torstai 3. tammikuuta 2019

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä (äänikirja)

Olen pitänyt Veera Vaahteran kirjoista aiemmin. Ne ovat kevyttä hömppää ja erinomaisia yleensä kirjojen välissä. Tämän lainasin jälleen Ellibsin kautta ja tällä kertaa sovelluskin toimi ihan moitteettomasti. Kirja oli tosiaan kevyt kuin höttöinen pilvi. Mitään suurta opetusta tai sanomaa ei siinä ollut, mutta enpä sitä kaivannutkaan.

Päähenkilö Lotta kävelee lukiessaan auton alle, samaan aikaan hänen kämpässään on vesivahinko, joka tuhoaa monta hyvää kirjaa ja Lotta joutuu asumaan lesbon siskonsa ja tämän kumppanin kämppään. Samalla kuvioihin astuu myös kaksi miestä; halaileva Olle ja lukutoukka Jiri. Siinäpä soppa, no ei ole. 

Lotta on introvertti, joka haluaa vain lukea ja todellakin lukea jokaisen aloittamansa kirjan loppuun. Hän ei ole eikä edes halua olla sosiaalinen eikä edes ystävällinen, vaan kaikkoaa vaikeita tilanteita vessaan, sängyn alle tai vaikka komeroon. Mihin vain, jotta ei tarvitse olla sosiaalinen, ystävällinen tai tutustua uusiin ihmisiin. 

Voin samaistua Lottaa tietyllä tasolla ja tietyllä tasolla koen hänen olevan äärimmäisen itsekäs ihminen, joka ei edes ansaitsisi ketään ihanaa miestä, pysyköön kirjojensa luona vain. Itsekin pian parin viikon joululoman jälkeen kaipaan hetkeä ihan yksin omassa kodissa hyvän kirjan parissa, mutta sitä ei taida löytyä. Ymmärrän halun omaan aikaan ja henkiseen latautumiseen, mutta senkin voi suorittaa monella eri tavalla.

Kirja oli ajoittain hyvin sekava ja tietyt juonenkäänteet vaikuttivat vain sivujen täytteeltä, mutta olihan tämä ihanan keveä. Varmasti Vaahteran kirjat löytävät tulevaisuudessakin tiensä lukulistalleni, kun aika on niille sopiva.

Danuta Reah: Pelkkää pimeyttä

Takakansi lupaa kauhuntunteen, kun pimeässä nainen luulee jonkun seuraavan itseään. Tälle mielikuvitukselle hyvinkin tyypillinen tunne. Odotin suurta takakannen perusteella. Odotin turhaan.

Debbie on opettaja, joka iltatuntien jälkeen näkee jotain rautatieasemalla. Paljastuu, että hän näkee sarjamurhaajan hahmon. Itsekäs toimittaja kirjoittaa hänestä jutun lehteen ja Debbiestä tulee murhaajan seuraava uhri. Debbien koulun turvallisuusmies Rob huolestuu Debbiestä ja huolimatta traagisesta menneisyydestään huomaa huolessaan jotain muutakin kuin pelkkää ammatillistä kiinnostusta. Murhaaja siis seuraa Debbietä, joka kieltää ahdistavat tilanteet ja olon. Itsekäs toimittaja Tim haluaa vain itselleen kunniaa ja edesauttaa murhaajan toimia. Poliisit tutkivat tahollaan.

Kirjassa vaihtelevat luvun sisällä eri ihmisten näkökulmat jotenkin rauhattomasti. Kaikki on kirjoitettu kolmannessa muodossa ja jotenkin se esti pääsemästä lähelle hahmoja tai sitten se oli vain teksti, joka tuntui ajoittain lässyttävältä. Kauhun tunnetta en saanut tuotettua lukiessani, vaikka kuinka olisin halunnut. Pettymys siis sillä tasolla. En voi kyllä sanoa jännittäneenikään paitsi ehkä ihan lopussa.

Vähän tylsää taas, kun jälleen kerran luin kirjan, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan hyvä. Sitä alkaa taas epäilemään hyvien kirjojen olemassaoloakaan. Onneksi omat hyllyt tursuvat kirjoja, jotka tiedän hyviksi ja tällaisen kirjan jälkeen tekee aina mieli palata vanhan tutun pariin. Yritän hillitä itseni ja hakea lukemattomien pinostani jälleen suurella toiveikkuudella sellaisen tulevan go-to -kirjani.

tiistai 25. joulukuuta 2018

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe (äänikirja)

Tähän kirjaan tartuin täysin vahingossa. Olin matkalla ja yhtäkkiä tuli tarve saada kuunnella kirjaa. Lainassa ollut äänikirja ei kiinnostanut, joten valitsin Ellibsistä ensimmäisen äänikirjan fiktion puolelta, joka oli vapaana ja se sattui olemaan tämä. Kuunneltuani jonkin aikaa luin netistä arvioita ja voi olla, että en olisi kirjaa lainannut niiden perusteella. Nyt kuuntelin täysin ilman ennakkoasenteita ja aika pitkälle myös täysin ilman takakansitekstiä. 

