Robert Harris: The Fear Index (äänikirja)

Vaihteen vuoksi suunnistin kirjastossa vieraskielisten äänikirjojen pariin. Sinänsä mitään suurta ajatusta ei ollut, kun tämän teoksen sieppasin mukaan, eikä siis myöskään odotuksia. Niinpä teos olikin oikein iloinen yllätys.

 

Kirja sijoittuu Sveitsiin muutaman vuoden taakse ja tapahtuu noin yhden vuorokauden aikana. Kirjan keskiössä on Dr. Alex Hoffman, joka kehittänyt keinoälyn, jonka avulla hänen hedge-rahastoyhtiönsä voi käydä kauppaa digitaalisesti. Keinoäly on luotu keräämään tietoa verkosta ja oppimaan. Sen keräämä tieto keskittyy pelkoon liittyviin asioihin, sillä pelot usein vaikuttavat pörssikursseihin, kuten esim. lentokoneiden onnettomuudet. Kirja alkaa, kun Hoffmanien kotiin hyökätään keskellä yötä. Pian alkaa tapahtua muitakin outoja yhteensattumia. Onko taustalla salaliitto vai onko Hoffman menettämässä mielenterveytensä.

 

Olen jo aiemminkin kommentoinut rahoituksen opintojani ja tämä teos aina vain vahvistaa ajatustani epäeettisistä sijoitusrahastoista, joihin luen hedge-rahastot. Hedge-rahastojen taustalla on hyvin vaikeita matemaattisia malleja, joita monella kauppatieteilijälläkin on vaikeuksia ymmärtää. Itse en halua edes yrittää. Tämän kirjan keinoäly kävi kauppa kurssiromahduksilla ja tuotti biljoonia omistajilleen. Raha, ahneus ei kuitenkaan tee hyvää.

 

Kirjassa rahoitusteorioita ja -käytäntöä on kuvattu mielestäni riittävästi ja avattu asioita siten kuin kirjan juonen kannalta on olennaista.

 

Kirja on äärimmäisen hyvä. Se on koukuttava, vauhdikas, älykäs. Lukija on myös loistava. On niin ihana kuunnella brittilukijaa, joka osaa myös muuttaa murrettaan sen mukaan, mistä kyseinen henkilö on kotoisin. Näinpä sain nauttia amerikkalaisesta, intialaisesta, saksalaisesta, eteläenglantilaisesta, ranskalaisesta ja varmaan muutamasta muustakin englanninkielen ääntämyksestä. Aivan valloittavaa.

 

Tämä kirja oli sellainen piristävä tuulahdus työmatkoille, vaikka aihe ei niin piristävä ollutkaan. Kirja on suomennettu nimellä Pelkokerroin. 

B.B. Reid: Fear me ja Fear you (Broken love 1 & 2)

Lukeminen ei ole maistunut ennen kuin taas bongasin näitä höttösiä YA-kirjoja Amazonista. Tätä kirjaa oli itse asiassa suositellut yksi genren suosikkikirjailijoistani Penelope Douglas, jonka Bully on ihan suosikkini. Täytyy myöntää, että tässä sarjassa on jotain samaa kuin Bullyssa lisättynä tuollaisella vielä dominoivammalla miehellä.

 

Keiran on kiusannut Lakea aina 8 vuotiaasta. Laken elämä on ollut tämän vuoksi täynnä pelkoa. Molemmilla on omat painolastinsa kannettavanaan. Laken vanhemmat ovat kadonneet, kun hän oli pieni. Kieran taas joutui setänsä kasvattamaksi, kun hänen vanhempansa kuolivat tai jättivät. Lähtökohta on monella tavoin samanlainen kuin Bullyssa. Enempää ei oikeastaan juonesta voi paljastamatta kertoa ja toisaalta se ei ole kovinkaan yllättävä peruslinjoiltaan ja sitähän ei edes halua, kun tarttuu tällaiseen kirjaan.

 

Fear me ja Fear you ovat jatkoteoksia. Oikeastaan ne voisivat olla yksi teos. Pituus on melkoinen tähän genreen yli 300 sivua kummassakin. Nämä ovat kuitenkin hyvin koukuttavia ja menetinkin muutamat yöunet kirjojen vuoksi. Pidin siis kovasti. Kirjoissa on melko roiseja seksikuvauksia, mutta niitä ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon, sillai sopivasti. Jatkoakin on seuraamassa Fear Us kertookin Keiranin ja Laken ystävistä, vaikka toki hekin siinä piipahtavat, näin olen itselleni antanut kertoa. Itse kirja ilmestyy kuun loppupuolella ja on jo tilattu Kindleeni.

 

Suosittelen lämpimästi genren ystäville.

Lars Kepler: Vainooja (äänikirja)

Lars Kepler -pariskunnan kirjoja odotan aina suhteellisen innolla. Jotenkin tuntuu, että tämä oli parempi kuin viime kertainen teos, vaikka ahminut ne aiemmatkin olen. Tällä kertaa kirja pääsi mukaan painajaisiini, mitä ei ole tapahtunut vähään aikaan. Lukijana on Antti LJ Pääkkönen eli Paavo Pesusieni (minulle aina ja ikuisesti). Tällä kertaa Paavo-fiilikset jäivät vain kirjan alkuun.

Kirja on todella intensiivinen. Se vei minut täysin mukanaan, vaikka ajoittain sain fiiliksiä edellisestä Jo Nesbon kirjasta, mutta vain ajoittain. Se kirja jäi myös tuonne pään perukoille pidemmäksi aikaa. Näissä Lars Keplerin kirjoissa on mielestäni aina ollut väkivaltaa ja sitä on kuvattu, niin tälläkin kertaa.

Itse tarinaan, naisia murhataan brutaalisti. Tapauksia tutkimaan tulee Margot Silverman, joka on kadonneen ja kuolleeksi oletetun Joona Linnan seuraaja. Mukaan tulee myös ensimmäisestä kirjasta tuttu hypnotisoija Erik Maria Bark, joka hypnotisoi yhden uhrin aviomiehen ja huomaa tapahtumissa jotain kammottavaa. Ne muistuttavat suuresti vanhaa murhaa, mutta ongelma on vain, että tuo murhaaja on mielisairaalassa. Tapahtumissa oli jotain, mitä Erik ei aikoinaan kertonut poliisille ja syyllisyyden painamana hän alkaa itsekin selvittää tapahtumia.

Aika pian käy selväksi, jotta murhat saataisiin selvitettyä, pitää selvittäjäksi saada joku täysin omaperäinen. Asia vaatii Joona Linnaa paikalle ja kuinka ollakaan Joona ei olekaan kuollut, vaan löytyy Lapista, huonossa kunnossa toki, mutta taidot eivät ole kadonneet. Tässä vaiheessa täytyy myöntää, että kirja meni vähän sivuraiteille, mutta koska pidän Joonasta kovasti, se ei haitannut.

Joonan tultua kuvioihin mukaan tilanne muuttuu aika lailla ja asioita saadaan selvitettyä eteenpäin. Tässä vaiheessa koukerot menivät niin kummallisiksi, että en lainkaan osannut ajatella murhaajaa. Epäilin toki useita, mutta yksikään ei ollut oikea. Oikea murhaaja oli tässä tapauksessa piilotettu todella hienosti, mutta perustellusti.

Kuten voi jo päätellä, pidin kirjasta kovasti. Se ilahdutti työmatkojani monta tuntia, sillä kirja on pitkä. Kuuntelemista helpotti se, että sain kirjan MP3-muodossa eli levyjä oli vain yksi. Tunteja sitäkin enemmän. Kyllä näissä ruotsalaisissa dekkareissa on sitä jotain, joka saa koukuttumaan. Paikkojen kuvaukset ovat niin onnistuneita. Henkilöhahmot ovat aidonoloisia ongelmineen ja puutteineen. Kaikki on hyvin arkista, mutta kuitenkin erityistä.

Lukeminen on yhä edelleen ajoittain hyvin tahmeaa. Muutamia Kindle-teoksia olen lukenut, mutta ne ovat jääneet bloggaamatta. Goodreadsista nekin löytyvät. Viimeisin Kindle-teos vei yöstäni melko suuren osan ja nyt väsyttää. Yhä edelleen käsityöt vievät valtaosan vapaa-ajastani, joten lukeminen on jäänyt vähemmälle. Onneksi nyt olen taas tauon jälkeen löytänyt hyviä äänikirjoja työmatkalle.

Vuotuinen Porispere vuodatus

Olen ollut yhtä vailla kaikissa Porispereissa, kuten Rane Raitsikkakin. Tämä oli nyt kuitenkin ensimmäinen kerta, kun olen Ranen nähnyt, sillä en aina ole ihan kaikkia katsellut. Tällä kertaa tarjonta oli aivan loistava, että vain pari bändiä jätin katsomatta. Liput hankittiin jo ennen joulua ja niin tehdään myös tänä vuonna. Luotto ensi kesään on niin vahva.

 

Perjantaina odotin eniten Juliet Jonesin Sydäntä. Paikka eturiviin piti varata ajoissa ja siinähän sitten jökötin meidän 9 vuotiaan kanssa, jota olin tarmolla yrittänyt aivopestä, mutta en täysin onnistunut. Julietit näin viimeeksi livenä ehkä vuonna 1990 tai 1989 ensimmäisissä DBTL:ssä. Silloinkin olin eturivissä. Julietit veivät täysin sydämeni silloin ja jälleen. On aivan huikea kokemus kuulla bändiä, jota olet rakastanut yli 20 vuotta ja jonka biisit osaat ulkoa. Vähän kuin pari vuotta sitten Suicidal Tendencies. Keikka oli todella hyvä, iloinen, rento ja ennen kaikkea täynnä energiaa ja hyvää oloa.

 

Julietin jälkeen hypättiin telttaan tsekkaaman Pää kii, jota eräs ystäväni oli kehunut, eikä suotta. Rentoa punk-meininkiä riitti ja punkhan on hyvin lähellä sydäntäni. Pidin kovasti, vaikka keikasta ei näin jälkikäteen paljoakaan jäänyt mieleen.

 

Sitten illan toinen odotettu kohokohta minulle, Viikate. Kaksi vuotta sitten näin Viikatteen livenä ekan kerran ja silloin ihastuin, nyt lähes rakastuin. Kitarat soivat niin kauniista. Vitsit ovat surkeita ja kuivia. Laulut täynnä melankoliaa, mutta jotain positiivista kuitenkin. Viime keikan jälkeen otin Viikatteen kuunteluun ja nyt olikin hienoa osata lähes kaikkien laulujen sanat ulkoa. Nyt pari viikkoa keikan jälkeen kitarat soivat autossani lähes päivittäin, sillä välillä täytyy kuunnella seuraavaa aktia, jota tyttäreni 9 v odotti koko festareilta eniten, Lapkoa.

 

Itse olin ennen keikkaan tykästynyt Lapkon joihinkin biiseihin, mutta en ollut nähnyt heitä ennen livenä. Tyttäreni vaatimuksesta riensimme juoksujalkaa eturiviin. Täytyy onneksi todeta, että hyvä musiikkimaku on ainakin osittain periytyvää, onneksi. Lapkon keikka oli paras koko illassa ja jopa koko festareilla. Se oli niin täynnä energiaa, positiivista energiaa, taitoa, hienoa musiikkia ja kaikkea muutakin mahdollista. Tyttäreni oli aivan fiiliksissä keikan jälkeen ja on yhä. Meillä on melkoinen Lakon tehosoitto käynnissä usealla taholla. Itselleni etenkin uudesta levystä tulee mieleen Manic Street Preachersin ekat levyt ehkä lisättynä hitusella Big Countrya. Pidän kovasti.

