tiistai 29. lokakuuta 2019

Simona Ahrnstedt: Vain yksi...

Vain yksi yö
Vain yksi salaisuus
Vain yksi mahdollisuus

Päätin laittaa kolme kirjaa yhteen postaukseen, sillä nämä, vaikka ovatkin pitkiä kirjoja, ovat hyvin samankaltaisia. Niissä on samoja henkilöitä, samantyylinen tarina, sama onnellinen loppu, sama suoraviivaisuus samoilla pikku koukeroilla. Perusromantiikkamättöä sanoisin, mutta ihan hyvää sellaista. Mukavaa luettavaa pornahtavalla otteella.

Kirjat sijoittuvat Ruotsin rikkaisiin seurapiireihin, joissa on glamouria ja kiemuroita enemmän kuin riittäväsi. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, vaikkakin osittain ennalta-arvattavia, mutta imaisevat mukanaan aivan täysillä. Erittäin hyvää ajanvietettä. Seksiä löytyy myös, jokaisessa teoksessa hieman eri näkökulmista. Ei mitenkään överisti, vaan sillai sopivasti. Riitävää, jotta mielenkiinto pysyy yllä, mutta ei niin paljon, että jo kyllästyisi.

On mukavaa löytää romantiikkahyllystä uusia kirjailijoita, etenkin tällaisia, jotka eivät ole sitä niin suosittua chic littiä, joka ei juurikaan uppoa minuun. Ei edes yrittämällä.

Muutoin olen romantiikan osalta lukenut lähes pelkästään Kindlellä ns. bully -sektorin kirjallisuutta, jossa on usein paha poika, joka kuin ihmeen kautta loppujen lopuksi rakastuu tyttöön, jota on kiusannut. Jälleen hyvin ennalta-arvattavaa, mutta äärimmäisen koukuttavaa. Nämä teokset eivät nyt kuitenkaan ole päätyneet blogiin asti, ehkä niistä voisi tehdä yhteenvetopostauksen jossain vaiheessa. 

Nyt on Porin kirjastojen Ahrnstedtit luettu, joten jotain uutta taas hakusessa.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Camilla Läckberg: Saarnaaja

Camilla sai väistyä aika ajoin muiden kirjojen tieltä ja siksi lukeminen oli hidasta, mutta varmaa. Kuten jo totesin aiemmassa Läckberg -postauksessani, päätin lukea Läckbergit aikajärjestyksessä ja tämä oli toinen kirja, jossa Patrick ja Erica ratkovat rikoksia Fjällbackan saaristomaisemissa. Jos edellisessä kirjassa oli pimeää ja kylmää, tässä riitti hellettä.

Löydetään kuollut nainen ja tämän alta kaksi vanhaa luurankoa, naisten nekin. Luurangot tunnistetaan 70 -luvulla kadonneiksi kahdeksi tytöksi. Heidän katoamisensa ei ole koskaan selvinnyt ja uusi ruumis herättää kysymyksiä voisiko sama murhaaja edelleen olla kyseessä. Murhantutkimus vie Patrickin lähelle uskonnollista yhteisöä ja yhtä tiettyä sukua. Suku tulee eteen jokaisessa tutkimuksen vaiheessa tavalla tai toisella. Onko se vain sattumaa...

Erica sen sijaan tuskistelee loppuraskauden, kuumuuden ja yllättävien vieraiden kanssa. Tässä tapauksessa Erican rooli on sivustakatsoja, kun se ensimmäisessä kirjassa oli suuri. Tietämättä seuraavista, pohdin kasvaako rooli vai jääkö Erica edelleen sivustakatsojaksi.

Arvasin ja en arvannut murhaajaa. Kuvittelin olevani oikeassa, mutta kirjailija huijasi minua luulemaan olevani väärässä, vaikka olinkin oikeassa. Pidin siitä. On aina kiva lukea kirja, joka ei ole täysin suoraviivainen, joka leikittelee lukijan tulkinnoilla ja oletuksilla. Tässä se onnistui ihan ok. Ei siis huikeasti, mutta kivan yllättävästi.

Seuraava teos odottaa jo olohuoneen pöydällä aloittamista. Pohdin vain, jaksanko aloittaa samaa sarjaa heti kolmatta perään vai annanko ajatusten tasoittua. 

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Carin Gerhardsen: Musta jää

Eräs kirjaston täti -ystäväni suositteli tätä teosta Facebookissa, oli ihan pakko varata itselle. Täytyy myöntää, että meni aikansa ennen kuin pääsin kirjaan kiinni. Luin sitä vähän kerrallaan, enkä ollut vielä puolivälissäkään varma haluanko lukea loppuun. Sitten kaikki naksahtivat kirjassa paikalleen ja loppu menikin ahmien. 

Kirja on mielenkiintoisesti rakennettu jännäri, jossa samaa tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta. Kaikki alkaa eräänä liukkaana päivänä, kun mutkaisella tiellä tapahtuu onnettomuus, jonka seurauksena yksi henkilö kuolee suistuessaan rotkoon. Tilanne ja henkilöt vaikuttavat ensin selkeiltä ja mustavalkoisilta, mutta mitä pidemmälle tarina etenee sitä enemmän löytyy syvyyttä tarinaan ja henkilöihin. Tätä riittää ihan viimeiselle sivulle asti.

