi aukesi, täytyy käyttää tilaisuus hyväkseen ja lukea kaikkea keskeneräistä. Tämäkin lyhyt teos on ollut kesken jo jonkin aikaa, mutta jotenkin en vain päässyt sisään ja tänään ahmin kirjan loppuun ja olin vaikuttunut. On kyllä jännä, kuinka paljon tuo jumi vaikuttaa lukemisesta nauttimiseen.

Kirja kuuluu henkilökohtaiseen Lue oman hyllyn kirjat -haasteeseen, joka näin ollen saavuttaa jo 20 %:n valmistumisasteen. On varmaankin selvää, että tätä kirjaa vertaa Pikku prinssiin, mutta ei ehkä kannattaisi. Siinä, missä Pikku prinssi on koskettava, satumainen teos, on tämä realistinen, ahdistavakin. 

Saint-Exupéry itse oli lentäjä ja tämän huomaa tarinasta, joka kertoo eräästä yölennosta. Siinä vaihtelee lentäjän kokemukset myrskyrintaman lähestyessä pilkkopimeässä sekä lennonjohtajan ajatukset ja teot saman lennon aikana. Se on tarina kurinalaisuudesta ja rakkaudestakin. Riviére on virkamies parhaimmillaan, toimii ohjeiden mukaisesti, rankaisee, kun on rankaisun paikka, mutta samalla välittää alaisistaan enemmän kuin he ehkä ikinä ymmärtävät. Enemmän kuin lentäjän kirja, tämä on nimenomaan lennonjohtajan kirja.

Kuvaukset yölennon ahdistavuudesta, pimeydestä on autenttisuudessaan täysin uskottava ja pelottava, ainakin tällaiselle pimeänpelkääjälle. Kaikesta näkyy, että kirjoittaja itse rakastaa lentämistä ja tietää siitä, jos ei nyt kaikkea, niin ainakin todella paljon. Rakkaus voittaa pelon.

Hieman erilainen kirja itselleni luettavaksi, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.