keskiviikko 21. elokuuta 2019

Camilla Läckberg: Kultahäkki (äänikirja)

Vähän noloakin ehkä myöntää, että en ollut lukenut yhtään Läckbergin kirjaa ennen tätä. En myöskään olen katsonut tv-sarjaa. Nimi oli tietenkin tuttu, mutta ei muuta. Tätä kuunnellessani päädyin jo lainaamaan muutaman kirjan luettavaksi.

Koska en ollut aiemmin Läckbergiin tutustunut, niin lähdin kuuntelemaan kirjaa täysin ilman ennakko-odotuksia. En siis osaa verrata kirjaa mihinkään muuhun kirjailijan kirjaan. Tästä kirjasta pidin. Se piti otteessaan, sisälsi yllätyksiä ja mielenkiintoisia käänteitä.

Fayella on salaisuuksia. Hänen sisällään on synkkyyttä, jonka hän on piilottanut hyvin. Faye on omasta mielestään onnellisesti naimisissa Jackin kanssa. Jack on menestynyt yrittäjä ja Faye kotiäiti. Jack on täysin henkisesti alistanut Fayen, joka romahtaa Jackin jättäessä tämän toisen naisen vuoksi. Romahdusta seuraa monimutkainen kostosuunnitelma. Faye ei ole enää uhri.

Kirjassa kuljetaan kahta tasoa. Ennen tapahtuu Fjällbäckissä ja tällöin Faye kertoo minä-muodossa. Nykyhetkessä kerronta on kolmannessa muodossa. Tämä oli mielestäni oikein hieno ratkaisu, se erottaa sen entisen Fayen nykyisestä. Tasot antavat selityksiä kirjan kuluessa varsin oivasti. 

Tässä kirjassa naiset saattavat olla uhreja, mutta he nousevat elämänsä raunioista voittajina. Eivät välttämättä lain mukaan tai aina kauniisti, mutta nousevat kuitenkin. Kirja on myös tarina naisista, jotka pitävät yhtä. Suurin osa kirjan miehistä on iljettäviä hyväksikäyttäjiä, yksi poikkeus tietenkin varmistaa säännön.

On ihanaa, kun pääsee arkeen. Pääsee kuuntelemaan kirjoja työmatkalla, saa omaa aikaa.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia - Startup-Suomen tarina

Kirjavalinta pelkästään kirjailijan vuoksi. Kyllä joo aihekin kiinnosti, mutta ei niinkään paljon. Startup on minulle lähinnä sanana tuttu tv:stä. Enemmän olen tekemisissä sellaisten yrittäjien kanssa, jotka perustavat yrityksensä oman elinkeinon vuoksi, ei tulevan exitin takia. Ajatusmaailma on siis täysin erilainen. Itse aikoinaan kauppakorkeakoulusta valmistuneena seuraan taloutta jonkin verran ihan jo viran puolestakin ja itseä aina ärsyttää asiat, joista en tiedä riittävästi. Sekin oli jälleen hyvä syy lukea tämä kirja.

Kirja on hauska tietokirja, joka ei tunnu tietokirjalta. Se on ajoittain jopa jännittävä, tosin ei jännäritavalla, vaan ihan omalla tavallaan. Luin kirjaa pitkälle luku kerrallaan, mutta pian jo huomasin lukevani vielä yhden luvun lisää. On mielenkiintoista päästä katsomaan tavallaan tuttuja tapahtumia ja yrityksiä julkisivun toiselta puolen. Kirjan keskiössä on Slush, jonka tiedän olevan Helsingissä vuosittain ja jonka tiedän olevan juuri sellainen tilaisuus, jossa itse ahdistuisin ja saisin ainakin viisi paniikkikohtausta. Useamman vuoden olen kuitenkin seurannut sitä sivusilmällä tai ainakin huomioinut sen olemassaolon ja kasvun ja sen kuinka arvostus on kasvanut. 