 

Odotin kovasti illan seuraavaa esiintyjää Danko Jonesia, joka lukeutuu lempibändeihini. Valitettavasti tällä kertaa en ihan saanut, mitä halusin, sillä vaikka soitto oli komeaa, välispiikit sopivan maskuliinisia ja rock, jotain puuttui. Vähän kliininen olo jäi, ehkä keikka olisi parempi muualla kuin päälavalla. Joka tapauksessa tuli lapsen nukkumaanmenoaika, joten jätimme Eput muille ja suuntasimme kotiin.

 

Lauantai alkoi odotetulla Olavi Uusivirralla. Ajankohta oli aikainen, mutta Olavi sai teltallisen yleisöä kyllä fiiliksiin. Aivan loistava, energinen keikka. Melkein toivoin olevani 20 vuotta nuorempi ja eturivissä, jossa Olavi kävi halailemassa. Olin kuitenkin minä ja synkkänä takarivissä. Tosin kovin synkkä ei Olavin kanssa voinut olla.

 

PKN valtasi päälavan ja luvassa oli punkhenkeä, punkhenkisillä välispiikeillä. Hyvähän PKN on ja kehittynyt selkeästi parin vuoden takaisesta. Aina mun pitää kuunnella punkkia. Olen palvonut Rane Raitsikkaa aina Smackin ajoista ja viimein näin palvontani kohteen livenä Atomirotan riveissä. Rane oli ihana, soitti hyvin ja puhui jääkiekosta, mitä muuta voi tyttö haluta. Atomirotalta tiesin tasan yhden biisin, mutta se ei haitannut letkeän fiiliksen leviämistä hyväksi oloksi koko kroppaan.

 

Disco Ensemble löytyy myös levyhyllystäni ja esiintyi seuraavaksi päälavalla. Keikka oli hyvä ja energinen, ehkä olisi toiminut paremmin teltassa ja eturivissä äänentoisto hieman puuroutui, joten ihan täysillä en keikasta nauttinut, mutta neiti 9 v nautti. Energiaa ja hyvää oloa riitti tälläkin kerralla.

 

Festareilla joutuu usein vaikeiden valintojen eteen ja sellainen tuli seuraavaksi. Mennäkö katsomaan Melrosea ja Tokelaa vai Teksti-tv 666:ta. Tein ratkaisun, että katsoin pari biisiä Melrosea ja todettuani, että ei iskenyt ihan nuijalla, siirryin pikkulavalle katsomaan jotain outoa. Pää kii laulaja oli maininnut jätkien imppaavan liimaa ja Disco Ensemblen Miikka oli kehunut, joten mitä muuta voi tehdä kuin katsoa. Lisäksi Porisperen sivuilla bändiä oli kehuttu porilaisimmaksi ei-porilaiseksi bändiksi. Yhteyksiä etenkin Circleen olin havaitsemani. Viisi kitaristia pienellä lavalla oli jo itsessään harvinainen näky. Musiikki soi kauniisti, oudon huumaavasti. Mies ei pitänyt, mitä huumaannuin ja lisäsin Teksti-tv 666:n soitettavien listalle.

 

Tämän jälkeen tuli suurin pettymys. Ei sillä, että muutenkaan pitäisin Von Herzen Brothersin musiikista, mutta olin kuitenkin pettynyt. Keikka tuntui kestävän iäisyyksiä, enkä saanut pienintäkään fiilistä aikaiseksi. Kaikesta ei voi pitää. Tässä vaiheessa tytär sai lähteä kotiin ja isä ja äiti menivät moshaamaan Nuclear Assaultin tahtiin. Kunnon speed-musiikkia ei usein kuule/koe livenä ja nämä vanhat papat jaksoivat hienosti. Muistan omistaneeni kopioidun c-kasetin, johon olin hienosti tekstannut Nuclear Assault heidän fontillaan. Ehdin myös katsoa pätkä Nuorien Vihaisten Miesten settiä eli laulaa kuorossa Patasydäntä. Peruspunkkia löytyy heidänkin repertuaaristaan hyvin.

 

Mitä voi sanoa Popedasta muuta kuin, että niin perussuomirockia harvoin näkee. Popedan olen nähnyt Porissa livenä ehkä vuonna 1984 yhdessä Dingon kanssa. Popeda on varma. Keikka oli hyvä, laulut osasi ulkoa. Hieman ehkä hymyilytti Costellon tuulikone ja Paten välispiikit, mutta en voinut olla pitämättä. Kersantti Karoliinakin onneksi tuli encoressa.

 

Juju ja Mama Longhorn eivät ihan kauheasti säväyttäneet. Harvoin kuitenkin bongaa oman yliopiston matematiikan harkkojen vetäjän ilman paitaa lavalta soittamasta kitaraa, mutta selvisin traumoitta. Illan pääesiintyjä oli Bad Religion. Bad Religion on kuulunut lemppareihini pitkään ja biisit olivat tuttuja. Keikka oli hyvä, posiitivista energiaa ja punkasennetta löytyi, mutta jokin jäi uupumaan, en tiedä vain mikä. Me vanhat emme jaksaneet enää Teflon Brothersia, joten matka kävi kotiin.

 

Sunnuntain perhepäivä oli tyttären toinen kohokohta, sillä olihan Robin esiintymässä. Häntä ennen kuitenkin legendaarinen kaksikko Pommi ja Gommi räjäytti ainakin oman pankkini. Tuli ihan lapsuus mieleen. Robin oli näin täti-ihmisellekin mukavan energinen kokemus ja ahkerasta aivopesusta johtuen osaan hänenkin biisinsä ulkoa. Olimme jo ennakkoon sopineet, että Elastinen ja Samuli Edelman saavat jäädä väliin. Eivät kuulu ihan mukavuusalueelle.

 

Viikonlopun saldo oli huikean positiivinen. Järjestelyt olivat jälleen kerran erinomaiset. Sää oli hyvä, bändit olivat loistavia, fiilis huikea. Porispere on rauhallinen ja sopuisa, että sinne voi viedä lapsetkin. Tällä kertaa nuorin oli kotona muina päivinä paitsi sunnuntaina, mutta 9 vuotias nautti täysin rinnoin. Niin tekivät myös äiti ja isä.

 

Kuvat lisää myöhemmin.

 

 

Jo Nesbo: Isänsä poika (osin äänikirja)

Pitkästä aikaa oli kiva kuunnella hyvää äänikirjaa. Hyvää sekä sisällöltään että luvultaan. Täytyy myöntää, että olin hieman tylsistynyt äänikirjarintaman osalta tässä pidemmän aikaa. Kokeilin monia, mikään ei kelvannut. Tämän teoksen olin myös onnekseni ostanut aiemmin Elisa kirjalta tablettiin, mutta olin jopa edennyt yhden luvun. Nyt kuunnellessa kirja vei täysin mukanaan, jopa niin, että lopussa piti turvautua tablet-versioon, jotta sain teoksen loppuun mahdollisimman pian.

 

Olen Nesbolta lukenut ainakin yhden Harry Hole -dekkarin ja yrittänyt lukea useampia. Jotenkin oli siis sellainen vähän varovainen fiilis tämänkin suhteen. Nyt kuitenkin rakastuin Sonny Lofthusiin ihan täysin, vaikka pahishan hän kai on.

 

Sonny on ollut vankilassa 12 vuotta huumekoukussa ja kuuntelijana. Hänelle ovat syntinsä tunnustaneet muut vangit vuoron perään. Hän on aina luullut, että hänen isänsä teki itsemurhan, koska oli korruptoitunut poliisi ja tämä suisti Sonnyn myös huumeiden pariin. Nyt hän kuulee kuitenkin jotain ihan muuta isänsä viime hetkistä. Tämä kaikki muuttaa Sonnyn ja hän karkaa vankilasta ja alkaa tuomion enkeliksi. Häntä lähtee ajamaan takaa joukko rikollisia ja hänen isänsä entinen pari Simon Kefas. Sonny tuntuu kuitenkin olevan koko ajan askeleen edellä. Enempää ei ehkä viitsi kertoa juonesta, sillä siitä löytyy käänteitä. Nyt löytyy sopivasti romantiikkaa, jännitystä, salaliittoja, yllätyksiä, ennalta-arvattavuuksia eli kaikkea, mitä hyvästä jännäristä pitääkin löytyä.

 

Sonny on ihanan sympaattinen hahmo, vaikka muuttuukin sarjamurhaajaksi. Myös Simon on symppis. Kirja tapahtuu Oslossa ja sen kauneus tuleekin tapahtumien ohessa esiin, vuonot ja vedet, mutta myös nurjapuoli. En haluaisi sanoa kirjasta mitään negatiivista, joten en sano, vaikka tottahan toki sitäkin löytyy.

 

Kahden Nesbo-kirjan perusteella, voin sanoa pitäväni hänen teoksistaan ja siitä kuinka ne kuvaavat Norjaa. Tekevät kunniaa. Norja on muutoinkin yksi lempimaistani ja pyrimme käymään siellä vuosittain lähes. Tänä vuonna kävimme Varanginvuonolla ja täytyy sanoa, että Kätilö heräsi henkiin. Herkistyn vieläkin niistä upeista maisemista, jotka olivat aivan kuin Ketun kirjassa. Sinne haluan uudelleen.

 

Voin ainakin tätä teosta suositella lämpimästi. Se on lämminhenkinen, hauska ja viihdyttävä.

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi

Aina silloin tällöin, melko harvoin kuitenkin, kirjailija lähestyy suoraan sähköpostitse ja kyselee kiinnostusta lukea teoksensa. Nämä ovat itselleni sellaisia erittäin iloisia, spesiaaleja tilanteita, jolloin tuntee olevansa yksi osa koko kirjagenreä. Se tuntuu hienolta. Näin tämäkin kirja tuli luokseni sopivasti perjantain postissa, kun pohdin juuri, mitä ottaisin viikonloppureissulla mukaan. Niinpä otin kirjan mukaan ajatuksena, jos vaikka aloittaisin edes.

Kirjailija oli esitellyt kirjansa lyhyesti suunnatuksi yläasteikäisille pojille ja että se on kirjoitettu yhdessä nuorten kanssa blogissa. Tämäkin jo herätti kiinnostukseni kirjaa kohtaan. Yritin pitää näitä asioita mielessä, kun aloitin lukemisen. Siis sen, että kirjan kohderyhmänä ei ole keski-ikäiset romantiikan nälkäiset kirjanpitäjät, vaan nykynuoret. Lukiessani kuitenkin ymmärsin, että en ole ihan tavallinen keski-ikäinen monen lapsen äiti. Harrastuksiini sukankudonnan ohessa kuuluu WoW, musiikki, elokuvat ja näissäkään en tyydy ranskalaisiin taide-elokuviin, vaan sanonta on, että, jos elokuvassa on Dwayne Johnson, se ei voi olla huono. Huomasin siis pian kirjan edettyä, että tämä kirja sopii myös täydellisesti omaan habitukseeni.