Kirjassa keskiössä on aivan tavallinen ruotsalainen perhe tai niin he itse kuvittelevat olevansa. Perheen 19-vuotias tytär Stella pidätetään murhasta epäiltynä ja pian aivan tavallisesta tuleekin jotain ihan muuta. Kirjassa käsitellään murhaa isän, Stellan ja äidin näkökulmista. Jokainen heistä joutuu sekä kohtaamaan omat asenteensa sekä miettimään menneisyyden tekoja ja tekemättä jättämisiä. Isä on pappi, joka valehtelee. Stella on itsekäs teini, joka joutuu asettamaan jonkun muun itsensä edelle. Äiti on juristi, joka joutuu kikkailemaan oikeudella ja menettää samalla omaa luottamustaan oikeuslaitokseen. Jos kenelläkään oikeastaan on edes omatuntoa vai onko se vain syyllisyyttä.

Tavallaan pidin kirjasta ja tavallaan taas en. Pidin tarinasta, mutta en pitänyt kenestäkään päähenkilöstä. Ei heistä ehkä kuulunutkaan pitää, mutta en pitänyt tavasta, jolla kirjailija heitä kuvasi. En pitänyt tavasta, jolla tavoin kirjailija ohitti lukijan ajoittain, piti lukijaa tyhmänä. Kirja oli kliseinen, sen ihmiskuvat olivat kliseisiä, mutta kuitenkin se omalla tavallaan tuore. Hieman ärsyttävää lukea jo toinen kirja peräkkäin, josta ei oikein osaa sanoa pitkikö siitä vai ei. 

Se, mistä pidin, oli kirjan epilogi. Se käänsi tavallaan kaiken taas ihan nurinniskoin. Erinomainen lopetus kirjalle. Juuri, kun luulin olevani fiksumpi kuin kirjailija ja huokaavani, että näinkö tylsästi tämäkin, tuli pam.

Ellibs-sovellus ei ihan koko ajan suostunut toimimaan kanssani yhteistyössä, vaan jouduin monasti painamaan kirjaa uudelleen päälle, buuttaamaan koko sovelluksen tai muutoin vain vähän säätämään, mutta pääsääntöisesti meni ihan hyvin. 

maanantai 17. joulukuuta 2018

Daniel Cole: Räsynukke

Sain vinkin tähän kirjaan ystävältäni, joka kehui kirjaa ja sanoi hänelle tulleen mieleen Arttu Tuomisen upean Leipurin. Ehkä jotain samaa tässäkin oli, mutta itse en ilman ystäväni ajatusta olisi yhdistänyt näitä kahta. Leipurin jälkeen olin aivan haltioissani, tämän jälkeen olin hieman kahtiajakoisissa fiiliksissä. Toki pidin kirjasta, vai pidinkö.

Kirjan päähenkilö on poliisi Wolf, joka on hyvin ristiriitainen persoona. Toisaalta hyvä poliisimies, toisaalta ehkä jopa psykopaattinen. Lontoosta löytyy ruumis, jossa on kuuden eri ihmisen ruumiinosia. Pian poliisi saa samalta murhaajalta listan, jossa on kuusi nimeä, jotka murhaaja sanoo tappavansa tiettyinä päivinä. Viimeisenä listassa on Wolf. Suunnattomasti käänteitä, yllättäviä sellaisia. Lontoon harmaa miljöö taustalla. Hieman alkoholisoitunut naispoliisi, jolla on tunteita Wolfia kohtaan. Ex-vaimo, joka on toimittaja. Kaikki palikat ovat siis valmiina ehkä liiankin valmiina. 

