maanantai 20. huhtikuuta 2020

Kirjahyllyhaaste

Etätyö tarkoittaa, että istun pahimmillaan kuulokkeet korvilla lähes 12 tuntia päivässä. Siinä ei juurikaan jää energiaa enää muulle toiminnalle. Sain kuitenkin kirjahyllyni siivottua, joten on hyvä aika osallistua Kirjahyllyhaasteeseen.

1. Mikä/kuka olet? Pimeyden tytär
2. Kuvaile itseäsi: Tavoittamaton
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Suuria odotuksia
4. Kuinka voit? Tiedon rajamailla
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi: Metsän keskellä maja
6. Mihin haluaisit matkustaa: Eureka Street, Belfast
7. Kuvaile parasta ystävääsi: Oppinut neiti
8. Lempivärisi: Sinistä ja mustaa
9. Millainen sää on nyt? Synkkä niin kuin sydämeni
10. Paras vuorokaudenaika: Uneton yö
11. Jos olisit TV-sarja, niin minkä niminen? Yönäytös
12. Millainen on parisuhteesi: Järki ja tunteet
13. Mitä pelkäät? Perikato
14. Mitä toivot? Koko totuus
15: Päivän mietelause: Joka hetki olemme yhä elossa
16: Miten haluaisit kuolla? Kylmäverisesti
17. Minkä neuvon haluaisit antaa? Rohkein voittaa

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Anna Alaviuhkola: Magian lapset - Tristanin koru (arvostelukappale)

Tykkäätkö romantiikasta? luki sähköpostissa. Mietin, että olipas tyhmä kysymys, tietenkin tykkään ja niin tämä teos kolahti postilaatikkooni. Täytyy myöntää, että ihan hieman epäröin peikkojen ja haltioiden rakkautta, mutta en voinut mitään kirja vei mukanaan. Ei ehkä ahmien, vaan hitaasti nautiskellen.

Hanna saa lahjan edesmenneeltä äidiltään 25 vuotispäivän alla. Siitä lähtee purkautumaan vyyhti, joka vie Hannan Magian lasten taistelua. Hannalle selviää pian, että on erityinen uudessa maailmassaan, jossa käydään valtataistelua peikkojan ja haltioiden välillä. Hannan vierelle löytää tiensä myös Joutsa, jonka kanssa Hannalla on ollut lyhyt suhde aikoinaan. Joutsakaan ei ole tavallinen mies, vaan vuosisatoja vanha peikko, jolla on oma tärkeä roolinsa taistelussa Eliittiä vastaan. Salaisuudet avautuvat yksi kerrallaan. Keskiössä on Tristanin koru, joka on löydettävä, jotta kaikki ei johda kaaokseen.

Kuten totesin, lähdin lukemaan tätä hieman epäluuloisesti. Sana kerrallaan, sanoista tuli lukuja ja muutaman luvun jälkeen olin myyty. Kirjan taustalla on Tristanin ja Isolden suuri rakkaustarina, josta myönnän olleeni melko tietämätön ennen kirjaa ja googlausta. Tämän kirjan Tristan oli kuitenkin peikko ja Isolde haltija. Mielestäni oikein mainio tausta kirjalle. Suurta rakkautta verrataan toiseen suureen. Rakkauteen, joka ei välitä esteistä. Rakkautta tässä kirjassa on. Se on herkkää ja kaunista. Se ei ole fyysistä, vaan enemmänkin juuri sellaista rakkautta, jota voisi odottaa peikon ja haltijan välillä, syvää ymmärrystä. Ehkä oma mieleni olisi kaivannut hieman ronskiutta, mutta toisaalta se ei olisi sopinut kirjan sadunomaisuuteen.

Pidin kirjasta. Se oli mielestäni omaperäinen. Siinä oli kauniita kuvauksia, jännitystä ja rakkautta. Olettaisin kirjalle tulevan jatkoa, sillä (SPOILER) Isolden kulho jäi löytymättä ja maailma on vielä kaaoksessa. Mielenkiinnolla odotan mahdollista jatkoa ja miten magiikka sulautuu ihmisten pariin.