Kirjan maailma on sekoitus fantasiaa, tulevaisuutta ja menneisyyttä. Siinä missä McCoolin veljekset lentävät leijulaudoillaan metsästäen ja ryöväten, on vahvana taustalla myös tarustot ja luonto. Maa, jossa veljesten heimo elää on fennien maa Fennonia, idän ja lännen välissä. Veljekset ovat iirejä, soturiheimoa, joka taitaa taistelun. Taisteluihin veljekset joutuvatkin tuon tuosta ja vaikeuksiin siinä sivussa. He elävät huoletonta elämää ilman huolta ja sitovia velvollisuuksia. Vähän sellaista, jota monissa seikkailukirjoissa eletään ja kaivataan. Kirjan maailma on hienosti kuvattu. Se toi mieleeni Suomen metsät tottahan toki, mutta myös WoWin maailman, jossa yhdistyy todellisuus ja fantasia saumattomasti.

Veljeksistä päähenkilöksi nousee Rob McCool. Rob on taitava soturi ja tarunkertoja. Veljekset joutuvat keskelle Novgorodin ja idän taistelua koodinkantajasta, salaperäisestä tytöstä, jonka kasvoilla on naamio ja jonka kohtalo on kietoutunut veljien ja etenkin Robin kohtaloon. Taistelukohtaukset on kuvattu hienosti lähes elokuvamaisesti. Pojat käyttävät taistelussa käärmetervaa, joka terästää aistit ja saa pojat taistelemaan kuin aasialaisissa elokuvissa tai Matrixissa, väistämään luoteja, havaitsemaan asioita, joita ei ilman havaitsisi. Pidin kovasti taistelukuvauksissa. Vaikka niissä oli väkivaltaa, en kokenut, että väkivalta olisi ollut hallitsevaa tai sitä olisi ihannoitu. Taistelut ovat olennainen osa tarinaa, ne vievät tarinaa eteenpäin. Niitä kuvataan kuin hidastuksin, pidin etenkin yhden taistelun kuvauksesta, jossa hidastaen pystyin näkemään ympärilläni lumihiutaleet jokaisen erilaisena, näkemään hidastetusti luotien lentoradat ja näkemään kuinka veljekset väistivät luoteja. Aivan loistavaa.

Koska kuitenkin olen keski-ikäinen äiti, löysin kirjasta paljon kaikkea muutakin tai ainakin kuvittelen löytäneeni. Löysin sieltä Kalevalan runonlaulajineen, löysin Waltarin ja Sinuhen, löysin prinsessoja, löysin kansantaruja ja löysin myös romantiikkaa. Romantiikkaa kuitenkin sillä tavoin pojille sopivana annoksena ilman, että sitä olisi mitenkään päälleliimattu, vaan sujuvana osana koko tarinaa.

Pidin kirjasta todella paljon, jopa niin paljon, että hämmästyin lukiessani teosta ahmien, vaikka lähdinkin sitä lukemaan ehkä hieman skeptisesti. Kirja on rakenteeltaan ihanteellinen, luvut ovat juuri sopivan pituisia ja saavat lukemaan vielä yhden luvun. Mikään ei ole masentavampaa kuin ajatella lukevansa vielä yhden luvun ja tajuavansa luvun olevan 50 sivun pituinen. Kerronta on sujuvaa ja sitä on helppo ja mukava lukea. Se ei pyri miellyttämään tai yritä olla jotain, mitä se ei ole.

Kirjan lopusta voisi päätellä jatkoa seuraavan ja tätä ainakin itse toivon. Kiinnyin veljeksiin ja vielä jäi monta salaisuutta selviämättä. Nuorempi tyttäreni innostui kirjasta myös ja kärtti sitä luettavakseen. Olettaisin tarinan uppoavan oikein hyvin.

Miten saada pojat lukemaan, varmasti tämänkaltaisten kirjojen avulla. Varmasti myös osallistamalla heidät kirjoitusvaiheessa. Kukaan ei tunne teini-ikäistä poikaa paremmin kuin toinen sellainen. Jahka kuopukseni ehtii 10 vuoden päästä teini-ikään, saa hän varmasti myös tämän kirjan luettavakseen yhdessä Aarresaaren ja Tom Sawyerin kanssa. Jotain samaa löytyy näistä kaikista vapaata poikamaisuutta ja seikkailua.

Arvonnan voittaja

Arvonnan voittaja on Katri La petite Lectricesta.

Onnea voittajalle.

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

Tämä on heti kärkeen sanottuna sellaista leppoista kesälukemista, jota voi suositella kaikille romantiikan ystäville. Ehkä tämä kategorisoituna on sitä chic litiä, mutta ei varmaan pahimmasta päästä, sillä en aio tunnustaa pitäväni kyseisestä genrestä tippaakaan. 

Karoliina on kolmekymppinen stressipesä, joka on eronnut poikaystävästään puoli vuotta sitten, mutta tapaa tätä yhä usein ja käy tämän kanssa lounaalla. Hän on saanut työn yliopiston filosofian laitokselta ja työ on ponnahduslauta eläkevirkaan. Filosofian laitos ei kuitenkaan ole helpoin tapa saada meriittejä, sillä työntekijöitä kiinnostaa aivan muut asiat kuin työnteko ja kun vielä kuviota sekoittaa laitoksen sivarimies Matias. Karoliina murehtii ja valvoo yöt, mutta onko siitä apua, vaan pitäisikö vähän hellittää.

Kirja on ihanan elämänmakuinen. Se on hauska, sopivasti romanttinen olematta äitelä. Itsekin olen vuosia työskennellyt aikoinani yliopistolla ja valitettavasti pystyn tunnistamaan kirjan ihmiskuvaukset liiankin hyvin. Tämä tietenkin teki kirjasta omakohtaisemman ja sellaisen, johon pystyn samaistumaan oikein hyvin. Kirja muistutti jälleen, miksi en enää ole yliopistolla töissä ja miksi sinne ei kannata haikaillakaan. Karoliina on myös hyvin paljon sellainen kuin useat meistä naisista ovat eli stressaamme asioista turhaankin ja omassa päässä pienistä asioista tulee sellaisia "nyt maailma tuhoutuu" -ongelmia. Karoliinan huolipäiväkirja oli oikein hyvä idea ja oivallinen apu lietsomaan lisästressiä etenkin kyseisessä kuosissa.

Olen lukenut Vaahteran aka Pauliina Vanhatalon aiemmatkin romanttiset kirjat ja pitänyt niistä, joten odotuksia tätä teosta kohtaan oli ja ne täyttyivät aivan täydellisesti. Jopa kirjan kansi on ihanan kesäisen kepeä.

Jos siis vielä haet sopivaa kirjaa riippumattoon, rannalle tai sadepäivän varalle, tässä yksi mainio ehdokas.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Ei mitään kevyintä kesälomalukemista, kuitenkin valitettavan ajankohtainen.

Teena Maguire raiskataan julmasti. Hänen tyttärensä todistaa tapahtuman. Teena jätetään kuolemaan venevajaan, mutta kuin yllättäin selviää hengissä vain joutuakseen toisenlaiseen koettelemukseen. Samoin kuin hänen tyttärensä ja heidän löytänyt poliisi. Naisiin kohdistuva väkivalta on päälimmäinen aihe, toinen on kosto. Ei anteeksiantoa tässä kirjassa.

En ollut lukenut Oatesia aiemmin, en tiedä pidinkö kirjasta. En pysynyt kärryillä kertojaminästä. En halunnut pitää kirjasta. Kirja ei ole lohdullinen, se ei helpottanut vaikean aiheen käsittelyä tai ajattelua, mutta ei tarvinnutkaan. Aihe ei kaipaa päähän silittelyä tai silottelua, sillä se on jotain karmeaa, jotain, mikä vie minuuden, sielun mukanaan. Näin käy Teenalle, mutta myös hänen tyttärelleen. Se käy tavallaan myös poliisi Dromoorille.

Kaikesta huolimatta kirja on hyvä, se on loistava. Se on synkkä ja masentava. Se saa olemaan onnellinen, että näin ei ole käynyt minulle, mutta saa ajattelemaan kaikkia niitä naisia, joille on käynyt. Pystyykö tuollaisesta selviämään ja miten, millaiset arvet se jättääkään.

Kirja on ollut hyllyssäni pitkän aikaa ja nyt lomalla päätin lukea kirjoja omasta hyllystäni. Loma tosin loppui viikoksi, kun palaan töihin ja tämä viikon pitämäni loma oli enemmän aktiivista samoilua Lapin liian ihanassa luonnossa kuin aikaa lukemiselle. Uskoisin kuitenkin, että muutaman vielä pitämättömän loman aikana sitäkin vielä löytyy.

Muistakaa osallistua arvontaan, saa ihan itse tilata neuletyön. 

Arvonta

Oho, Lapin loman aikana meni 60 000 lukukertaa puhki, joten pätkäistään ilmoille arvonta.

Tämän merkkipaalun kunniaksi arvon osallistujien kesken (jälleen) neulomani tai virkkaamani sukat, huivin, pipon, lapaset tai muun ns. vähän pienemmän työn.

Voit valita jo valmiista töistä mallin tai esittää ihan oman toiveen langan värin, paksuuden, materiaalin suhteen. Töitäni voi vakoilla täältä.

Osallistua voit kommentoimalla postausta ja vakuuttamalla tällainen ei niin kesäihminen kesän ihanuudesta.

Arvonta jatkukoon viikon eli menee poikki sunnuntaina 5.7. Jokaisella on vain yksi arpa.

Diana Gabaldon: Muukalainen

Olen ollut niin vietävissä aina sen jälkeen, kun Gordon Strachan pelasi Skotlannin maajoukkueess 80-luvulla. Silloin päätin, että unelmamieheni on punahiuksinen ja jos joskus ikinä menen naimisiin, menen naimisiin punahiuksisen kanssa. Elämähän ei ole unelmaa, mutta jostain kumman syystä näin kävi. Olen ollut onnellisesti naimisissa punahiuksisen mieheni kanssa pian 22 vuotta. Siispä, kun tämä sarja alkoi tv:stä, tiesin heti rakastavani sitä. Ensimmäisen jakson jälkeen päätin jo lukea kirjan. Yllätyksekseni löysin sarjan toisen osan omasta hyllystäni, mutta tämän ensimmäisen hain kirjastosta.

En ole ollut kovinkaan innokas lukemaan aikamatkustuskirjoja, pois lukien kuitenkin  Michael Moorcockin Katso ihmistä ja Vonnegutin Teurastamo 5:n, jotka ovatkin lähes ainoita genren kirjoja, jotka olen lukenut ja täytyy nyt myöntää, että molemmat ovat loistavia. Tämä on ollut kuitenkin syy, miksi en ole aiemmin innostunut kirjoista. Jos olisinkaan tiennyt Jamien hiusten värin, olisin voinut toimia toisin.

Clare matkaa ajassa aina vuoteen 1744 druidien kivipaasien kautta Skotlannin jylhissä maisemissa. Toisen maailmansodan jälkeinen Skotlanti jää mukanaan aviomies Frank. Jamie Fraser, tuo ihanainen punahiuksinen soturi paranee Claren taidoilla ja näin Clare ajautuu klaanilinnan parantajaksi. Clare haluaa kuitenkin vain pois etenkin kuultuaan, että kiviltä voisi päästä takaisinpäinkin. Muutamaa karkausyritystä myöhemmin Clare kuitenkin huomaa olevansa naimisissa Jamien kanssa ja halu päästä nykyaikaan on laantunut lähes kadonnut.

