perjantai 4. syyskuuta 2015

Robert Harris: The Fear Index (äänikirja)

Vaihteen vuoksi suunnistin kirjastossa vieraskielisten äänikirjojen pariin. Sinänsä mitään suurta ajatusta ei ollut, kun tämän teoksen sieppasin mukaan, eikä siis myöskään odotuksia. Niinpä teos olikin oikein iloinen yllätys.
 
Kirja sijoittuu Sveitsiin muutaman vuoden taakse ja tapahtuu noin yhden vuorokauden aikana. Kirjan keskiössä on Dr. Alex Hoffman, joka kehittänyt keinoälyn, jonka avulla hänen hedge-rahastoyhtiönsä voi käydä kauppaa digitaalisesti. Keinoäly on luotu keräämään tietoa verkosta ja oppimaan. Sen keräämä tieto keskittyy pelkoon liittyviin asioihin, sillä pelot usein vaikuttavat pörssikursseihin, kuten esim. lentokoneiden onnettomuudet. Kirja alkaa, kun Hoffmanien kotiin hyökätään keskellä yötä. Pian alkaa tapahtua muitakin outoja yhteensattumia. Onko taustalla salaliitto vai onko Hoffman menettämässä mielenterveytensä.
 
Olen jo aiemminkin kommentoinut rahoituksen opintojani ja tämä teos aina vain vahvistaa ajatustani epäeettisistä sijoitusrahastoista, joihin luen hedge-rahastot. Hedge-rahastojen taustalla on hyvin vaikeita matemaattisia malleja, joita monella kauppatieteilijälläkin on vaikeuksia ymmärtää. Itse en halua edes yrittää. Tämän kirjan keinoäly kävi kauppa kurssiromahduksilla ja tuotti biljoonia omistajilleen. Raha, ahneus ei kuitenkaan tee hyvää.
 
Kirjassa rahoitusteorioita ja -käytäntöä on kuvattu mielestäni riittävästi ja avattu asioita siten kuin kirjan juonen kannalta on olennaista.
 
Kirja on äärimmäisen hyvä. Se on koukuttava, vauhdikas, älykäs. Lukija on myös loistava. On niin ihana kuunnella brittilukijaa, joka osaa myös muuttaa murrettaan sen mukaan, mistä kyseinen henkilö on kotoisin. Näinpä sain nauttia amerikkalaisesta, intialaisesta, saksalaisesta, eteläenglantilaisesta, ranskalaisesta ja varmaan muutamasta muustakin englanninkielen ääntämyksestä. Aivan valloittavaa.
 
Tämä kirja oli sellainen piristävä tuulahdus työmatkoille, vaikka aihe ei niin piristävä ollutkaan. Kirja on suomennettu nimellä Pelkokerroin. 

B.B. Reid: Fear me ja Fear you (Broken love 1 & 2)

Lukeminen ei ole maistunut ennen kuin taas bongasin näitä höttösiä YA-kirjoja Amazonista. Tätä kirjaa oli itse asiassa suositellut yksi genren suosikkikirjailijoistani Penelope Douglas, jonka Bully on ihan suosikkini. Täytyy myöntää, että tässä sarjassa on jotain samaa kuin Bullyssa lisättynä tuollaisella vielä dominoivammalla miehellä.
 
Keiran on kiusannut Lakea aina 8 vuotiaasta. Laken elämä on ollut tämän vuoksi täynnä pelkoa. Molemmilla on omat painolastinsa kannettavanaan. Laken vanhemmat ovat kadonneet, kun hän oli pieni. Kieran taas joutui setänsä kasvattamaksi, kun hänen vanhempansa kuolivat tai jättivät. Lähtökohta on monella tavoin samanlainen kuin Bullyssa. Enempää ei oikeastaan juonesta voi paljastamatta kertoa ja toisaalta se ei ole kovinkaan yllättävä peruslinjoiltaan ja sitähän ei edes halua, kun tarttuu tällaiseen kirjaan.
 