Luin kirjan nopeasti, lähinnä juonenkäänteiden vuoksi. Itse kieli oli mielestäni paikoin jopa ärsyttävän huonoa, liekö syy käännöksessä vai onkohan jo alkuperäisteksti ajoittain kömpelöä. Pidin kuitenkin kirjasta ajoittain, pidin siitä, että siitä löytyi kliseiden joukosta selkeitä uusia piirteitä, uusia kuvioita. Juoni vei mukanaan ja hetkittäin tunsin Wolfia kohtaan jopa myötätuntoa, kunnes kirja taas yllätti. Murhaajaa en arvannut kuin osittain, toisaalta loppu tuli melko nopeasti ilman sen suurempia vinkkejä. Koska viime aikoina olen ollut C.B. Striken lumoissa, vertasin kirjaa väkisin edelliseen lukemaani ja täytyy myöntää, että tämän kirjan pohjalta Strike vie voiton.

Jos törmään Coleen, luen varmaan seuraavan osan tätä sarjaa. En osaa sanoa, haenko kirjaa erikseen. Jännähän tällainen ristiriitainen fiiliskin on.

torstai 13. joulukuuta 2018

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (äänikirja)

Blogitauon aikana luin Robert Galbraithin C.B. Strike -sarjan ensimmäisen kirjan. Siitä fiilikset olivat kenties hieman kaksijakoiset. Toisaalta pidin, toisaalta odotuksiin nähden kirja ei ollut niin mielikuvituksellinen kuin olisin toivonut. Kuitenkin pidin hahmoista ja se on syy, miksi otin myös tämän kirjan työmatkakuunteluun.

Kirjailijan vaimo tulee pyytämään Strikea löytämään miehensä. Mies on kadonnut ennenkin, joten suurta huolta vaimolla ei ole. Kuinka ollakaan mies löytyy kuolleenna samalla tavoin kuin tämän viimeisimmän käsikirjoituksessa Bombyx Morissa päähenkilö kuolee. Käsikirjoitus onkin kirjan keskiössä. Käsikirjoitus on eräänlainen häväistysteos kirjailija Owen Quinen tutuista sekä siviilielämässä että myös kustannusmaailmassa. Epäiltyjä siis löytyy. 

Kirjassa Striken ja Robinin suhde kehittyy jonkin verran. Tiettyjä vihjailuja Robinin menneisyydestä heitetään ilman mitään koppia, joten ainakin olettaisin niitä purettavan seuraavassa kirjassa. Robin on myös mielestäni isommassa roolissa tässä kirjassa ensimmäiseen verrattuna. Striken ja Robinin kanssakäymistä on kiva lukea ja tuntea siitä hienovaraista latautumista, joka ei kuitenkaan mitenkään lämpene kirjassa. Saati lämpenee lainkaan...

Kirja kirjassa ei ole mikään uusi idea, mutta tässä sitä on käytetty varsin mainiosti murhan taustana. En arvannut murhaajaa oikein, mikä sekin oli mukavaa. Murhaaja paljastuu aivan lopussa ja loppuhuipennus on rakennettu oikein hyvin ja mielikuvituksellisesti.

Lukijana oli ihan Eero Saarinen, jonka ääntä jaksaisi kuunnella pidempäänkin. Itse Ellibslibrary tökki tämän kirjan kohdalla vähän liikaa, mutta annan vielä mahdollisuuden, kun tajusin siitä löytyvän appin. Tähän asti kuuntelin kännykän selaimen kautta. 

Kirjoista löytyy myös tv-sarja HBO:lta. Sitä olen katsellut näiden kahden ensimmäisen kirjan osalta. Mutkia oiotaan melkoisesti, mutta näyttelijävalinnat ovat oikein hyviä ja osuvia. Tämä kirja on puristettu kahteen jaksoon, joten melkoisesti on jätetty ulkopuolelle. Voin kuitenkin myös suositella tv-sarjaa.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Barbara Cartland: Markiisin kosto (äänikirja)

Kokeilin nyt ensimmäistä kertaa Satakirjastojen e-kirjaston äänikirjaa työmatkalla. Kokemus oli ihan jees, tosin aina ajoittain pätkiminen rasitti, mutta sille ei varmaan voi mitään, kun puhelinyhteys menee liian hitaaksi. Muutoin en juurikaan eroa huomannut muihin kännykän kautta kuunneltuihin äänikirjoihin. 

Itse kirja valikoitui kuunneltavaksi lähinnä kirjoituskurssini vuoksi. Syksyn viimeisenä tehtävänä oli kirjoittaa sekä positiivinen että nuiva arvio kirjasta. Tiesin heti tehtävänannon saatuani, että haluan tehdä arvion Cartlandin kirjasta, koska hän on juuri sellainen kirjailija, joka jakaa mielipiteitä. Itse olen sitä mieltä, että Cartlandille on paikkansa, kunhan häntä ei ota liian totisesti.