Jamie on itsepäinen skotti, joka on punatakkien jahtaama ja hänen päästään on luvattu palkkio. Täytyy myöntää, että taidan olla vähän rakastunut Jamieen ja hän on monella tavoin hyvin samanlainen kuin oma mieheni, ihan punaisia hiuksia myöten. 

Kirjassa on kuvattu todella kiinnostavasti aikaa ja ympäristöä, kasveja ja tapoja. Toki tv-sarjan myötä maisemat ovat piirtyneet mieleen, mutta sanoisin, että kirjaa lukemalla pääsee hyvin myös Skotlannin jylhiin maisemiin. 

Vaikka tässä kehunkin kirjaa oli lukiessa pitkän aikaa sellainen olo, etten oikein tiennyt pidinkö kirjasta vai en. Nyt en tiedä, haluanko lukea toisen osan vai en. En ehkä ainakaan heti. Suomennosta on kritisoitu muuallakin ja täytyy myöntää, että skottimurteen käännös tekee skoteista hieman yksinkertaisen oloisia, toisaalta enpä itse osaisi tehdä asiaa paremmin tai ei ole edes ehdottaa jotain muuta tapaa. 

Olen tyytyväinen, että luin kirjan ennen kuin sarja on päässyt pitkälle. Toki heti bongaa kohdat, jotka on eri tavoin kuin kirjassa ja mielenkiintoista, millä tavoin tarinaa viedään eteenpäin. Nyt täytyy kuitenkin yrittää löytyy jokin mukava lomakirja Lapin reissulle. Omasta hyllystä aion bongata jotain unohtunutta, niitä riittää.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Sain jokin aika sitten tämän kirjan arvostelukappaleeksi. Kirjaa en hotkaissut yhdeltä istumalta en edes kahdelta. 

Kirja tarrautuu vaikeaan aiheeseen, koulusurmiin. Kirjassa pyritään pääsemään koulusurmaajan ajatuksiin, hänen tekojensa taakse. Näin varmasti onnistutaankin, ainakin jollain tasolla. Omasta mielestäni kuitenkin osittain hieman kliseisesti. Palataan tähän.

Franz on lukiolainen. Häntä pidetään ehkä omituisena, häntä kiusataan. Hänellä on yksi hyvä ystävä Kolehmainen, jonka kanssa Franz käy ampumassa hiekkakuopilla ja jota kohtaan Franz tuntee ajoittain muutakin kuin pelkkä ystävyyttä. On vanhemmat, jotka eivät osaa puhua pojalleen. On myös Virpi, tyttö, joka valtaa Franzin mielen. Tyttö, jonka Franz ei tajua käyttävänsä häntä hyväkseen. On filosofian opettaja Helena, joka ei Franzin mielestä osaa asiaansa, sillä Franzin tulkinta filosofiasta tai hänen oma filosofiansa on ainut oikea totuus. Kaikki tuntuu olevan mustavalkoista. Franz lukee Nietzscheä, mutta pitää itseään kuitenkin kaikkien aikojen parhaana filosofina. Siinä on oikeastaan kirja asetelma, näistä aineksista syntyy koulusurmaaja kirjassa.

Kirjailija on filosofi ja sen huomaa kirjaa lukiessaan. Filosofista termistöä käytetään kirjassa ja ajoittain täytyy myöntää, että kirja on liiankin filosofinen. Itse olen ollut kiinnostunut filosofiasta pitkään ja lukenutkin jonkin verran, joten jotain pohjaa kuvittelen omaavani. Osaa asioista ei selitetä kovinkaan paljon, mikä on ihan ok, mutta vähemmän perhtynyt lukija ei kenties pääse sisälle niin paljon kuin perusfilosofian tiedot omaava. Tämä hienoinen ylimielisyys filosofian perusteita kohtaan on ominaista niin kirjalle kuin Franzillekin. Muut ovat niin vähäpätöisiä, että miksi heille ylipäätään pitäisi selittää mitään. Ehkä koko juttu onkin kirjailijan nerokkuutta antaa lukijan huomata olevansa suuren ajattelun alapuolella.

En pitänyt kenestäkään kirjan hahmoista. He olivat lähes pääsääntöisesti omaa etuaan ajavia, jotka eivät todellisesti välitä toisista ihmisistä. He eivät yritä tarpeeksi olla ihmisiä tai tuntevia ihmisiä, joilla olisi empatiakykyä. Franz on omassa filosofisessa kuplassaan, Virpi käyttää hyväkseen ihmisiä, Franzin vanhemmat ehkä välittävät, mutta eivät uskalla tai osaa olla poikansa kanssa. Opettaja Helena yrittää, mutta ei saavuta sisintä, toisaalta miten kykenisikään. 

Kirjaa lukiessa aloin pohtia omia lukioaikojani, olisiko tuolloin joukossamme saattanut olla Franz. Täytyy valitettavasti myöntää, että en usko meistä kenenkään olleen näin filosofinen, mielessä oli enemmän juominen, bilettäminen ja vastakkainen sukupuoli. Asiat, jotka Franzillekin ovat tuttuja, mutta joita harrastaessaan hän tuntee kuitenkin olevansa näiden asioiden yläpuolella. 

En siis pysty sanomaan, voisiko näin olla, mutta kliseisyyttä korosti ehkä tuo filosofinen ulottuvuus. Nietzsche yhdistetään usein koulusurmaajiin, jaksanko uskoa, että he oikeasti olisivat lukeneet ja hakeneet oikeutusta filosofiasta. En tiedä. En tiedä mitään.

Kaikeasta huolimatta kirja pistää miettimään. Se pistää miettimään toisia ihmisiä, sitä miten meistä kukin näkee maailman. Itse olen sitä mieltä, että jokainen luo oman todellisuutensa. Tämä kumpuaa kaikesta siitä, mitä olemme kokeneet. Kerroksista, joita olemme aivoihimme luoneet. Näihin vaikuttaa enemmän tai vähemmän, riippuen henkilöstä, myös muut ihmiset ja heidän luomansa todellisuus. Jotta pystyy ymmärtämään toista ihmistä, pitää nähdä asioiden taakse. Olla tuomitsematta ennen kuin ymmärtää.

Suosittelen kirjaa. Se ei ole keveää lukemista, se ei hurmaa kielellisellä nerokkuudellaan ja on osin kliseinen ja ylimielinen, mutta se on kuitenkin kiinnostava, monikerroksellinen kertomus tapahtumasarjasta, joka olisi voinut päättyä toisinkin.

Henning Mankell: Valkoinen naarasleijona (äänikirja)

Olen niin uupunut. En jaksa lukea, neuloa jaksan, mutta en jaksa edes kuunnella äänikirjoja. Pari kirjaa on kesken ja niitä luen vähän kerrallaan kuin toivoen, että lukumojo palaisi pian, mutta ei vieläkään. Onneksi tietää, että siellä se jo odottaa ihan kulman takana, lukuilo, lukuinto.

 

Täytyy valitettavasti myöntää, että tämä teos ei varsinaisesti innostanut lisään. Olin tavallaan hyvin pettynyt ja toisaalta ihan kiinnostunut. Jotenkin kuvittelin, että kun aloitan Wallanderin, saan Wallanderia, mutta kirja sijoittuukin ainakin puoliksi Etelä-Afrikkaan, mikä sinänsä on kiinnostavaa etenkin, kun kirja on kirjoitettu 1990-luvun alussa, jolloin maailma oli hyvin erilainen etenkin Etelä-Afrikassa. Rotusorron kaatuminen on kirjassa tuloillaan ja senpä vuoksi valkoiset buurit ovatkin kovin huolissaan omasta asemastaan ja suunnittelevat Nelson Mandelan murhaamista. Murhaiskun valmistelut ulottuvat aina Ystadiin saakka. Tämä oli ehkä sellainen melkoisen kaukaa haettu juoni ja siihen olin pettynyt. Wallander saa tutkiakseen kadonneen naisen arvoituksen ja kuinka ollakaan ollaan pian sotkussa ja kovaa. Löytyy katkenneita sormia, venäläisiä entisiä KGB:n agentteja, pikkurikollisia jne, jne. Paljon erilaisia rikollisia oli mahdutettu teokseen.

 

Luulen, että nyt on Mankell-kiintiö täynnä ainakin vähäksi aikaa. TV-elokuvien myötä olen kuvitellut kirjoista jotain aivan muuta kuin mitä olen saanut ja nyt taidan alkaa uskoa, että eivät nämä ole minua varten kuitenkaan. Pidän dekkareista, jännäreistä, mutta pidän niistä enemmän, kun ne ovat melkoisen suoraviivaisia, ei niin kuin nämä lukemani Mankellit, joissa pohditaan syntyjä syviä sivukaupalla ennen kuin jotain kiinnostavaa tapahtuu. Olen sillä tavoin yksinkertainen lukija, että kaipaan suoraviivaista juonta, etenkin nyt, kun lukumojo on kovasti hukassa.

 

Lukija Eero Saarinen on oikein hyvä, hänestä ei mikään jäänyt roikkumaan. Näin tällä kertaa ja lukuiloa odotellessa. Muutama oikein hyvä teos on luvun alla ja toivon, että saan niistä irti viikonloppuna. Toisaalta tuo sukkakisa häiritsee jälleen lukemista.

Henning Mankell: Hymyilevä mies (äänikirja)

Jos ihmisellä on kolme harrastusta ja yhtä tekee intohimoisesti, niin jotenkin ei jää aikaa kahdelle muulle niin paljon. Näin on käynyt nyt minulle. Neulominen vie kaiken ajan ja lukeminen on hyytynyt lähinnä sille tasolle, että kuuntelen autossa äänikirjoja ja luen aina pätkä silloin tällöin ruuanlaiton lomassa, muutoin aika menee neulomiseen ja sukkiahan valmistuukin.

 

Nyt kuuntelun osalta olen jäänyt hieman koukkuun näihin Wallandereihin. Lukija Eero Saarinen on aivan mainio, kirjat ovat sopivan koukuttavia ja on pakko myöntää, että en ole kirjastosta kovinkaan moneen uuteen kiinnostavaan äänikirjaan törmännyt.

 

Ei nyt mennyt lukujärjestys ihan järjestyksessä ja se hieman risoo, etenkin, kun aloitin tämän kyseisen kirjan jälkeen kuuntelemaan kirjaa, joka on sarjassa ennen tätä teosta. Minähän tiedän jo asioita, joita ei kirjassa ole vielä tapahtunut. Toisaalta Wallanderit keskittyvät aika paljon kuitenkin aina kyseiseen tapaukseen, joten yritän antaa tuon olla häiritsemättä itseäni.

Hymyilevän miehen alussa Wallander on päättänyt luopua poliisiurasta. Hän kokenut syvän henkisen trauman ja tuntee olevansa aivan toinen ihminen kuin ennen. Hän jopa heittää pois oopperalevynsä. Tulee kuitenkin tapaus, jota Wallander ei voi olla tutkimatta. Ja hyvä näin, sillä muutoin koko tapaus olisi saattanut jäädä tutkimatta tyystin. Ensin kuolee vanha asianajaja tapahtumassa, jota luullaan auto-onnettomuudeksi, pian kuolee hänen poikansa ja muita ihmisiä uhkaillaan. Tuntuu kuin asianajajien työllä olisi roolinsa tässä, mutta millä osalla. Pian Wallander älyää tutkivansa talousrikoksia, mutta myös jotain muutakin.