Pohdin kovasti lokerointia, onko tämä maagista realismia vai fantasiaa, päädyin kutsumaan kuitenkin maagiseksi realismiksi, sillä selkeää magiikkaa tämä toi ainakin omiin päiviini.


lauantai 11. huhtikuuta 2020

Elizabeth Hand: Pimeää kohti

Päivänä eräänä hain Satakirjastojen tietokannasta kirjoja hakusanalla "black metal". Hain yhtä tiettyä kirjaa ja löysinkin sen. Samalla löysin myös tämän teoksen. En ehkä olisi sitä hyllystä ikinä bongannut. Kirja oli minulla kesken pitkän aikaa, se ei missään vaiheessa koukuttanut, innostanut lukumaratooniin, mutta oli se verran kiinnostava, että ansaitsi tulla luetuksi loppuun.

Kirjan henkilöt ovat kaikki inhottavia ihmisiä. Ihmisiä, joihin en haluaisi tutustua. Heillä on luurankoja kaapit pullollaan, kirjaimellisesti. Cassandra on kirjan päähenkilö. Viisikymppinen valokuvaaja, joka vetää kaikkia huumeita, mitä vain käsiinsä saa. Hän on ollut nuoruudessaan kuuluisa kuolleiden tyttöjen kuvistaan, mutta ei ole enää vuosikymmeniin ottanut hyviä kuvia. Hän saa ensin yllättäen kirjeen Islannista entiseltä poikaystävältään ja pian tämän jälkeen norjalainen rikas, hieman epämääräinen mies lähettää hänelle sähköpostin pyytäen häntä matkustamaan Suomeen arvioimaan tiettyjen valokuvien alkuperäisyyttä. Koska raha on aina hyväksi, Cassandra suostuu ja matkustaa pimeään Suomeen. Pian selviää, että valokuvat ovat kuvia kuolleista ihmisistä ja kaiken taustalla on jotain synkkää. Cassandra huomaa pian olevansa Islannissa keskellä pimeyttä sekä henkisesti että fyysisesti. Onko kaiken taustalla 90-luvun black metal skene?

Kirja on osiltaan ihan mielenkiintoinen. Skandinaavinen mytologia yhdistettynä black metalliin ja synkkään ihmisluontoon luo tietynlaisen kiinnostavan taustan tarinalle. Se, mikä taas ärsytti olivat tietyt epätarkkuudet todellisisissa tapahtumissa tai oikeastaan suoranaiset virheet, jotka olisi ollut helppo tarkistaa lähteistä. Vähän tuntui, että black metal oli päälle liimattua, vaikka puhuttiinkin oikeista yhtyeistä ja oikeista tapahtumista. Ehkä hienoinen kukkahattutäti -syndrooma puski läpi tarinasta. Toisaalta tekiväthän jotkut black metal -tyypit oikeasti pahoja tekoja.

Sain kirjan loppuun, en ehkä kasvanut ihmisenä tai lukijana. Kaikesta Skandinavian kuvauksesta huokui amerikkalaisuus. Se, mistä pidin, oli henkilökuvaukset tai se, kuinka kirjassa ei ollut hyviä ihmisiä tai jos oli, he olivat sivuroolissa. 

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Vappu-Tuuli Fagerson: Maa hänen jalkojensa alla (arvostelukappale)



Sain tämän kirjan arvostelukappaleena. Kirja tuotiin ihan ovelle asti, mikä oli kiva yllätys. Olen monesti pohtinut kannen vaikutusta kirjan vetovoimaan ja täytyy sanoa, että tämän teoksen kansi veti minua puoleensa magneetin lailla. Aloitinkin kirjan heti illalla. Tarina vei mukanaan monesta syystä. Pystyin samaistumaan päähenkilöön monella tavoin; olen itse asunut Turussa, joten miljöön kuvaus oli tuttua; olen silitellyt Lapissa seitakiveä ja tunnen olevani ajoittain hyvin neuroottinen ja kuvittelen jonkun seuraavan minua. Lisäksi maahiset, maanalainen maailma, on sellainen, joka on kiinostanut itseäni pitkään. Kaikki nämä seikat saivat minut kääntämään sivun sivun jälkeen. Luin illalla liian myöhään ja aamulla ajattelin lukevani vain muutaman luvun, mutta kävikin niin, että myöhästyin päivän ensimmäisestä etäpalaverista, kun kirja oli vain saatava loppuun.