Startup-Suomi on aivan erilainen Suomi kuin mikä Suomi on vaikka täällä Satakunnassa, jossa kenties ollaan kateellisia ja salaa tyytyväisiä toisten pettymyksille ja epäonnistumisille. Startup-Suomessa on yhteisöllisyyttä. Täytyy valitettavasti myöntää, että vähän tuli sellainen herrakerho -fiilis kirjan perusteella tuosta yhteisöllisyydestä, mutta kun piirit ovat pienet, ei vaihtuvuuttakaan ehkä ole saavutettavissa, vielä. 

Kirja päättyy avoimeen haasteeseen ja kutsuun, ainakin omassa päässäni. Startup-Suomi on nyt tietyssä asemassa ja tilanteessa. Suomella on mainetta ja tiettyjä lupauksia on jo lunastettukin. On meidän tehtävä nyt luoda uusia malleja, uusia startuppeja, uusia yrityksiä, jotta tämäkin kirja saisi jatkoa, uuden kiehtovan juonteen.

Pidin kirjasta kovasti. Kuten totesin, se oli hauska, jännittävä ja kiinnostava. Mitä muuta voit kirjalta pyytää. Vimma-fanina tietenkin kirja oli kirjoitettu todella hyvin. Olen tietokirjojen satunnainen kuluttaja ja usein kaipaan faktoja. En ole kuitenkaan vuosilukujen ja päivämäärien ystävä, sillä niitä en ole koskaan oikein oppinut ulkoa, enkä aina jaksa ymmärtää miksi pitäisi. Tarina on tärkeämpi. Tässä kirjassa tarina oli keskiössä, kuvat olivat kiva yllätys ja lisä.

Arttu Tuominen: Verivelka

Olen ollut useammassa Arttu Tuomisen kirjajulkkarissa ja niin tässäkin. Hiljaa takarivissä, hienoinen innostunut puna kasvoilla, jonossa hakemaan nimmaria kirjaan, muutama kömpelö kohteliaisuus ja onnentunne tilanteen jälkeen sekä häpeä omasta sosiaalisesta kyvyttömyydestä. Kuinka hienoa olisikaan esittää muutama naseva kommentti tai edes sanoa jotain järkevää. No, fanityttö se on vanhakin tyttö.

Fanitan Arttua, fanitan niin paljon, että pelkäsin tämän kirjan lukemista. Pelkäsin sitä, koska kaikki olivat kehuneet ja koska pidin edellisistä todella paljon. Pelkäsin, että siirto isommalle kustantamolle olisi vienyt jotain pois. Aloitin kirjan kuitenkin heti julkkareiden jälkeen. Luin ensimmäisiä kymmeniä sivuja kylmä hiki niskassa. Oli tässä jotain runollisempaa, ei kai tuosta muodostu sellainen pysähtyvä kuvaus. Luin ja sitten lopetin. Lopetin, kun pelkäsin. 

Lähdimme muutaman kuukauden kuluttua julkkareista lomalle, pois Porista. Sieppasin ihan viimeiseksi Artun kirjan mukaan. Lomallakin väistelin kirjaa. Luin muutamat Barbara Cartlandit, aloitin yhtä toistakin, kunnes päätin, että nyt on aika. Aloitin alusta ja luin. Runolliset kuvaukset muuttuivat vain kauniiksi ja pelko jonkun muuttumisesta lientyi. Onneksi. Luin kirjan muutamassa päivässä, se häiritsi ajatuksiani koko lukemisen ajan ja nyt luettuani sen, häiritsee se vielä enemmän.

Luin kirjaa dekkarina, sillä niitä olin tottunut Artulta lukemaan, mutta olisihan itsekin pitänyt ymmärtää, että vaikka kirja on pinnalta dekkari, on se pohjalta jotain ihan muuta. Pinnalla ratkaistaan rikossa, pohjalla käsitellään ihmissuhteita, palataan menneisyyteen, pohditaan syitä syviä. On tapahtunut murha, tässä ihan lähellä meitä Ahlaisissa. Ahlaisten rantatietä ajaessamme lomalta kotiin, aina käytämme Muumipapan sanoja: "Meri, se on tullut takaisin." Se on tieto itselle, että koti on lähellä.