Olihan tämä ihan hyvä, mutta nyt meni vähän överiksi sen suhteen, että kuinka monta rikoksen haaraa tähän olikaan ujutettu. Ihan ei mielestäni pysyneet langat käsissä, eikä kaikkea saatu kudottua rikoksen verkoksi mitenkään sujuvasti.

Edellisessä kirjassa ärsyttänyt tapa käyttää Kurt Wallanderin koko nimeä jatkuvasti puuttui onneksi tästä eli Wallander oli vain Wallander. Lukija Eero Saarinen on vakaa ja hyvä lukija, joka ei juurikaan eläydy, mutta lukee kiinnostavasti ja sellaisella rauhoittavalla äänellä, jota kaipaa työmatkoilla, mutta joka välillä etenkin aamuisin alkaa myös unettaa.

Uusi Wallander on jo soittimessa, itse asiassa tätä ennen tehty, joten nyt saan selville, miksi Wallander oli kirjan alussa niin järkyttynyt mieleltään.

 

 

 

Penelope Douglas: Aflame

Iki-ihanan kirjasarjan viimeinen osa tipahti Kindleeni viikolla. Olin ennakkotilannut tämän edellisen osan luettuani. Silloin aikaa tämän julkaisuun tuntui olevan ikuisuus, mutta nyt olin yllättynyt, että joko nyt.

Kirjassa Jared ja Tate ovat eronneet. On kulunut muutama vuosi erosta ja Jared saapuu takaisin kotikaupunkiinsa, jossa ovat myös muut kaverukset sekä Tate. Onko vanha liekki yhä voimakas? Miten Jared voisi voittaa Taten takaisin.

Kirja oli sinänsä ihan hyvä, mutta jotenkin ehkä laimea, mutta ei siten kuten voisi kuvitella. Käänteitä ei ollut makuuni tarpeeksi sen sijaan kuumia makuuhuonekohtauksia löytyi ihan mukavasti, jopa sen verran, että melko posket punaisena tämän kirjan sain loppuun. Niitä ei ollut liikaa, vaan juuri sopivasti.

Kokonaisuus oli kenties hieman laimea, mutta toisaalta se veti yhteen kaikkien kaverusten kohtalot ja jätti kenties oven auki myös tulevaisuuden sukupolville.

Se, mikä oikeastaan kruunasi kirjan olivat kirjailijan sanat lopussa, jossa hän sanoi kirjoittaneensa kirjasarjan osittain siksi, että meistä jokainen voi nähdä, että ihminen tekee virheitä vaikka 18 vuotiaana, mutta niiden yli voi päästä. Tästä olen niin samaa mieltä. Kukapa ei olisi tehnyt virheitä nuorena, mutta jippo onkin siinä, kuinka nuo virheet jättää taakseen ja oppii niistä. 

Jään odottamaan innolla Douglasin tulevia kirjoja, jotka on käsittääkseni suunnattu enemmän aikuisille. Itse Douglasista pitää sanoa, että hän tuntuu oikein mukavalta ja kiinnostavalta persoonalta Facebookin ja Twitterin kautta. Itsekin sain vastauksen twiittiini ja tykkäykset, lisäksi hän keskustelee lukijoidensa kanssa kiitettävästi Facebookissa. Minä tykkään.

Henning Mankell: Wallander - Kasvoton kuolema (äänikirja)

Wallander on minulle tv:stä tuttu. Yhtään kirjaa en ole aiemmin lukenut, vaikka niitä taitaa muutama löytyä hyllystänikin. Yhtään kirjaa en myöskään ole Mankellilta lukenut. Viime aikoina on ollut ongelmia löytää kiinnostava äänikirja, tämäkään ei herättänyt suuria intohimoja, mutta kuuntelin sentään loppuun.

Kirja on ensimmäinen osa Kurt Wallander -sarjasta. Sitä ei kyllä kirjaa lukiessa uskoisi, sillä kovinkaan paljon ei Wallanderin taustoja käsitellä. Toisaalta ehkä hienoinen hidastempoisuus voi olla seurausta siitä, että on ensimmäinen osa. 

Pienestä kylästä löydetään kuolleena vanha mies. Hänen vaimonsa on henkihieverissä ja menehtyykin sairaalassa. Mies on tapettu erittäin julmalla tavalla ja vaimoakin on kidutettu. Vaimon viimeinen sana on ulkolainen. Tämä aloittaa kirjana ja Wallanderin tutkimukset. Kirjassa käsitellään Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa, maailman muuttumista ja sitä kautta rikosten muuttumista. Wallander on itse asiassa melko inhimillinen päähenkilö virheineen, ongelmineen ja omine vastenmielisyyksineen.

Ensimmäinen asia, joka kirjassa ärsyttää on sana ulkolainen, joka pistää korvaan/silmään joka kerta, vaikka taitaa ollakin jo melko vakiintunut sana. Muistan vain äidinkielen opettajani sanat: Ei ole olemassa kotilaista, ei siis ulkolaistakaan. En vain voi päästä tämän yli. 

Toinen asia, mikä otti korvaan joka kerta oli se, että kirjailija käyttää Wallanderista koko ajan tämän koko nimeään kuvatessaan tapahtumia kolmannesta persoonasta. Sekin vain ärsytti suunnattomasti. 

Kolmanneksi kirjassa hieman rasitti sellainen jatkuva pohdinta ja asioiden syvällinen esittäminen. Itse rikoksen ratkaiseminen olisi ollut huomattavasti nopeampaa. Okei, toisaalta tämä sai lukijan ymmärtämään päähenkilöä paremmin, mutta ärsytti kuitenkin.

Lukijana oli Eero Saarinen, joka oli oikein hyvä. Sen verran hyvä koko kokonaisuus kuitenkin oli, että seuraavaksi äänikirjakseni valitsin myös Wallanderin. Toisaalta lähikirjaston äänikirjavalikoima on noin 20-30 kappaletta, joista kolmanneksen olen kuunnellut, puolta en halua kuunnella joten lainattavaksi jää ihan muutama mahdollinen. 

Lauren Oliver: Vanishing girls

Olen varmaan toistanut kyllästymiseen asti, että sitten pidän Oliverin kirjoista. Niinpä laitoin tämän kirjan ennakkotilaukseen heti, kun sen Amazonista bongasin. Kirja ehti "lojua" Kindlessäni kotvan ennen kuin sain sitä alkua pidemmälle. Kun alusta pääsin eteenpäin, ei vauhti loppunut lainkaan. 

Nick ja Dara ovat siskoksia. Eräänä yönä tapahtuu auto-onnettomuus, Nickin ajama auto ajaa ulos. Nick ei muista tapahtumista mitään. Hänen siskonsa Dara ei onnettomuuden jälkeen suostu puhumaan enää Nickille. Sitten seudulla katoaa pikkutyttö. Nick on varma, että katoamisella on jotain tekemistä Daran yllättävän katoamisen kanssa. Parker on poika, joka on ollut Nickin paras ystävä aikoja, mutta alkoi sitten seurustella Daran kanssa. Nyt Parker kuitenkin käyttäytyy oudosti. Tässä lähtökohdat.

Kirjan puolessavälin tajusin suunnilleen kirjan jujun, mutta se ei mitenkään hälventänyt lukukokemusta. Oliver kirjoittaa mielestäni hyvin aidosti tästä päivästä, nuorista ja meistä aikuisista. Tässä pääosassa ovat nuoret, mutta teemat, joita käsitellään ovat hyvin aikuistenmaailmaan kuuluvia. Me aikuiset emme taaskaan ole kovinkaan mukavia. 

Kirjassa oli kivasti käytetty kuvia, mainoksia, sähköpostiviestejä, uutisia ja niiden kommentteja, siis tämän päivän viestintää. Ne sopivat joukkoon oikein hyvin ja toivat elämänmakua vielä enemmän.

Ei tämäkään Oliver ollut yhtä järisyttävä kokemus kuin ensimmäinen Oliver Kuin viimeistä päivää , mutta erittäin hyvä tämäkin.

Kirjasta on vaikea kertoa mitään syvällisempää, että ei paljasta liiaksi kirjan ideaa. 

Matti Laine: Merkitty mies (äänikirja)

Koska äänikirjojen tarjonta on pientä, joutuu sitä ylittämään oman mukavuusalueensa useinkin. Usea alueen ulkopuolisista kirjoista on jäänyt kesken, mutta jotenkin tässä teoksessa oli jotain, mikä sai alun tahmeudesta huolimatta kuuntelemaan loppuun ja olin siitä ihan tyytyväinen. Ehkä se jokin oli jääkiekko, sillä suurena lajin fanina en vain voinut jättää kesken kirjaa, jossa useassa keskeisessä roolissa on entinen tai nykyinen jääkiekkoilija. Lukijana uusi tuttavuus Ville Tiihonen, uusi tuttavuus siis nimenomaan lukijana. Pidän Tiihosen selkeästä artikuloinnista oikein paljon, hän oli oikein hyvä.

Elias Vitikka on entinen jääkiekkoilija, nykyinen pikkurikollinen, joka joutuu keskelle hyistä tapahtumaketjua, jonka keskiössä on nykyinen jääkiekkomaalivahtilupaus. Elias ei ole ainoa, joka on vaarassa, vaan myös hänen lähipiirinsä joutuu uhatuksi. Kirja sijoittuu talviseen Helsinkiin, jonka alamaailmassa on monenmoista yrittäjää. Elias on sydämeltään kiltti ja huolehtiva, mutta maailma on heitellyt häntä tilanteesta toiseen ja hän on joutunut tekemään asioita, jotka vaivaavat hänen mieltään.

Kirjassa vilahtelee käsittääkseni hahmoja Laineen muistakin kirjoista, niitä itse lukematta. Tämä ei haittaa mitenkään lukemista, voi toki olla, että teoksesta olisi mahdollista saada enemmän irti, jos olisi tutustunut aiempiin teoksiin. Lähes neljännes kirjasta oli kulunut ennen kuin päästiin kunnolla vauhtiin, ilman jääkiekkoa olisin jo luovuttanut tai jos kyseessä olisi ollut ihan paperikirja, olisin luovuttanut. Kirjailija kuvailee ajoin vähän liiankin yksityiskohtaisesti päähenkilön sisäistä pohdintaa, mikä toki ansaitsee roolinsa, mutta hienoinen tiivistäminen olisi vienyt tarinaa paremmin eteenpäin.

Kuten totesin, olen tyytyväinen, että en luovuttanut, sillä loppu oli tavallaan mukavan yllättävä. Itse en arvannut oikein pääsyyllistä, mikä sekin oli mukava yllätys. Tarina oli loppujen lopuksi aika pieni tarina miehestä, joka on hankalassa tilanteessa siksi, että haluaa auttaa ja joka haluaa päästä eteenpäin elämässään, mutta ei tiedä miten. Paljon kaikkea oli tämän ympärillä, osa turhaa, osa ihan paikallaan.

Pidin Eliaksesta, mutta pidän tietenkin jääkiekkoilijoista. Pidin hänestä, koska hän oli ihminen kaikkine vikoineen, mutta kuitenkin riittävän kiinnostava. Pidin kirjan muistakin hahmoista, he olivat hyvin elämänmakuisia ja todentuntuisia.

Ihan miellyttävä kokemus kokonaisuudessaan. Tämä menee kirjan vuoden haasteessa kohtaan 1. Kirjailija, jonka tuotantoa en ollut lukenut aiemmin.