Kirja siis yllätti mukavasti loppujen lopuksi. Se yllätti todellakin. Vaikka alku oli hidasta, näin lopussa ymmärrän senkin. Kirja on todella hienosti rakennettu. Se sisältää kerroksia useita ja sen henkilöhahmot ovat äärimmäisen uskottavia. He ovat surullisia, mokaavat ja ovat inhimillisiä. Näinhän se elämässä on, mokataan ja sitten eletään mokien kanssa. Ne, jotka pystyvät. Tässä kirjassa aivan kaikki eivät pystyneet.

Voin siis suositella jännäreiden ystäville. Ruotsia fanittaville. Tai vain vähän erilaista lukemista etsiville. 

tiistai 8. lokakuuta 2019

Leena Lehtolainen: Valapatto (äänikirja)

En nyt kovin innoissani tarttunut tähän äänikirjaan. Viimeisimmät Lehtolaiset ovat olleet pettymyksiä, eivätkä odotukseni olleet mitenkään korkeat. Tällä kertaa Lehtolainen yllätti minut todella positiivisesti. Pidin kirjasta, jopa jouduin sen imuun sen verran pahasti, että jouduin istumaan pihalla autossa ajoittain kuuntelemassa luvun loppuun.

Aino asuu yksin mummonmökissä luonnonsuojelualueella pitäen huolta Kreivin tiluksista. Eräänä päivänä hän löytää rannalta alastoman pahoinpidellyn miehen, Thomaksen. Liivijengi on yrittänyt hukuttaa Thomaksen läheiseen järveen, mutta ihmeekseen Thomas on jäänyt henkiin. Thomaksen murhayrityksen syy selviää ja alkaa kujanjuoksu liivijengin ja menneisyyden kanssa.

Sekä Ainolla että Thomaksella on painolastia lapsuudesta ja nuoruudesta. Annetut valat, lupaukset painavat, velvoittavat. Mihin asti ihminen voi elää nuorena annettujen lupaustensa mukaan? Tämä kysymyshän löytyi hieman toisella tapaa myös Arttu Tuomisen Verivelasta. Samoja ajatuksia löytyy myös uudesta Lehtolaisesta, tosin ehkä vähän romanttisemmassa ja vähemmän verisessä paketissa.

Pidin kirjasta kovasti, kuten jo mainitsin. Lehtolainen on tässä kirjassa aivan erilainen kuin aiemmin, vaikka tiettyjä päälleliimattuja Lehtolaiselle tyypillisiä asioita löytyykin, kuten tiettyjen artistien käsittely, sienestys, viittaus taitoluisteluun. Nämä olivat tässä teoksessa triviaaleja yksityiskohtia, jotka löytäessään enemmänkin hymähti tuttuudesta kuin ärsyyntyi siitä.

Lars Svedberg on ollut ikonini äänikirjojen lukijana. Yhtenä Larsin manttelinperijänä pidän itse Aku Laitista, joka luki tämän teoksen. Aku on hyvä, ei eläydy, vaan lukee ilmeikkäästi olematta mitenkään yliampuva. Hänen äänensä on rauhoittava ja luo hyvä ilmapiirin kirjaan kuin kirjaan. Myönnän valinneeni Ellibsistä kirjoja vain hänen vuokseen.

maanantai 7. lokakuuta 2019

John Verdon: Syntipukki

Olen lukenut kaikki Dave Gurney -kirjat sitä mukaa, kun ovat ilmestyneet. Osasta olen pitänyt, osasta en niin kovasti. Tämä meni onneksi tuohon ensimmäiseen kategoriaan eli pidin kyllä. Dave Gurneyhan on New Yorkin poliisista eläkkeelle jäänyt etsivä, joka sotkeutuu tai sotketaan erilaisiin rikosvyyhteihin ja saa ne ratkaistuksi omalla tavallaan. Kirjoissa on mukana hänen vaimonsa Madeleine, joka on hieman ehkä pihalla olevan oloinen hörhö, mutta ajoittain osaa heittää osuvia arvioita sekä Daven entinen kollega Hardwick, joka on tökerö, mutta lojaali ja omaa huomattavat verkostot.

Tällä kertaa Gurneyta pyydetään avustamaan yleistä syyttäjää lähiseudun pikkukaupunkiin selvittämään tilannetta, joka tuntuu leviävän rotusodaksi. On kuolleita mustia ja kuolleita poliiseja, salaliittoteoriaa, hyviä poliiseja ja ei niin hyviä. Dave ottaa homman vastaan vain joutuakseen erotetuksi, kun hänen mielipiteensä tilanteesta eivät ole saman suuntaiset kuin tutkinnan johtajilla. Dave ei kuitenkaan jätä asiaa sikseen, vaan jatkaa tutkimuksia itsekseen Hardwickin avustuksella ja törmää sellaiseen vyyhtiin, että en aikoihin ole sellaista kirjoissa nähnyt. 