Kirja kertoo Ainosta, määräaikaisesta kuvataiteen opettajasta, jonka menneisyydestä paljastuu koko ajan lisää. Aino on ollut vuosia sitten hyvin suosittu taiteilija, jonka maahisia esittävät maalaukset saivat koko maailman ihastelemaan. Menestys vaihtui kuitenkin romahdukseen. Nyt Aino kokee jonkun seuraavan häntä. Hän näkee huppupäisen miehen kadulla, työpaikallaan, kaikkialla. Hänen asuntonsa alkaa haista oudolta ja hänen asuntonsa eteen ilmestyy pieni maahishahmo. Myös unet maanalaisesta todellisuudesta palaavat. Aino on julkaissut videoita romahduksestaan ja niihin tulee uhkaavan sävyisiä viestejä. Ainon ja hänen äitinsä suhde on ongelmallinen ja tuo oman lisänsä Ainon haperoon mielenterveyteen. Lukija joutuu pohtimaan, ovatko tapahtumat todellisia vai onko kyse mielenterveyden järkkymisestä. Epäilys kalvaa sekä Ainon että lukijan mieltä. 

Pidin kirjasta todella paljon, yllätin itsenikin siinä. Vaikka kirjassa oli paikoin teknisiä lapsuksia ja kieli ei kaikin kohdin ollut hiottua, oli se aitoa ja tarina kulki eteenpäin säilyttäen kiinnostuksen. Henkilöt olivat todenmukaisia ja heihin pystyi samaistumaan. Sivuhenkilöitä oli juuri sopivasti ja heillä jokaisella oli oma roolinsa tarinassa. Kirjailija käytti mukavia uusia ilmauksia kuten villevalomainen ääni, joka ainakin säväytti minua. Muutoinkin kieli oli raikasta ja omanlaista ja sopi kirjaan ja sen henkilöiden luonteisiin hyvin. 

Ihan pakosti tuli mieleen maahisista Johanna Sinisalon loistava Ennen päivänlaskua ei voi, mutta teos ei mielestäni ole maagista realismia, vaikka voisi hyvin ollakin. Tai ehkä se on. Hienoa on kirjan lopetus, joka ei selitä tapahtumia, ei kerro suoria vastauksia, lukija voi pohtia oliko kyse mielen särkymisestä vai jostain ihan muusta. 

Lukukokemus jätti minut miettimään. Se sai minut kaipaamaan Lappiin ja sen mystisiin maisemiin. Se jätti kuitenkin päälimmäiseksi hyvän fiiliksen. Sellaisen olon, jonka saa, kun on lukenut hyvän kirjan, sillä se tämä kirja on hyvä kirja. Se on omaperäinen ja raikas tuulahdus. Suosittelen lämpimästi.


sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Jonas T. Bengtsson: Sus

Yksi ystäväni suositteli kyseistä kirjaa Facebookissa. Koska ystäväni on ennenkin osannut suositella minulle sopivia kirjoja, laitoin tämän varaukseen heti kirjastoon. Iloisena yllätyksenä kirja saapui ihan muutaman päivän päästä. Lukuaika on nykyään harvinaista herkkua, mutta Lukurauhan innoittamana ja harmillisen aikaisen spontaanin herätyksen kautta luin kirjan aika lailla yhdellä istumalla näin sunnuntaiaamuna. Kirja on suhteellisen lyhyt, vain 200 sivua, mutta kuten tiedetään 200 sivua voi joskus tuntua loputtomalta. Tämän kanssa ei käynyt niin hetkeksikään. 

Sus on 19 vuotias nuori nainen, joka näyttää 12 -vuotiaalta pojalta. Hänen äitinsä on kuollut, veli makaa sairaalassa ja isä on vankilassa. Susin elämässä ei juurikaan ole ihmiskontakteja, jos ei lasketa hasiskauppiasta ja nuorisopoliisia. Susilla on kuitenkin päämäärä, jota varten hän valmistaa itseään. Kirjan kuluessa päämäärä selviää vähän kerrallaan. Samalla selviää, mitä kaikkea Sus on valmis tekemään päämäärän saavuttamiseksi. 