Nyt kuitenkin Ahlaisissa on tapahtunut murha, joka vaikuttaa hyvin selkeältä. Juoppoporukka, yksi selkeä murhaaja. Murha onkin selvää kauraa, eikä kirjan juju ole sen selvittäminen, vaan kaikki se, mikä johti murhaan tietoisesti tai tiedostamatta. Ja siitä, mitä kaikkea olet valmis tekemään ystävyyden ja sen nimissä annettujen lupausten vuoksi.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja Jarin ja Antin lisäksi. Heidän oma historiansa ja arpensa antavat uuden perspektiivin kirjan tapahtumille. Toisaalta he jäävät vähän roikkumaan, ovat sivullisia tässä kaikessa. Sellaisia heidän tässä kirjassa kuuluukin olla, sillä kirja on tarina kahden pojan ystävyydestä.

Olen lukenut, että kirja liikutti, sekin kavahdutti minua. Artun kirjoissa kuuluu olla väkivaltaa ja rosoisuutta, siellä kuuluu olla tuttuja paikkoja, joissa on synkkiä varjoja ja siellä kuuluu olla ainakin yksi maininta Harjavallan pahamaineisuudesta. Kirja liikutti minua, myönnän, mutta siinä oli myös kaikkea muuta, mitä olin halunnutkin. Löytyi tuttuja paikkoja, reittejä, joita olin itsekin kulkenut. Oli maininta Harjavallasta, oli silmitöntä väkivaltaa ja etenkin oli porilaista rosoisuutta. 

Tämä kirja pitää lukea rauhassa ja nauttia siitä. Ymmärtää sen monikerroksellisuus. Ymmärtää, mitä X tarkoittaa. Itse kaipaan omia kirjeitäni nuoremmalta itseltäni, kaipaan ystävyyttä, joka on muuttunut lapsuuden ehdottomuudesta toisen huomioonottavaksi arvostukseksi. Kirjan ystävyys on ehdotonta, muuttumatonta. Se on X.


maanantai 17. kesäkuuta 2019

Jane Johnson: Neidonryöstö

Suurin odotuksin tartuin kirjastossa tähän kirjaan. Suuret odotukset eivät täyttyneet. Odotin suurta draamaa, romantiikkaa, kiihkeyttä, sain hieman valjun pläjäyksen historiaa, muutaman poskisuudelman ja hieman dramatiikkaa hitusella yliluonnollisuutta. 

Cat on Cornwallilainen palvelijatar vuonna 1625. Hän kaipaa jotain äksöniä elämäänsä. Hän hamuaa kirjontamestariksi, mutta on joutumassa pakkoavioliittoon serkkunsa Robertin kanssa, kunnes joukko turkkilaisia merirosvoja vie kirkollisen ihmisiä vankeinaan Marokkoon. Täällä Cat kohoaa haluamaansa toimeen kirjonnan opettajana. Koko ajan hänellä on mukanaan kirjontakirja, johon hän kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä.

Nykyajassa Julia saa kyseisen kirjan jäähyväislahjaksi naimisissa olevalta poikaystävältään ja kiinnostuu merkintöjen kirjoittajasta niin, että seuraa tämän jälkiä Marokkoon. Siellä hän tapaa eksoottisen ja kiinnostavan Idrissin, joka auttaa häntä selvittämään salaisuutta.

Vielä tässä vaiheessakin kuulostaa todella hyvältä, mutta ei vain toimi. On pitkiä kuvauksia Robertin kulusta metsässä, sivukaupalla, mutta Catin ja merirosvopäällikön suhteen kehittyminen kuvataan muutamalla lauseella. MIKSI?

Odotin balsamia romantiikan nälkäiselle sielulleni ja sitä en saanut. Enkä myöskään oppinut erheestä, vaan lainasin myös kirjailijan toisen kirjan. Nyt kuitenkin harkitsen sen lukemista tai ainakin laitan toiveeni huomattavasti alemmas. 