Fear me ja Fear you ovat jatkoteoksia. Oikeastaan ne voisivat olla yksi teos. Pituus on melkoinen tähän genreen yli 300 sivua kummassakin. Nämä ovat kuitenkin hyvin koukuttavia ja menetinkin muutamat yöunet kirjojen vuoksi. Pidin siis kovasti. Kirjoissa on melko roiseja seksikuvauksia, mutta niitä ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon, sillai sopivasti. Jatkoakin on seuraamassa Fear Us kertookin Keiranin ja Laken ystävistä, vaikka toki hekin siinä piipahtavat, näin olen itselleni antanut kertoa. Itse kirja ilmestyy kuun loppupuolella ja on jo tilattu Kindleeni.
 
Suosittelen lämpimästi genren ystäville.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Lars Kepler: Vainooja (äänikirja)

Lars Kepler -pariskunnan kirjoja odotan aina suhteellisen innolla. Jotenkin tuntuu, että tämä oli parempi kuin viime kertainen teos, vaikka ahminut ne aiemmatkin olen. Tällä kertaa kirja pääsi mukaan painajaisiini, mitä ei ole tapahtunut vähään aikaan. Lukijana on Antti LJ Pääkkönen eli Paavo Pesusieni (minulle aina ja ikuisesti). Tällä kertaa Paavo-fiilikset jäivät vain kirjan alkuun.

Kirja on todella intensiivinen. Se vei minut täysin mukanaan, vaikka ajoittain sain fiiliksiä edellisestä Jo Nesbon kirjasta, mutta vain ajoittain. Se kirja jäi myös tuonne pään perukoille pidemmäksi aikaa. Näissä Lars Keplerin kirjoissa on mielestäni aina ollut väkivaltaa ja sitä on kuvattu, niin tälläkin kertaa.

Itse tarinaan, naisia murhataan brutaalisti. Tapauksia tutkimaan tulee Margot Silverman, joka on kadonneen ja kuolleeksi oletetun Joona Linnan seuraaja. Mukaan tulee myös ensimmäisestä kirjasta tuttu hypnotisoija Erik Maria Bark, joka hypnotisoi yhden uhrin aviomiehen ja huomaa tapahtumissa jotain kammottavaa. Ne muistuttavat suuresti vanhaa murhaa, mutta ongelma on vain, että tuo murhaaja on mielisairaalassa. Tapahtumissa oli jotain, mitä Erik ei aikoinaan kertonut poliisille ja syyllisyyden painamana hän alkaa itsekin selvittää tapahtumia.

Aika pian käy selväksi, jotta murhat saataisiin selvitettyä, pitää selvittäjäksi saada joku täysin omaperäinen. Asia vaatii Joona Linnaa paikalle ja kuinka ollakaan Joona ei olekaan kuollut, vaan löytyy Lapista, huonossa kunnossa toki, mutta taidot eivät ole kadonneet. Tässä vaiheessa täytyy myöntää, että kirja meni vähän sivuraiteille, mutta koska pidän Joonasta kovasti, se ei haitannut.

Joonan tultua kuvioihin mukaan tilanne muuttuu aika lailla ja asioita saadaan selvitettyä eteenpäin. Tässä vaiheessa koukerot menivät niin kummallisiksi, että en lainkaan osannut ajatella murhaajaa. Epäilin toki useita, mutta yksikään ei ollut oikea. Oikea murhaaja oli tässä tapauksessa piilotettu todella hienosti, mutta perustellusti.

Kuten voi jo päätellä, pidin kirjasta kovasti. Se ilahdutti työmatkojani monta tuntia, sillä kirja on pitkä. Kuuntelemista helpotti se, että sain kirjan MP3-muodossa eli levyjä oli vain yksi. Tunteja sitäkin enemmän. Kyllä näissä ruotsalaisissa dekkareissa on sitä jotain, joka saa koukuttumaan. Paikkojen kuvaukset ovat niin onnistuneita. Henkilöhahmot ovat aidonoloisia ongelmineen ja puutteineen. Kaikki on hyvin arkista, mutta kuitenkin erityistä.