Verdonin kerronta on luontevaa ja kirjat etenevät jännärimäiseen tapaan jättäen aina luvun loppuun ärsyttävän cliffhangerin, jonka seurauksena "vielä yksi luku" -ajattelu on hyvin normaalia. On ihan kiva lukea kirjaa, joka saa tuon efektin, paitsi, jos olet oikeasti ajatellut lukea kirjaa illalla vain luvun pari ennen nukkumaanmenoa. Onneksi tälle oli viikonloppu aikaa.

Edellinen Gurney -jännäri ei saanut minut haltioihini, eikä tämäkään yllättänyt paitsi juonellaan. Se oli hienosti rakennettu, vaikka itselle jäi ainakin pari irtonaista lankaa odottamaan solmimista, ärsyttäviä yksityiskohtia, joihin kiinnitin huomioni, mutta joihin ei palattu. Ehkä ne odottavat seuraavaa kirjaa, ehkä olivat vain umpikujia.

Voin suositella Verdonia jännäreistä pitäville, kannattaa kuitenkin lukea järjestyksessä, sillä viittauksia aiempii tapauksiin on jokaisessa.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Sandra Brown: Kuoleman kaiku

Sandra Brown on pitkään ollut kirjailija, jonka kirjoihin pystyi luottamaan, että sai mitä halusi. Muutama viimeinen lukemani kuitenkin pettivät ainakin jonkin verran. Siksi en odotellut suuria tästäkään teoksesta. Kun odotukset ovat alhaiset, ne ylittyvät helposti ja niin kävi nyt. En nyt voi sanoa, että olisin ihan haltioissani, mutta kirja oli ihan luettava. Tosin kannen lupaamaa erotiikkaa ja kiihkeyttä en nyt ihan kauheasti löytänyt. Muutoinkin tarina oli melko ohut ja ennalta-arvattava, mutta kun en enempää odottanutkaan.

Afganistanissa ansioitunut toimittaja saa tehtäväkseen kirjoittaa Savannahissa käytävästä oikeudenkäynnistä, jossa kaikki ei ole selkeästikään sitä, miltä näytää. Toimittaja ihastuu ja lopulta rakastuu oikeudenkäynnissä todistajana olevaan uhrin entiseen vaimoon. Ihan mielenkiintoisia kuvioita kirjassa on ja aika hyvin pysyvät langat käsissä. 

Tekisi mieli kirjoittaa kirjasta enemmänkin, mutta jotenkin silkkoa se kuitenkin oli. Viihdyttävä toki, mutta ei mitään, mistä oikeastaan muistaisin sen. Se on aina sääli, sillä kirjan kuuluu jättää jotain. Jokin ajatus edes, tunne. Ehkä kyynel, ehkä nauru. Hyvästä kirjasta näitä saa. Jos näin arvioin, tämä ei ollut kovinkaan hyvä kirja.

Eli jos haluat vain lukea jotain viihdyttävää, tartu tähän. Jos haluat jotain enemmän, älä.

maanantai 2. syyskuuta 2019

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Luettuani Kultahäkin innostuin Läckbergin kirjoitustyylistä ja päätin aloittaa hänen tuotantonsa läpikäymisen järjestyksessä. Kuten yleensäkin pyrin lukemaan kirjailijan teoksia, jos saan innostuksen jostain hänen teoksestaan. Nyt olen siis lukenut uusimman ja vanhimman, hyvä alku. Kehityksen pystyi huomaamaan, mikä sekin on ihan hyvä juttu.

Erika Falck palaa kotitaloonsa vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen. Hänen lapsuudenystävänsä Alex löydetään kuolleena talostaan. Murhan tutkinta alkaa ja pian menneisyyden haamut ovat jälleen läsnä. Erika lyöttäytyy yhteen Patrickin kanssa, joka on salaisesti rakastanut Erikaa jo nuoresta. Erikan siskon Annan aviohuolet vaikuttavat myös ilmapiiriin. 

Monta lankaa, monta suuntaa, selkeä ajatus sarjasta. Langat pysyvät käsissä, ne eivät juurikaan sotkeudu. Murha selviää, mutta se ei ole kirjan pääasia kuitenkaan. Pääasiana tuntuu olevan henkilöiden esittely, taustan luominen. Tämä siis oma fiilikseni. Täytyy myöntää, että monta kertaa mieleen tuli myös Åsa Larssonin kirjat.

Läckberg on huiman suosittu ympäri maailmaa ja hänen kirjoistaan on myös tehty tv-sarja, jota en vielä ole katsonut. Se ei käsittääkseni ole saanut kovinkaan mairittelevia arvioita, joten en tiedä haluanko pilata oman mielikuvani sarjalla. Larssonin kirjojen osalta ehkä näin kävi, kun katsoin kirjoista tehtyjä elokuvia.

Sen verran taas kuitenkin koukutuin, että varasin kirjastosta myös seuraavat kirjat, odottavat tuossa lukupinossa.

Monen asian summana olen löytänyt jälleen lukuinnostuksen, toivon, että se myös säilyy.