Hyllyni ovat täynnä romantiikkaa, mutta haluaisin löytää jonkun uuden, jonkun uuden näkökulman kuitenkin takuuvarmana ja perinteisenä. Onneksi on loma ja pieni erhe ei haittaa, sillä aikaa on.

lauantai 25. toukokuuta 2019

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (äänikirja)

Harriet Westaway on parikymppinen orpo, joka kamppailee rahasta. Hän myy tarot-tulkintoja Brightonin laitureilla. On velkaa koronkiskurille. Eräänä päivänä hän saa kirjeen asianajajalta. Kirjeessä kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen ja Halin olevan yksi perinnönsaajista. Hänen tulisi matkustaa Cornwalliin hautajaisiin ja perunkirjoituksiin. Asiassa on vain yksi ongelma, Halin isoäiti on kuollut aikoja sitten, kirje on tullut väärälle henkilölle. Koronkiskuri käy väkivaltaiseksi ja Hal päättää kuin päättääkin lähteä perinnön perään. Kuinka valehdella ihmisille, joista hän ei tiedä mitään, mutta jotka selkeästi kaipaavat kadonnutta siskoaan.

Alkuasetelma on ihan kiinnostava, mutta siihen se jääkin. Kuuntelin kirjan vimmalla loppuun, vaikka jo kirjan puolivälissä aavistin lopputuloksen. Inhosin joka hetki kirjailijaa. Sitä, kuinka tyhmäksi hän oli kirjoittanut päähenkilön Halin. Halia sanottiin hiirulaiseksi, mutta hän ei itse pitänyt itseään hiirulaisena. Sellaisena tyhmänä pienenä kirjailija häntä kuitenkin piti. Henkilönä, joka on niin tyhmä, että ei tajua mitä edessään on. 

Kirjan muut hahmot olivat keinotekoisia ja heidän kuvauksensa jäi ohueksi. Koko tarina jäi ohueksi, vaikka lähtökohdiltaan olikin ihan kiinnostava. En ollut suoraan sanoen kuullut kirjailijasta aiemmin ja mietin kuunnellessani, miten tällainen kirja on päässyt suomennettavaksi. Tai sitten olen vain liian kriittinen.

Jotenkin tuntuu, että heitin juuri haaskuun 14 tuntia elämästäni kuunnellessani tämän kirjan, toisaalta on ehkä hyvä välillä kuunnella kirjaa, jota vihaa melkein joka minuutti. Vaihtelua sekin.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Stina Jackson: Hopeatie (äänikirja)

Työpaineet ovat juuri nyt kovat. Paljon pitäisi saada tehtyä ennen kesälomaa. Pitäisi yrittää tehdä monta asiaa samaan aikaan, mutta sehän ei useinkaan onnistu. Onneksi istun autossa pari tuntia vähintään päivässä, ne ovat päivän kohokohtia. Saan rauhoittua ja ottaa ajan ihan vain itselleni. Nämä hetket täytän äänikirjoilla. Galbraithin jälkeen olin hieman krapulainen ja silloin on vaikea löytää sellaista kirjaa, joka pitää mielenkiinnon yllä. Muutamaa kokeiltuani päädyin tähän teokseen, joka sopivasti tuli varauksen kautta minulle. 

Lelle on viimeinen, joka on nähnyt tyttärensä Linan. Tästä on kolme vuotta. Lelle ei kuitenkaan anna periksi, vaan etsii Linaa pakonomaisesti. Hän ei voi uskoa Linan olevan poissa. Hän ajaa Pohjois-Ruotsissa ns. Hopeatietä etsiessään. 

Samaan aikaan Meja muuttaa Pohjoiseen levottoman ja mieleltään järkkyneen ätisinsä kanssa. Äiti on löytänyt itselleen jälleen uuden miehen, jonka luokse he muuttavat. Meja tapaa metsässä Karl-Johanin, jonka perhe on maailmanlopun odottajia ja varautujia. He asuvat keskellä metsää tehden töitä ja varastoiden kaikkea. Se maailma on niin erilainen Mejan juurettomaan elämään, että hän muuttaa Karl-Johanin perhee luo. 