Lukeminen on yhä edelleen ajoittain hyvin tahmeaa. Muutamia Kindle-teoksia olen lukenut, mutta ne ovat jääneet bloggaamatta. Goodreadsista nekin löytyvät. Viimeisin Kindle-teos vei yöstäni melko suuren osan ja nyt väsyttää. Yhä edelleen käsityöt vievät valtaosan vapaa-ajastani, joten lukeminen on jäänyt vähemmälle. Onneksi nyt olen taas tauon jälkeen löytänyt hyviä äänikirjoja työmatkalle.

tiistai 11. elokuuta 2015

Vuotuinen Porispere vuodatus

Olen ollut yhtä vailla kaikissa Porispereissa, kuten Rane Raitsikkakin. Tämä oli nyt kuitenkin ensimmäinen kerta, kun olen Ranen nähnyt, sillä en aina ole ihan kaikkia katsellut. Tällä kertaa tarjonta oli aivan loistava, että vain pari bändiä jätin katsomatta. Liput hankittiin jo ennen joulua ja niin tehdään myös tänä vuonna. Luotto ensi kesään on niin vahva.
 
Perjantaina odotin eniten Juliet Jonesin Sydäntä. Paikka eturiviin piti varata ajoissa ja siinähän sitten jökötin meidän 9 vuotiaan kanssa, jota olin tarmolla yrittänyt aivopestä, mutta en täysin onnistunut. Julietit näin viimeeksi livenä ehkä vuonna 1990 tai 1989 ensimmäisissä DBTL:ssä. Silloinkin olin eturivissä. Julietit veivät täysin sydämeni silloin ja jälleen. On aivan huikea kokemus kuulla bändiä, jota olet rakastanut yli 20 vuotta ja jonka biisit osaat ulkoa. Vähän kuin pari vuotta sitten Suicidal Tendencies. Keikka oli todella hyvä, iloinen, rento ja ennen kaikkea täynnä energiaa ja hyvää oloa.
 
Julietin jälkeen hypättiin telttaan tsekkaaman Pää kii, jota eräs ystäväni oli kehunut, eikä suotta. Rentoa punk-meininkiä riitti ja punkhan on hyvin lähellä sydäntäni. Pidin kovasti, vaikka keikasta ei näin jälkikäteen paljoakaan jäänyt mieleen.
 
Sitten illan toinen odotettu kohokohta minulle, Viikate. Kaksi vuotta sitten näin Viikatteen livenä ekan kerran ja silloin ihastuin, nyt lähes rakastuin. Kitarat soivat niin kauniista. Vitsit ovat surkeita ja kuivia. Laulut täynnä melankoliaa, mutta jotain positiivista kuitenkin. Viime keikan jälkeen otin Viikatteen kuunteluun ja nyt olikin hienoa osata lähes kaikkien laulujen sanat ulkoa. Nyt pari viikkoa keikan jälkeen kitarat soivat autossani lähes päivittäin, sillä välillä täytyy kuunnella seuraavaa aktia, jota tyttäreni 9 v odotti koko festareilta eniten, Lapkoa.
 
Itse olin ennen keikkaan tykästynyt Lapkon joihinkin biiseihin, mutta en ollut nähnyt heitä ennen livenä. Tyttäreni vaatimuksesta riensimme juoksujalkaa eturiviin. Täytyy onneksi todeta, että hyvä musiikkimaku on ainakin osittain periytyvää, onneksi. Lapkon keikka oli paras koko illassa ja jopa koko festareilla. Se oli niin täynnä energiaa, positiivista energiaa, taitoa, hienoa musiikkia ja kaikkea muutakin mahdollista. Tyttäreni oli aivan fiiliksissä keikan jälkeen ja on yhä. Meillä on melkoinen Lakon tehosoitto käynnissä usealla taholla. Itselleni etenkin uudesta levystä tulee mieleen Manic Street Preachersin ekat levyt ehkä lisättynä hitusella Big Countrya. Pidän kovasti.
 