Olen Cartlandia analysoinut tässä bloggauksessani. Aika hyvin voi sanoa, että kaava sopii myös tähän teokseen, joskin huomasin, että analyysini ei ole aukoton, vaan vaatisi hienoista päivitystä. Riittääpä tekemistä jatkokssakin.

Tässä teoksessa on synkeä markiisi, jolla on vihamies. Vihamies aikoo naida markiisin holhotin, joten markiisi ryhtyy koston enkeliksi ja päättää hakea kostonsa välineeksi viattoman nuoren tytön orpokodista. Tämä tyttö on köyhä, kaunis ja rakastuu oikopäätä markiisiin, joka ei taas ymmärrä omia tunteitaan kunnes on melkein liian myöhäistä. 

Taattua Barbaraa siis, ehkä hieman mielikuvituksetonta, mutta sellaista takuuvarmaa romanttista hömppää, jolle ainakin minä olen aina joskus hyvin avoin. Välttämättä kovinkaan monta Barbaraa en jaksaisi lukea peräjälkeen, mutta yksi silloin tällöin on ihan mukava. 

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Bongasin kirjan jonkun blogista ja ymmärsin heti, että tässä on kirja makuuni. Vampyyrikirjat ovat olleet suosikkieni joukossa jo pitkään samoin kuin myös kaikenlainen romanttinen hömppä. Joten mikä parempaa kuin ne yhdessä ja vielä uudella tvistillä ja vielä parempaa suomalaiselta kirjailijalta. Odotukset olivat siis äärettömän korkealla tämän kirjan suhteen. Ja miten kävi, no tosi hyvin. Eilen mainitsin poikenneeni kirjastossa ja silloin hain juuri tämän varaukseni ja nyt noin vuorokautta myöhemmin myhäilen tyytyväisyyttäni luettuani kirjan tai oikeastaan ahmittuani. 

Anna saa syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan vampyyrin, Vladin. Annan ja vanhempien suhde on hankala ja lahja ei sitä helpota. Anna on suomenruotsalaista vanhaa sukua, joka tuntee arvonsa. Tämä luo mukavan ristiriidan kirjan tapahtumien välille. Tietyllä tavalla kirjassa on paljon stereotypioita, joita niiden väliset ristiriidat korostavat ja tekevät kirjasta omalla tavallaan todella hauskan. Epäonnistuessaan kirja olisi ollut täynnä myötähäpeää, mutta onneksi kirjailija osaa pitää langat käsissään.

Vampyyrit ovat kirjassa yläluokan uusi leikkikalu. Elävä kuollut, jolle saa tehdä mitä haluaa. Käyttää täysin omien fantasioidensa kohteena. Anna on kuitenkin toista maata, eikä halua kohdella toista elävää orjan tavoin. Ihmisoikeudet kuuluvat myös vampyyreille. 

Anna on vanhempiensa mielestä epäonnistunut elämässään; ei ole miestä, ei ammattia, opiskelut ovat kesken jne. Anna on tavallaan tyytynyt kohtaloonsa. Kiltti tyttö, joka ottaa vastaan kaiken mitä annetaan, kaiken negatiivisenkin. Kiltti tyttö on kiltti vain tiettyyn rajaan ja sen jälkseen kiltin tytön kosto onkin karmeaa katseltavaa. Päästäänkö kirjassa kostoon asti, onkin eri asia, mutta ainakin Anna löytää itsestään uusia puolia ja rohkeutta.

Pidin kirjasta, pidin kovasti. En ehkä nauranut ääneen, kuten kommentti kirjan kannessa sanoo, mutta huomasin hymyileväni ja ahmivan sivuja kiihtyvällä tahdilla. Vähän olin ajatellut kirjassa olevan eroottisluonteista kuvausta enemmän kuin siinä oli, mutta oikeastaan hyvä näin. Kirja ei ollut ylilatautunut ja sopivat pienet hetket sopivat tarinaan todella hyvin. 

Osittain kirja toi mieleen Johanna Sinisalon loistavan Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan, mutta vain tietyissä yksityiskohdissa ja maagisen realismin häivähdyksissä. Tämä kirja on kuitenkin pääasiassa viihdyttävä, toki ajatuksia herää, mutta ei siinä mittakaavassa kuin Sinisalon kirjan luettua. 

Nyt vaan odottamaan kirjailijan seuraavaa tuotosta, millaiseen maailmaan hän viekään. Suosittelen aidosti kaikille vampyyreista pitäville tai vaan jotain erilaista haluaville.