Sitten katoaa toinenkin tyttö, hyvin samannäköinen kuin Lina. 

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta halusin kuunnella, toisaalta en matlttanut odottaa, että kirja loppuisi, eikä tämä odotus ollut mitenkään positiivista. Päälimmäinen tunne on kuitenkin ihan positiivinen. Jotenkin vain alkaa tuntua, että näitä hyvin samankaltaisia teoksia tulee eteen etenkin Ruotsista. En voinut vertaamatta tätä osaltaan Matias Edvardssonin Aivan tavalliseen perheeseen, jotain hyvin samanlaista.

Kirjan luki Pirjo Heikkilä. Hän onnistui oikein hyvin. Monet äänikirjat, jotka hylkään, hylkään nimenomaan lukijoiden vuoksi. 

lauantai 4. toukokuuta 2019

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (äänikirja)

Kun äänikirja koukuttaa, on se todella ahdistavaa. Sillä äänikirjaa ei niin vain pikkasen katsota eteenpäin tai lueta viimeisiä sivuja. Lisäksi äänikirjaa ei pysty kuuntelemaan silmät ristissä. Tällä kertaa piina oli todellinen. Olin aivan koukussa. Istuin kotipihalla, kaupan parkkipaikalla, työpaikan parkkipaikalla autossa ja kuuntelin vain sen luvun loppuun.

Olen pitänyt myös aiemmista J.K. Rowlingin alter egon kirjoista, mutta tämä oli aivan huippu. Täysin koukuttava, täysin arvaamaton, täysin kaikkea. Robinin ja Striken suhde kehittyy, he ovat haavoittuvaisia ja umpimielisiä, mutta jotenkin samalla kovin aitoja. Ihmisiä, jotka eivät puhu siitä, mitä heidän mielessään ihan oikeasti on. Niin kuin me muutkin.

Striken toimistoon tulee psykoottisessa tilassa oleva nuori mies, joka sanoo nähneensä miehen kuristavan lapsen ja sitten hautaavan tämän metsään. Strike ei voi antaa asian olla. Pian toimisto saa toimeksiannon ministeriltä, jolla tuntuu olevan jonkinlainen suhde psykoottiseen mieheen Billyyn. Tässä vaiheessa kaikki tuntui hyvin selvältä ja vähän tylsältäkin, mutta sitten kirjailija muuttaakin kaiken. Alkaa tapahtua sekä yksityiselämässä että jutussakin. On koukeroita enemmän kuin tarpeeksi, mutta itse en ainakaan huomannut, että yksikään lanka olisi karannut kirjailijan käsistä. 

Tässä oli niin paljon kaikkea, mutta kuinka taitavasti se olikaan kirjoitettu. Kuinka ovelasti jätettiin loppuun cliffhanger seuraavaan kirjaan. Kuinka kierosti lukijaa harhautettiin. Kuinka täydellisesti hänet koukutettiin. Aivan ihana kirja siis.

Kirjan luki Eero Saarinen, joka on yltänyt lukijaportaissani Lars Svedbergin kannoille. Hän ehkä näkee jo Larsin kengän kannat, mutta ei vielä pysty niitä koskettamaan. Pidän kovasti hänen luennastaan, joka on riittävän eläytyväistä olematta kuitenkaan ylinäyteltyä. 

Näin nyt hieman krapulaisena hyvästä kokemuksesta luulen taas epätoivoisesti etsiväni seuraavaa hyvää kirjaa pitkän tovin. Tai ehkä palaan jonkun hyvän ystävän seuraan. Nyt, kun olen antanut itselleni armon kaikkien lukemattomien kirjojen yrittäessä syyllistää minua, pystyn nauttimaan vanhoista ystävistä niin usein kuin haluan. Niistä ehkä yhteinen postaus jossain vaiheessa.