Odotin kovasti illan seuraavaa esiintyjää Danko Jonesia, joka lukeutuu lempibändeihini. Valitettavasti tällä kertaa en ihan saanut, mitä halusin, sillä vaikka soitto oli komeaa, välispiikit sopivan maskuliinisia ja rock, jotain puuttui. Vähän kliininen olo jäi, ehkä keikka olisi parempi muualla kuin päälavalla. Joka tapauksessa tuli lapsen nukkumaanmenoaika, joten jätimme Eput muille ja suuntasimme kotiin.
 
Lauantai alkoi odotetulla Olavi Uusivirralla. Ajankohta oli aikainen, mutta Olavi sai teltallisen yleisöä kyllä fiiliksiin. Aivan loistava, energinen keikka. Melkein toivoin olevani 20 vuotta nuorempi ja eturivissä, jossa Olavi kävi halailemassa. Olin kuitenkin minä ja synkkänä takarivissä. Tosin kovin synkkä ei Olavin kanssa voinut olla.
 
PKN valtasi päälavan ja luvassa oli punkhenkeä, punkhenkisillä välispiikeillä. Hyvähän PKN on ja kehittynyt selkeästi parin vuoden takaisesta. Aina mun pitää kuunnella punkkia. Olen palvonut Rane Raitsikkaa aina Smackin ajoista ja viimein näin palvontani kohteen livenä Atomirotan riveissä. Rane oli ihana, soitti hyvin ja puhui jääkiekosta, mitä muuta voi tyttö haluta. Atomirotalta tiesin tasan yhden biisin, mutta se ei haitannut letkeän fiiliksen leviämistä hyväksi oloksi koko kroppaan.
 
Disco Ensemble löytyy myös levyhyllystäni ja esiintyi seuraavaksi päälavalla. Keikka oli hyvä ja energinen, ehkä olisi toiminut paremmin teltassa ja eturivissä äänentoisto hieman puuroutui, joten ihan täysillä en keikasta nauttinut, mutta neiti 9 v nautti. Energiaa ja hyvää oloa riitti tälläkin kerralla.
 
Festareilla joutuu usein vaikeiden valintojen eteen ja sellainen tuli seuraavaksi. Mennäkö katsomaan Melrosea ja Tokelaa vai Teksti-tv 666:ta. Tein ratkaisun, että katsoin pari biisiä Melrosea ja todettuani, että ei iskenyt ihan nuijalla, siirryin pikkulavalle katsomaan jotain outoa. Pää kii laulaja oli maininnut jätkien imppaavan liimaa ja Disco Ensemblen Miikka oli kehunut, joten mitä muuta voi tehdä kuin katsoa. Lisäksi Porisperen sivuilla bändiä oli kehuttu porilaisimmaksi ei-porilaiseksi bändiksi. Yhteyksiä etenkin Circleen olin havaitsemani. Viisi kitaristia pienellä lavalla oli jo itsessään harvinainen näky. Musiikki soi kauniisti, oudon huumaavasti. Mies ei pitänyt, mitä huumaannuin ja lisäsin Teksti-tv 666:n soitettavien listalle.
 
Tämän jälkeen tuli suurin pettymys. Ei sillä, että muutenkaan pitäisin Von Herzen Brothersin musiikista, mutta olin kuitenkin pettynyt. Keikka tuntui kestävän iäisyyksiä, enkä saanut pienintäkään fiilistä aikaiseksi. Kaikesta ei voi pitää. Tässä vaiheessa tytär sai lähteä kotiin ja isä ja äiti menivät moshaamaan Nuclear Assaultin tahtiin. Kunnon speed-musiikkia ei usein kuule/koe livenä ja nämä vanhat papat jaksoivat hienosti. Muistan omistaneeni kopioidun c-kasetin, johon olin hienosti tekstannut Nuclear Assault heidän fontillaan. Ehdin myös katsoa pätkä Nuorien Vihaisten Miesten settiä eli laulaa kuorossa Patasydäntä. Peruspunkkia löytyy heidänkin repertuaaristaan hyvin.
 