Colleen Hoover: Never never

Colleen Hoover on yksi suosituimmista ya-genren kirjailijoista ainakin näin olen päätellyt Amazonin ja Goodreadsin kautta. Sanotaan, että näiden väylien yksi suosituimmista. Itsekin olen pari hänen teostaan lukenua aiemmin ja pitänyt lukemastani. 

Emmin pitkään tämän kirjan hankkimista, koska se oli luokiteltu novellaksi eli lyhyeksi kertomukseksi ja on trilogian eka osa. Kaksi asiaa, jotka saavat usein olemaan tarttumatta teokseen. Sitten luin Kirjaston Kummituksesta arvion ja päätin hankkia viikonlopuksi jotain tekemistä. Vaikka teos on novella, on siinä kuitenkin ilmoitettu olevan 159 sivua eli niin, aika pitkä lyhyt kertomus.

Charlie ja Silas huomaavat yhtäkkiä kesken koulupäivän, että ovat unohtaneet kaiken. Kaiken siitä keitä he ovat ja mitä ovat tehneet. He yrittävät löytää itseään ja toisiaan, sillä muiden puheiden perusteilla he ovat olleet pari ja pian löytävät tälle myös vahvistuksen, mutta myös paljon sellaista, jota eivät kenties olisi halunneet löytää. 

Silas on kiltti, rakastava, mutta hänessä on myös toinen puoli. Charlie pitää itseään Silasta huonompana, ei kilttinä ja moni asia tukee tätä ajatusta. Mitä he löytävät itsestään ja toisistaan...

Kirja on trilogian ensimmäinen osa ja loppuu erittäin ärsyttävään cliffhangeriin. Se sai naputtelemaan Kindlelle pre-orderin toiseen osaan, joka ilmestyy toukokuussa. Pidin siis kirjasta kovin. Se oli osittain hyvin omaperäinen ja kekseliäs, vaikka täytyy myöntää, että jonkinlaista samankaltaisuutta löysin muutamiin muihin teoksiin, joita en juonipaljastusten vuoksi viitsi kuitenkaan tässä mainita. Loppu saa miettimään kaiken taas uudelleen. 

Oikein hyvä ja kiinnostava lukukokemus. Odotan innolla jatkoa. Menkööt lukuhaasteessa kohtaan: Vuonna 2015 julkaistu kirja.

Kari Hotakainen: Huolimattomat (äänikirja)

Miksi tämä kirja? Siksi, että en vain yksinkertaisesti löydä kirjastosta mitään uutta ja kiinnostavaa. Lisäksi lukija Veikko Honkanen on ollut tosi hyvä aiemmissa kuulemissani ja vielä Hotakainenkin on ollut ihan viihdyttävä. Sain vastata itselleni tuohon kysymykseen monta kertaa kuuntelun aikana. Miksi ihmeessä kuuntelen tätä? Mitä tämä oikeastaan on?

Olisi mukava sanoa, että sain vastauksen kysymyksiini, mutta enpä saanut. En oikein missään vaiheessa päässyt selville miksi kirja oli kirjoitettu. Mikä sen funktio tässä maailmassa oikein on? Kirjassa vilahtaa mulkkuja, pornoa ja väkivaltaa, mutta se ei ole mitenkään eroottinen. Se on tarina yksinäisistä sieluista, jotka kaipaavat ihon kosketusta. Siksi en ihan tajunnutkaan tuoto pornoon liittyvää sivujuonta. (Nyt muistinkin, että alapääjutut olivat täällä kiellettyjä...) Mutta näin siis kirjassa kerrottiin.

Henkilöt ovat Mokka (poliisi), Leila (hyvinvointityöntekijä) ja Boström (uhri ja pahan tekijä). Näistä kukaan ei ollut mitenkään ymmärrettävä. Kaikki he ovat yksinäisiä, kaipaavat jotain, mutta eivät osaa sitä kenties hakea, saada tai pyytää. 

En oikein edes osaa sanoa, mitä tuli luettua/kuunneltua. Kuuntelin kuitenkin loppuun silkalla sitkeydellä ja Veikko Honkasen vuoksi. Jotenkin tuntuu kuitenkin, että aika oli hukkaan heitettyä. En saanut mitään suurta kirjallista nautintoa, enkä ajattelemisen aihetta. Mutta hei, kuunneltua tuli, ehkä olen sentään kokemusta rikkaampi.

Tämä kirja menee kuitenkin lukuvuoden haasteeseen kohtaan: Kirja, jonka nimi on yksi sana.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Olen lukenut aiemmin pari kirjaa (1 ja 2) koskien Pohjois-Koreaa. Kuten monia muitakin tuo suljettu maa kiinnostaa. On jotenkin dystooppista kuinka erilaista elämä voikaan olla vielä nykymaailmassa. Tämän kirjan bongasin sattumalta kirjastosta, kun hain äänikirjaa työmatkoille. Muistan lukeneeni arvosteluja kirjan ilmestyessä ja pohtineeni, että tämä pitää lukea, mutta mitään suurta himoa en kirjaa kohtaan tuntenut. Kävi vielä sellainen onnellinen yhteensattuma, että sain olla muutaman tunnin kotona ihan yksin, mikä on tässä perheessä niin harvinaista herkkua, että tilaisuushan piti käyttää heti hyväksi. Istuin tuon pari tuntia keittiön pöydän ääressä, join teetä ja luin tämän kirjan. 

Kirjan 195 sivua on helppoa luettavaa ja toisaalta ei ole. Aihehan ei ole mikään mukava, vaan siinä on monia hyvin ahdistavia seikkoja, mutta tämä kirja ei mässäile lainkaan niillä, niitä jopa siloitellaan ja ohitetaan aika paljon. Tämä tekee kirjasta helppo- ja nopealukuisen.

Eunsun karkaa Pohjois-Koreasta äitinsä ja siskonsa kanssa Kiinaan, jossa äiti naitetaan kiinalaiselle miehelle. Toisesta vankilasta toiseen. Kuinka ollakaan heidät ilmiannetaan ja heitä kohtaa palautus takaisin Koreaan. Tilanteet kerrotaan suhteellisen ylimalkaisesti kuin muistellen ilman yksityiskohtia. Pako uudestaan Kiinaan onnistuu paremmin ja ajan kuluessa he pääsevät mutkien kautta myös Etelä-Koreaan. 

Pidin kirjasta, mutta kuten jo toistaakseni vielä itseäni, oli se hyvin ylimalkainen, siloiteltu. Ei sillä, että suuresti nauttisin karmivista yksityiskohdista, mutta jotain sellaista olisin kuitenkin toivonut. Jo aiemmista lukemistani kirjoista tuttuja teemoja vilahtaa myös tässä kirjassa päälimmäisenä nälänhätä ja teloitukset. Yhä edelleen pidän Demickin kirjaa parhaimpana näistä lukemistani. 

Pohjois-Korea on epätodellisen oloinen kuin jäänne jostain kylmän sodan alkupäivistä. Uskon, että oman elinikäni aikana tilanne tulee muuttumaan, mutta miten,sitä jää kauhulla miettimään. Ihmisen pahuus, itsekkyys ja vallanhimo on karmea yhdistelmä.

Tämä osuu kirjahaasteessa kohtaan Tositapahtumiin pohjautuva kirja.

John Verdon: Tappakaa Peter Pan

Verdonin aiemmat Guerney-kirjat olen ahminut nopeasti. Tämä tuntui pitkältä ja tahmealta, lukeminen venyikin tuntien sijaan kuukausiksi. Sitkeästi kuitenkin päätin kirjan lukea loppuun ja täytyy myöntää, että loput noin 100 sivua olivat ihan kiinnostavia ja ne tulikin luettua muutamassa päivässä. Kirjassa sivuja on lähes 600. 

Guerney tempautuu mukaan Hardwickin pyynnöstä selvittämään eriskummallista murhaa, josta vankilaan on tuomittu murhatun vaimo. Hardwick on kuitenkin varma, että Kay Spalter ei ole murhannut tai tilannut miehensä murhaa. Kuka sitten onkaan syyllinen... Murhaan liittyy likaiset poliisit, järjestäytynyt rikollisuus ja ahneet sukulaiset. Pian kuitenkin mukaan kuvaan astuu palkkamurhaaja, jota kutsutaan Peter Paniksi. Samalla Guerney joutuu puolustelemaan Madeleinelle toimintatapojaan ja sitä, että asettaa itsensä usein kohteeksi.

Peter Pan on häikäilemätön, tunteeton tappaja, joka tappaa työkseen ja tuntuu nauttivan siitä. Hieman kuluneesti taustalle keksitään vaikea äiti-suhde. Muutoinkin kirja sisältää enemmän kliseitä kuin omaperäisiä ajatuksia. Ensimmäiset 500 sivua tuntuivat uuvuttavilta, jossa pyöriteltiin ja selviteltiin Peter Panin ja Spalterin murhan taustoja, vasta tosiaan lopussa tuli toimintaa. 

Lieneekö sarjassa jokin välivaihe, sillä Guerneyn elämää ja suhdetta Madeleineen käsiteltiin aiempia enemmän, mutta en kovinkaan paljon innostunut tästä ja se ei ainakaan nosta intoani lukea sarjan tulevia kirjoja. Jotain uutta pitää kirjailijan keksiä.

Toivon nyt, että tämän kirjan loppuunsaattaminen saisi orastavan lukujumin laukeamaan, sillä hyllyssäni odottaa mielenkiintoisia teoksi useampikin. Toisaalta tuo käsityöharrastus tulee taas sotkemaan lukemiset erilaisten kisojen alkaessa. Kaikkea ei voi saada ja pitää tehdä sitä, mikä kulloinkin tuo rentoutumisen.

Tämä kirja osallistuu kirjan vuoden lukuhaasteessa kohtaan lue yli 500 sivuinen kirja.

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin (äänikirja)

Marko Kilpi on tuttu ihanasta Poliisit-sarjasta. Ihan hämmentyneenä erään Kuopio-jakson jälkeen googlasin, että onko tosiaan ja onhan hän. Pidin edellisestä kuuntelemastani Kilvestä, joten riskiä tähän ei ollut sen suhteen. Lisäksi muistelin, että kirjasta on tehty ihan kiitosta saanut elokuva, jota en kuitenkaan ole nähnyt. Lukijana kirjassa on Kari Ketonen, joka hoitaa homman ihan ok. Ehkä hieman persoonattomasti, mutta ihan hyvin.

Kirjan yksi päähenkilöistä on Olli Repo, joka oli myös edellisessä kirjassa. Tällä kertaa Olli loukkaantuu pahoin virantoimituksessa ja joutuu tutkijaksi hankalien rikosten yksikköön, jossa työskentelee myös omalaatuinen Elias. Olli laitetaankin Eliaksen pariksi. Olli ei saa selvää paristaan ja se luo kirjaan omanlaisensa jännitteen. Eliaksen toimintatavat ovat omalaatuisia eivätkä herätä kaikissa ansaitsemaansa ihastusta. Ollin ja Eliaksen lisäksi päähenkilöksi nousee Pike, joka on vankilasta vapautunut huumekuningatar. Pike on saanut lapsen ja haluaa nyt päästä eroon vanhoista ympyröistä ja muuttaa elämäänsä. Vanha elämä kuitenkaan ei halua päästää irti Pikestä. Tapahtuu epäselviä kuolemia, jotka kaikki tuntuvat loppujen lopuksi jotenkin liittyvän toisiinsa. Liittykö Pike jotenkin tapahtumiin, kuka on huumekaupan huipulla. 