Mitä voi sanoa Popedasta muuta kuin, että niin perussuomirockia harvoin näkee. Popedan olen nähnyt Porissa livenä ehkä vuonna 1984 yhdessä Dingon kanssa. Popeda on varma. Keikka oli hyvä, laulut osasi ulkoa. Hieman ehkä hymyilytti Costellon tuulikone ja Paten välispiikit, mutta en voinut olla pitämättä. Kersantti Karoliinakin onneksi tuli encoressa.
 
Juju ja Mama Longhorn eivät ihan kauheasti säväyttäneet. Harvoin kuitenkin bongaa oman yliopiston matematiikan harkkojen vetäjän ilman paitaa lavalta soittamasta kitaraa, mutta selvisin traumoitta. Illan pääesiintyjä oli Bad Religion. Bad Religion on kuulunut lemppareihini pitkään ja biisit olivat tuttuja. Keikka oli hyvä, posiitivista energiaa ja punkasennetta löytyi, mutta jokin jäi uupumaan, en tiedä vain mikä. Me vanhat emme jaksaneet enää Teflon Brothersia, joten matka kävi kotiin.
 
Sunnuntain perhepäivä oli tyttären toinen kohokohta, sillä olihan Robin esiintymässä. Häntä ennen kuitenkin legendaarinen kaksikko Pommi ja Gommi räjäytti ainakin oman pankkini. Tuli ihan lapsuus mieleen. Robin oli näin täti-ihmisellekin mukavan energinen kokemus ja ahkerasta aivopesusta johtuen osaan hänenkin biisinsä ulkoa. Olimme jo ennakkoon sopineet, että Elastinen ja Samuli Edelman saavat jäädä väliin. Eivät kuulu ihan mukavuusalueelle.
 
Viikonlopun saldo oli huikean positiivinen. Järjestelyt olivat jälleen kerran erinomaiset. Sää oli hyvä, bändit olivat loistavia, fiilis huikea. Porispere on rauhallinen ja sopuisa, että sinne voi viedä lapsetkin. Tällä kertaa nuorin oli kotona muina päivinä paitsi sunnuntaina, mutta 9 vuotias nautti täysin rinnoin. Niin tekivät myös äiti ja isä.
 
Kuvat lisää myöhemmin.
 
 

perjantai 7. elokuuta 2015

Jo Nesbo: Isänsä poika (osin äänikirja)

Pitkästä aikaa oli kiva kuunnella hyvää äänikirjaa. Hyvää sekä sisällöltään että luvultaan. Täytyy myöntää, että olin hieman tylsistynyt äänikirjarintaman osalta tässä pidemmän aikaa. Kokeilin monia, mikään ei kelvannut. Tämän teoksen olin myös onnekseni ostanut aiemmin Elisa kirjalta tablettiin, mutta olin jopa edennyt yhden luvun. Nyt kuunnellessa kirja vei täysin mukanaan, jopa niin, että lopussa piti turvautua tablet-versioon, jotta sain teoksen loppuun mahdollisimman pian.
 
Olen Nesbolta lukenut ainakin yhden Harry Hole -dekkarin ja yrittänyt lukea useampia. Jotenkin oli siis sellainen vähän varovainen fiilis tämänkin suhteen. Nyt kuitenkin rakastuin Sonny Lofthusiin ihan täysin, vaikka pahishan hän kai on.
 