Kirja on aivan äärettömän ahdistava paikoin. Myönnän itkeneeni työmatkoilla monta kertaa. Ahdistuneeni suuresti, mutta nauttineeni lähes koko matkasta. Kilpi tuo kirjoihinsa autenttista poliisiotetta, joka ajoittain ehkä on liiankin yksityiskohtaisesti selitettyä, mutta sekään ei häirinnyt ainakaan tässä kirjassa. Kirjan rikokset ovat julmia. Kirja on paikoin raaka ja todella ahdistava. Tuntuu ajoittain, että kirjan maailmassa ei ole onnellisia loppuja.

Kirjan nimi Elävien kirjoihin nousee monessa tapahtumassa sekä vertauskuvallisesti että ihan oikeasti. Kuolema tuntuu olevan lähes kaikkien kintereillä, mutta toisaalta elämä sellaisenaan kuin sitä elää ei aina ole oikeasti elämää. 

Ainut, mikä hienoisesti ärsytti oli kirjan aivan loppuosa, mutta sekään ei häirinnyt ihan suunnattomasti, mutta olisin ehkä kaivannut vähän jämäkämpää otetta, toisaalta taas nykyinen loppu tuo kirjaan taas uuden näkökulman. 

Taidan haluta törmätä Kilven muihinkin (kahteen) Olli Repo -kirjoihin, jospa tämä lukujumikin hellittäisi.

Kirjan vuoden haasteessa tämä kirja on kohdalla Kirja, josta on tehty elokuva.

Tammikuun romanttiset

Tammikuu tuntuu olevan aikaa, jolloin sieluni huutaa eniten lukemista. Tähän koottuna Kindlellä lukemiani teoksia.

Aubrey Rose: Me Cinderella?

Brynn on köyhä matematiikan opiskelija, jolla ei ole ollut varaa tehdä, mitä itse haluaa. Sitten eräänä kylmänä päivänä hän ostaa miehelle, joka istuu yksin puistonpenkillä, kahvin. Käykin ilmi, että hänen hyväntekeväisyydensä kohde onkin kuuluisa matemaatikko, jolla on omat luurankossa kaapissa.

Kirjassa on matematiikkaa, romantiikkaa, tragediaa ja hyviä tekoja. Taisi olla jopa ilmainen, kun sen latasin. Mukava ajanviete, mutta ei oikein saanut minua innostumaan kuitenkaan pääparista.

Maggie Shayne: The Brands that came for Christmas

Maggie Shayne on ollut minulle tutumpi paranormaaleista teoksista, mutta päätinpä kokeilla toisenlaista romantiikkaa, kun ilmaiseksi sain. Tämä on oikea joulukirja täynnä joulunfiilistä, ainakin lopussa. Köyhä tyttö tulee raskaaksi miehelle, joka ei ollutkaan se, jonka antoi ymmärtää olevansa. Höttöinen jouluromantiikka ei kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi, enkä ehkä aio lukea Brandin sisaruksista enempää.

Jessica Clare: Invitation to Eden

Uusi Games-romaani tai niin luulin. Kirjassa annetaan ymmärtää, että kyseessä olisi jatkoa rakastamalleni Games-sarjalle. Osittain ehkä onkin, mutta ei täydessä ymmärryksessä. Lisääksi kyseessä ei ole täysipituinen kirja, jonka tosin tajusin jo ostaessa, mutta joka kuitenkin petti minut jotenkin. 

Kyseessä on vähän kuin Unelmien poikamies unelmasaarella, vaikka tosiasiassa koko juttu järjestetty, jotta miljonääri saisi rakastamansa tyttöystävän takaisin. Hieman petetty olo jäi, mutta kyllähän tämän luki ja lukikin nopeasti. 

Alice Clayton: Wallbanger

Tämän olen nähnyt muutamalla seuraamallani Goodreadsin listalla pitkän aikaa. Olen "sivellyt" selkämystä Amazonissa jo useaan otteeseen kuitenkaan ostamatta, mutta nyt päätin, että on korkea aika lukea teos, josta niin moni tuntuu pitävän.

Caroline on juuri muuttanu uuteen kämppään, kun hän herää yöllä seinän jyminään. Naapurissa asuu mies, jonka luona käy mitä kummallisimpia naisia saamassa seksiä, joka kuuluu ja tuntuu seinänkin läpi. Naapuri paljastuu Simoniksi, joka on kuuluisa valokuvaaja. Kuinkas käykään alkavat intohimon tuulet puhaltaa naapureissa.

Pidin kyllä kirjasta, siinä oli noin 250 sivua esileikkiä ja 50 sivua seksiä. Tarina on ihan ok tällaiseksi kirjaksi, kirja on kirjoitettu ihan hyvin, mutta enpä tätä äänestäisi minkään listan kärkeen. Ei ole paras kirjapoikaystävä tai kuumimmat tilanteet. Mutta saihan tällä yöunensa menetettyä kuitenkin ;)


Jessica Sorensen: Unbeautiful

Sorensen tuntuu olevan melkoisen suosittu Amazonissa. Oletin lukeneeni häneltä muutakin, mutta olen varmaankin vain selaillut hänen teoksiaan niin monta kertaa. Salaisuuksia on tässäkin kirjassa enemmän kuin tarpeeksi eivätkä salaisuudet ole kivoja, vaan mustia kuin mitkä. Emery on täydellinen tyttö, kaunis, cheerleader ja hänellä on salaisuuksia. Ryler on ajautunut elämässään väärään suuntaan, mutta saa yllättävän tarjouksen aloittaa alusta. Näillä kahdella on enemmän yhteistä kuin he uskovatkaan.

Itse asiassa olin hieman hämmentynyt luettuani tämän kirjan. En oikein tiedä haluanko lukea jatkoa, mutta toisaalta tuntuu siltä, että en taida pystyä olemaan lukematta. Kirja oli aivan liian lyhyt ja siinä pääsi vasta ihan vähän pinnan alle. Enemmän teos oli asetelmien kuvausta, josta seuraavissa teoksissa varmaankin päästään syvemmälle. Jotenkin ärsyttää tämänkaltaiset sarjat ja niitähän löytyy.


Brenna Aubrey: At any price

Siinä meni taas yöunet. Jollain kummalla tavalla äärettömän koukuttava kirja, vaikka onkin aika täynnä kliseitä. Mia pistää neitsyytensä huutokaupattavaksi nettiin. Korkeimman tarjouksen tekee Adam pelimoguli. Mutta mitä Adam haluaakaan ja onko Mia valmis antamaan sen. Taas kerran löytyy salaisuuksia, menneisyyden tuomaa tuskaa, joka vaikuttaa tekoihin nykyhetkessä. Mutta samalla löytyy jotain, mikä on itselleni tärkeää eli pelimaailma. Peli, jonka Adam on suunnitellut ja Mia pelaa on hyvin samankaltainen kuin rakastamani WoW (World of Warcraft). Ymmärrän täysin pelimaailman luomat ihmissuhteet. Okei tämä oli sivujuonne, mutta tärkeä sellainen.

Valitettavasti tämäkin on ensimmäinen osa sarjaa. Tosin kirja loppui niin onnellisesti, että en taida haluta pilata tunnelmaa. Sen verran kävin kurkkaamassa tulevien kirjojen sisältöä, että en ihan tiedä. Näkee tämänkin sitten jossain vaiheessa. Tämä eka osa oli ilmainen, joten voin suositella lämpimästi, en tosin tiedä, onko yhä edelleen.


Morgana Phoenix: Forever his baby

Nyt on kyseessä yksittäinen kirja tai niin ainakin kuvittelin, luettuani löysin Goodreadsista tähän jatkon 1,5. Kirja ei tosin ole valmis, eikä siitä ole edes synopsista esillä. Olettaisin sen olevan Colen tarina tms. Lily huomaa olevansa raskaana parhaalle kaverilleen Colelle. Cole ja Lily ovat vain harrastaneet seksiä kerran päästäkseen eroon neitsyydeistään. Lily kertoo asiasta Colen veljelle Sloanille, sillä Cole on jo lähtenyt muualla opiskelemaan. Sloan on se, jota Lily on aina rakastanut. SLoan taas haluaa suojella veljeään kaikelta pahalta.

Tässä olisi ollut aineksi peruskliseiden ansiosta vaikka mihin, mutta hyvän alun jälkeen kaikki vähän kuin lässähti. Kirja on kuitenkin saatettu loppuun ja hyvä niin. Lukemiseni on kiivasta, sillä olen ihan sairaan stressaantunut ja ajatukset pitää saada muualle ja siihen sopii parhaiten turhanpäiväinen, kiihkoa, rakkautta ja ehkä jotain muutakin sisältävä kirja, kuten tämä.


Jessica Sorensen: Unraveling you

Sorensen on kirjoittanut monia sarjoja ja tämä yksi jälleen ensimmäisistä kirjoista. Ymmärrän hyvin, että hän on suhteellisen suosittu, sillä hän osaa kirjoittaa kirjoja, joissa on tietty jännite ja jää halu tietää lisää. Ymmärrän, mutta en taida itse kuitenkaan innostua, tälläkään kertaa.

Lyric on erään toisen kirjasarjan päähenkilöiden lapsi. Hän on eläväinen, innokas, iloinen ja elänyt hyvän, turvallisen elämän. Hänen naapuriinsa muuttaa Ayden, joka on täysin vastakohtainen. Poika, jonka elämässä on ollut hirveitä tapahtumia ja hän on kaikkea muuta kuin iloinen ja eläväinen. Nämä kaksi kohtaavat ja niin mitähän siitä seuraa. Sitä ei tässä kirjassa kovin pitkälle päästy. Täytyy myöntää, että nyt oli kyseessä kirjan päähenkilö, joka oli niiin ärsyttävä ja tässä puhun Lyricista.

En innostunut jatkamaan sarjaa, ainakaan heti ja epäilen, että jatkanko myöhemminkään.


Colleen Masters: Stepbrother untouchable

Olen ehkä ollut pervo koko elämäni, mutta muistan teininä fantasioineeni isän ja äidin erolla ja sillä kuinka koulun kovimmasta pojasta tulisi veljeni. Siis uusioperheen veli. Nyt olen bongannut näitä teoksia Amazonista ja jotenkin on vain pakko ostaa ja lukea.

Luin Mastersin aiemman velipuoli-kirjan jokin aika sitten ja pidin, olihan tämäkin pakko sitten ostaa. Tarina toistaa itseään eli kahden eronneen vanhemman avioliitto laittaa näiden lapset vaikeaan asemaan, sillä he ovatkin yllättäen sisarpuolia eivätkä kuitenkaan voi kieltää intohimoa. Sitähän tämä oli tulvillaan kiellettyä intohimoa ja kiellettyjä tunteita.

En lupaa olla lukematta näitä enää, päinvastoin luen varmasti, jos eteen sattuu.

Kirjan vuoden lukuhaaste

Pohdin pitkään, että en taida tälle vuodelle ottaa ainuttakaan haastetta, mutta en voinut vastustaa Kirjan vuoden lukuhaastetta.  

Tämä on siitä kiva, että monet haasteen kohdat ovat ns. ulkokirjallisia, joten se antaa mielikuvitukselle voimaa. 

Tavoite on saada ainakin puolet haasteen kohdista täytettyä, mitä enemmän sen parempi. Itse haasteen aloitan vasta tästä päivästä, joten jo lukemani eivät siihen "kelpaa".

Kirjan vuoden 2015 lukuhaaste

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
2. Kirja, josta on tehty elokuva 
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja 
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
7. Novellikokoelma
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle 
9. Tietokirja
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja 
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon 
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
16. Kirja, jota äitisi rakastaa 
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta
18. Yli 100 vuotta vanha kirja
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä 
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
22. Muistelmateos tai elämäkerta
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä 
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja 
28. Kirja, jonka nimessä on väri
29. Kirja, jossa on taikuutta
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani 
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta 
34. Kirja, jonka nimessä on numero
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken 
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja 
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua 
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
44. Klassinen rakkausromaani 
45. Kirja, joka pelottaa sinua
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit 
47. Hauska kirja 
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
49. Jännityskirja tai dekkari
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle

Agatha Christie: Clocks (äänikirja)

Äänikirja, joka sai Christie-innostukseni jälleen kasvamaan. Kuinka ihanaa onkaan kuunnella Christietä ihan alkuperäisenä ja ihanan lukijan lukemana. Lukija oli Robin Bailey, joka on erityisesti kunnostautunut äänikirjojen lukijana Wikipedian mukaan. Ei nyt ihan Lars Svedberg, mutta hyvin lähellä. 

Clocks eli Kellot taisi olla minulle ennestään tuntematon Christien teos, vaikka oletin lukeneeni kaikki. Voi olla tosin, että olen tämän aikoinaan lukenut, mutta mielikuvia ei ollut jäänyt, sillä eihän tämä nyt kovinkaan kummoinen loppujen lopuksi ollut, mutta hyvin kiinnostava. Itse arvasin murhaajan täysin väärin, mutta muutaman johtolangan kuitenkin osasin yhdistää oikeaan. 

Nuori sihteerikkö saapuu asiakkaan luo vain löytääkseen lattialta kuolleen miehen. Talon asukas on sokea nainen, joka sanoo, että ei ollut kutsunut ketään sihteeriä paikalle. Kuka on kuollut mies, kuka hänet murhasi ja mitä ovat kellot, joita oli laitettu ympäri huonetta ja jotka kaikki näyttivät samaa aikaa 4:13. Murhaa lähtee tutkimaan komissario Hardcastle mukanaan herra Lamb, joka taitaakin olla vain lampaan vaatteissa. Lamb kääntyy jutun mutkittuessa myös herra Poirotin puoleen. Poirot on kehuskellut ratkaisevansa juttuja ilman, että nouseen tuolistaan, käykö tässäkin niin. 

Vähän samankaltainen suljetun huoneen mysteeri tämäkin on kuin ovat monet Christien teokset. Ei ehkä niin kiinnostava kuin muutamat muut, mutta tavallaan hyvin viehättävä. Miellyin kovasti Colin Lambiin, joka tuntui oikein mukavalta nuorelta mieheltä. Poirotin rooli oli lähinnä sivujuonne, mutta jutun kannalta hyvin tärkeä sellainen. Muutkin hahmot ovat Christiemäiseen tapaan erinomaisia, eläviä ja osin riemastuttavia.

Kuten jo kehuin lukijaa, oli kirjaa ilo kuunnella. Lukija eläytyi lukemaansa ja sai hahmot elämään osaltaan. Toki täytyy myöntää, että ajoittain Christien kieli on niin eläväistä, että osa meni ohi ja samalla aloinkin miettimään, mitä suomennoksessa oikein katoaa, sillä kulttuurierot kadottavat osansa esim. murteista ja brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, joka on usein kuitenkin Christien kirjoissa merkittävässä roolissa. Onneksi ihana Porin kaupunginkirjasto tarjoaa useamman Christien englanninkielisen äänikirjan, jotta voi ottaa asiasta selvää.

Myönnä jo hipelöineeni ruotsinkielisiä äänikirjoja, mutta tyydyin vielä pariin englanninkieliseen suomenkielisen hyllyn tarjotessa vain sitä samaa edelleen. 

Jane Austen: Pride and prejudice (äänikirja)

Olen lukenut Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon aikoja sitten. Olen katsonut tv-sarjan pari kertaa vuodessa. Elokuva löytyy hyllystäni ja senkin olen katsonut muutamaan otteeseen. Kaikki on siis niin tuttua, mutta kuitenkin alkuperäiskielinen kirja on jotain aivan muuta. Ostin jokin aika sitten kaikki Austenin teokset alkuperäisessä muodossaan, mutta jostain syystä en ole vain saanut luettua, kun siis bongasin kirjastosta äänikirjan englanniksi, eipä juurikaan ollut vaikeaa ottaa sitä mukaan. 

On pakko sanoa, että rakastuin taas uudelleen, on kuin koko tarina olisi auennut eri tavoin. Suomenkielisen kirjan luin joskus aikoja sitten, joten muistikuvat olivat hatarat ja pohjautuivat enemmän tv-sarjaan. Vaikka suomenkielinenkin kirja löytyy hyllystäni. Tässä kirjassa on vain niin paljon enemmän. Siinä luokkaerot ovat syvemmät kuin mitä tv-sarja antaa ymmärtää, siinä Darcyn rakastuminen on syvempää ja Elisabeth ei ehkä ole ihan niin rakastettava.

En malttanut poistua autosta työmatkan jälkeen, vaan olisin vain halunnut kuunnella. En kuitenkaan oikein osaa keskittyä äänikirjoihin muualla kuin autossa, joten annoin itseni kiduttavasti odottaa matkoja. 

Tarinahan on tuttu ja tarina on aina uudelleen toistettavissa ja toistettukin muissa romanttisissa romaaneissa. On uskomatonta, että kirja on kirjoitettu 1790-luvulla. Toki kielestä huomaa, että nykyenglanti on aika kaukana ja ajoittain joutui virittämään itseään aivan eri tavalla kuin nykykielen kuuntelussa, mutta kaikki oli niin sen arvoista. 

Voiko ihminen vain rakastua kirjaan uudelleen ja uudelleen, kysymyshän on retorinen ja kaikki lukijat tietävät, että voi. Jokaisella meillä on kirjoja, joiden pariin palaa aina ajoittain uudelleen. Ja aina tuntuu, että on ystävien joukossa ja aina oppii jotain uutta toisesta. Aina ehkä rakastuu kirjan henkilöön uudelleen tai henkilö saa raivon partaalle. Minä rakastuin, kuinkas muutenkaan. Tuli sellainen olo, että haluaisin rakastua uudelleen myös muutamaan muuhun lempikirjaani tässä lähiaikoina. 

Ne, jotka odottivat syvällistä analyysia kirjasta tai edes juonikuvausta, saavat pettyä. Jokaisen tulisi lukea ainakin tämä Austenin teos yhtä lailla kuin vaikka Humisevan harjun, joka on myös joka kerta yhtä sydäntä raastava. 

Seuraavaksi auton soittimeen päjähtää Christien teos englanniksi. Joku päivä ehkä rohkenen valita mukaan vaikka jotain ruotsiksi, se olisikin jo haastavampaa kuuntelun kannalta, mutta ehkä elämyksenä jotain aivan loistavaa. 

Penelope Douglas: Falling away

Olen koko päivän lukenut, miten ihanaa. Olen hajoittanut itseni ja koonnut jälleen kokoon. Olen itkenyt ja nauranut ja ollut kenties hieman kuumissani. Olen nauttinut päivästä suunnattomasti ja nyt sisälläni on ontto olo kuin olisin hyvästellyt jälleen hyvän ystävän, vaikka tiedän, että tapaan hänet uudelleen milloin vain.

Douglasin kirjat ovat vieneet sydämeni mukanaan yhä uudelleen. Bully on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja niin ovat nämä samaan sarjaan kuuluvat Until you, Rival ja nyt tämä Falling away.

Jax on lapsena joutunut pahan hyväksikäytön uhriksi. Se on muokannut hänestä tietynlaisen nuoren miehen. K.C. on joutunut erilaisen hyväksikäytön uhriksi, mutta yhtälailla se on jättäny häneen syvät jälkensä. Nämä kaksi eivät voi vastustaa vetovoimaa, joka on ollut yllä jo usean vuoden ajan, mutta voivatko he kuitenkaan elää yhdessä.

Kirjassa ei käsitellä helppoja aiheita, niitä käsitellään kuitenkin hyvin. Niitä käsitellään osana päähenkilöiden elämää. Rakastin Jaxia on viime kirjassa, nyt hän särki sydämeni aivan täysin. Vaikka tiedän kyseessä olevan fiktion, on jotenkin sydäntäsärkevää ajatella, että maailmassa oikeasti on rikkinäisiä ihmisiä, jotka piilottavat salaisuuksiaan ilman, että niitä kukaan koskaan välttämättä saa tietää. Näin kai meistä jokainen. 

Tekisi niin mieleni aloittaa sarja alusta jo nyt, että pääsisin taas fiilistelemään. Ei ehkä kaikkien mieleen, mutta minä ja monet teinikirjojen ystävät olemme varmasti ihan fiiliksissä tästä. Suosittelen kuitenkin aloittamaan Bullysta ja siirtymään askel kerrallaan eteenpäin, vaikka kukin näistä on ihan ilman muitakin luettavissa. 

Nyt pitää yrittää täyttää tämä tyhjä kolo jollain.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Uusi vuosi on pyörähtänyt käyntiin lukuisissa merkeissä. Tässä ehti "lomalla" iskeä jo melko paha työstressi, jota lähdin purkamaan lukemalla. Ensin luin kolme Kindle-kirjaa, jotka purkivat pahemman angstin ja sitten löysin tämän täydellisen stressinpurkajan.

Tässä kirjassa kohtaavat länsi ja itä. Aivan kuin minussa itsessänikin. Sukuni on Itä-Suomesta ja itse olen täysin länsisuomalainen. Ymmärrän siis hyvin kirjassa esiintyvää ristiriitaista tilannetta. Aino rakastuu Jussiin messuilla ja muuttaa tämän maatilalle jonnekin länteen. Aino on kotoisen Itä-Suomesta ja on karjalaisen tyypilliseen tapaan puhelias ja monisanainen. Jussin kotitalossa häntä odottaa neljä länsisuomalaista miestä, jotka eivät juurikaan puhu ja jos puhuvat, puhuvat kieltä, joka kuulostaa enemmän vieraalta kieleltä kuin suomelta. Miten ottaa selvää hyväksytäänkö Aino ja riittääkö rakkaus.

Kirja oli todella viihdyttävä ja hauska. Se oli juuri sopiva ahdistuksenpurkaja ja hyvänmielentuoja. Oikeastaan jäin kaipaamaan jatkoa, entä sitten, miten sitten kävi, millaisen lopun tarina oikein saakaan. Murre-eroja ja kulttuurieroja olisi oikeastaan voinut kirjassa käyttää vielä enemmänkin, sillä erot lännen ja idän välillä ovat ajoittain suuria ja niistä saisi aikaan hulvattomia tilanteita. Toki näitä jo olikin, mutta välillä olisi jopa voinut vetää överiksi. 

Toivon lisää kirjailijalta, jonka erikoiskirja tämä on. Hänellä on sellainen hyväntuulinen ote kirjoittamiseensa. Toivon pitkää kirjailijanuraa ja lisää tällaista.

Vuotta en ole saanut vielä pakettiin, enkä haasteita tälle vuodelle. Voi olla, että en saakaan, mutta enpä anna sen stressata.

Oikein ihanaa vuotta 2015 kaikille lukijoilleni.