Sonny on ollut vankilassa 12 vuotta huumekoukussa ja kuuntelijana. Hänelle ovat syntinsä tunnustaneet muut vangit vuoron perään. Hän on aina luullut, että hänen isänsä teki itsemurhan, koska oli korruptoitunut poliisi ja tämä suisti Sonnyn myös huumeiden pariin. Nyt hän kuulee kuitenkin jotain ihan muuta isänsä viime hetkistä. Tämä kaikki muuttaa Sonnyn ja hän karkaa vankilasta ja alkaa tuomion enkeliksi. Häntä lähtee ajamaan takaa joukko rikollisia ja hänen isänsä entinen pari Simon Kefas. Sonny tuntuu kuitenkin olevan koko ajan askeleen edellä. Enempää ei ehkä viitsi kertoa juonesta, sillä siitä löytyy käänteitä. Nyt löytyy sopivasti romantiikkaa, jännitystä, salaliittoja, yllätyksiä, ennalta-arvattavuuksia eli kaikkea, mitä hyvästä jännäristä pitääkin löytyä.
 
Sonny on ihanan sympaattinen hahmo, vaikka muuttuukin sarjamurhaajaksi. Myös Simon on symppis. Kirja tapahtuu Oslossa ja sen kauneus tuleekin tapahtumien ohessa esiin, vuonot ja vedet, mutta myös nurjapuoli. En haluaisi sanoa kirjasta mitään negatiivista, joten en sano, vaikka tottahan toki sitäkin löytyy.
 
Kahden Nesbo-kirjan perusteella, voin sanoa pitäväni hänen teoksistaan ja siitä kuinka ne kuvaavat Norjaa. Tekevät kunniaa. Norja on muutoinkin yksi lempimaistani ja pyrimme käymään siellä vuosittain lähes. Tänä vuonna kävimme Varanginvuonolla ja täytyy sanoa, että Kätilö heräsi henkiin. Herkistyn vieläkin niistä upeista maisemista, jotka olivat aivan kuin Ketun kirjassa. Sinne haluan uudelleen.
 
Voin ainakin tätä teosta suositella lämpimästi. Se on lämminhenkinen, hauska ja viihdyttävä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi

Aina silloin tällöin, melko harvoin kuitenkin, kirjailija lähestyy suoraan sähköpostitse ja kyselee kiinnostusta lukea teoksensa. Nämä ovat itselleni sellaisia erittäin iloisia, spesiaaleja tilanteita, jolloin tuntee olevansa yksi osa koko kirjagenreä. Se tuntuu hienolta. Näin tämäkin kirja tuli luokseni sopivasti perjantain postissa, kun pohdin juuri, mitä ottaisin viikonloppureissulla mukaan. Niinpä otin kirjan mukaan ajatuksena, jos vaikka aloittaisin edes.

Kirjailija oli esitellyt kirjansa lyhyesti suunnatuksi yläasteikäisille pojille ja että se on kirjoitettu yhdessä nuorten kanssa blogissa. Tämäkin jo herätti kiinnostukseni kirjaa kohtaan. Yritin pitää näitä asioita mielessä, kun aloitin lukemisen. Siis sen, että kirjan kohderyhmänä ei ole keski-ikäiset romantiikan nälkäiset kirjanpitäjät, vaan nykynuoret. Lukiessani kuitenkin ymmärsin, että en ole ihan tavallinen keski-ikäinen monen lapsen äiti. Harrastuksiini sukankudonnan ohessa kuuluu WoW, musiikki, elokuvat ja näissäkään en tyydy ranskalaisiin taide-elokuviin, vaan sanonta on, että, jos elokuvassa on Dwayne Johnson, se ei voi olla huono. Huomasin siis pian kirjan edettyä, että tämä kirja sopii myös täydellisesti omaan habitukseeni.

Kirjan maailma on sekoitus fantasiaa, tulevaisuutta ja menneisyyttä. Siinä missä McCoolin veljekset lentävät leijulaudoillaan metsästäen ja ryöväten, on vahvana taustalla myös tarustot ja luonto. Maa, jossa veljesten heimo elää on fennien maa Fennonia, idän ja lännen välissä. Veljekset ovat iirejä, soturiheimoa, joka taitaa taistelun. Taisteluihin veljekset joutuvatkin tuon tuosta ja vaikeuksiin siinä sivussa. He elävät huoletonta elämää ilman huolta ja sitovia velvollisuuksia. Vähän sellaista, jota monissa seikkailukirjoissa eletään ja kaivataan. Kirjan maailma on hienosti kuvattu. Se toi mieleeni Suomen metsät tottahan toki, mutta myös WoWin maailman, jossa yhdistyy todellisuus ja fantasia saumattomasti.

Veljeksistä päähenkilöksi nousee Rob McCool. Rob on taitava soturi ja tarunkertoja. Veljekset joutuvat keskelle Novgorodin ja idän taistelua koodinkantajasta, salaperäisestä tytöstä, jonka kasvoilla on naamio ja jonka kohtalo on kietoutunut veljien ja etenkin Robin kohtaloon. Taistelukohtaukset on kuvattu hienosti lähes elokuvamaisesti. Pojat käyttävät taistelussa käärmetervaa, joka terästää aistit ja saa pojat taistelemaan kuin aasialaisissa elokuvissa tai Matrixissa, väistämään luoteja, havaitsemaan asioita, joita ei ilman havaitsisi. Pidin kovasti taistelukuvauksissa. Vaikka niissä oli väkivaltaa, en kokenut, että väkivalta olisi ollut hallitsevaa tai sitä olisi ihannoitu. Taistelut ovat olennainen osa tarinaa, ne vievät tarinaa eteenpäin. Niitä kuvataan kuin hidastuksin, pidin etenkin yhden taistelun kuvauksesta, jossa hidastaen pystyin näkemään ympärilläni lumihiutaleet jokaisen erilaisena, näkemään hidastetusti luotien lentoradat ja näkemään kuinka veljekset väistivät luoteja. Aivan loistavaa.

Koska kuitenkin olen keski-ikäinen äiti, löysin kirjasta paljon kaikkea muutakin tai ainakin kuvittelen löytäneeni. Löysin sieltä Kalevalan runonlaulajineen, löysin Waltarin ja Sinuhen, löysin prinsessoja, löysin kansantaruja ja löysin myös romantiikkaa. Romantiikkaa kuitenkin sillä tavoin pojille sopivana annoksena ilman, että sitä olisi mitenkään päälleliimattu, vaan sujuvana osana koko tarinaa.

Pidin kirjasta todella paljon, jopa niin paljon, että hämmästyin lukiessani teosta ahmien, vaikka lähdinkin sitä lukemaan ehkä hieman skeptisesti. Kirja on rakenteeltaan ihanteellinen, luvut ovat juuri sopivan pituisia ja saavat lukemaan vielä yhden luvun. Mikään ei ole masentavampaa kuin ajatella lukevansa vielä yhden luvun ja tajuavansa luvun olevan 50 sivun pituinen. Kerronta on sujuvaa ja sitä on helppo ja mukava lukea. Se ei pyri miellyttämään tai yritä olla jotain, mitä se ei ole.

Kirjan lopusta voisi päätellä jatkoa seuraavan ja tätä ainakin itse toivon. Kiinnyin veljeksiin ja vielä jäi monta salaisuutta selviämättä. Nuorempi tyttäreni innostui kirjasta myös ja kärtti sitä luettavakseen. Olettaisin tarinan uppoavan oikein hyvin.

Miten saada pojat lukemaan, varmasti tämänkaltaisten kirjojen avulla. Varmasti myös osallistamalla heidät kirjoitusvaiheessa. Kukaan ei tunne teini-ikäistä poikaa paremmin kuin toinen sellainen. Jahka kuopukseni ehtii 10 vuoden päästä teini-ikään, saa hän varmasti myös tämän kirjan luettavakseen yhdessä Aarresaaren ja Tom Sawyerin kanssa. Jotain samaa löytyy näistä kaikista vapaata poikamaisuutta ja seikkailua.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Arvonnan voittaja

Arvonnan voittaja on Katri La petite Lectricesta.

Onnea voittajalle.