Enempää avaamatta Susin päämäärää ja toimia voin vain sanoa, että kirja järkytti etenkin lopullaan. Se oli yllättävä, joskin ehkä kuitenkin odotettavissa oleva. Jotenkin lukijana sitä toivoi, että Sus olisi muuttunut. Mutta kirja ei kosiskellut pätkääkään lopullaan. 

En ole Bengtssonin kirjoja lukenut aiemmin. Etulipareesta huomasin hänen kirjoittaneen kaksi arvostettua teosta, joista Submarinon on kuullut mainittavan, mutta enemmän elokuvapuolella. En tosin ole elokuvaakaan katsonut. Ehkä tutustun näihin kahteen muuhunkin teokseen, jos haluan raadollisen realistista kuvaa, mutta olen enemmän hattaralukija, joka rakastaa onnellisia loppuja. Tosin aina ajoittain on hyvä tiputtaa itsensä pilvenreunalta.

tiistai 14. tammikuuta 2020

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Joulun aikaan luin Clevelandin ensimmäisen teoksen ja samalla laitoin tämän kirjastosta varaukseen. Satakirjastojen varausjärjestelmä on uusiutunut vuodenvaihteessa ja tuntuu, että kirjat tulevat nopeammin kuin ennen. Eipä sillä, että ennenkään olisi ollut mitään valittamista. 

Tulkitsin, että teos on tarkoitettu omaksi kokonaisuudekseen, mutta toisaalta jatkumoksi ensimmäiselle teokselle, sillä ympäristö ja osa ihmisistä on samoja kuin ensimmäisessä, myös kirjan loppu antaa ymmärtää, että tämän teoksen päähenkilö Stephanie ja ensimmäisen Vivian suunnittelevat jotain seuraavaan. 

Mitä, jos kuulisit, että FBI tarkkailee teini-ikäistä poikaasi tai löydät poikasi kaapista aseen. Tämä on teoksen lähtökohta. Tunnetko lastasi kuitenkaan niin hyvin kuin luulet. Stephanie on uranainen, joka on saanut poikansa Zachin nuorena raiskauksen seurauksena. Hän on kohonnut urallaan CIA:ssa esimiesasemaan ja kaikki tuntuu hyvältä, liian hyvältä. Hän saa selville, että Zachia seurataan ja että tämä olisi osallisena anarkistien toiminnassa. Onko kaikki sitä, miltä näyttää? Kuka on kaiken takana tai mikä?

Kuten ensimmäisessäkin Cleveland osaa rakentaa jännitystä ja vainoharhaisuuden verkkoa niin, että lukija tempautuu siihen heti mukaan. Kirjan onkin sellainen "vielä yksi luku" -kirja, jota on vaikea päästää käsistään. Tämänkin ahmin tiukoista aikatauluista huolimatta muutamassa päivässä, aivan ihana fiilis, kun pääsee kirjaan kunnolla sisälle.

Cleveland on kansitekstien mukaan työskennellyt itse FBI:ssa ja CIA:ssa terrorismin vastaisessa työssä ja tuo asiantuntemus näkyy kirjassa. On helppo kuvitella päähenkilöiden oikeasti työskentelevän niiden asioiden kanssa. Autenttisuus on siis hyvää.

Nyt on sitten vain odoteltava seuraa, sillä seuraavaa teosta ei ole vielä julkaistu. Suosittelen jälleen ja vielä enemmän kuin ensimmäisen teoksen jälkeen, vaikka pidin siitä inasen enemmän.

Kirjailijan verkkosivut löytyvät täältä.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Albert Camus: Sivullinen

Olen ottanut askeleen. Olen yrittämässä kirjallisuuden opiskelua. Osana näitä perusopintoja on paketti, jossa luetaan kymmenkunta klassikkoa, joita sitten tentissä pitää pystyä analysoimaan teoreettisesti. Hankin pinon itselleni tuohon työpöydälle muistuttamaan, että tällä kertaa opiskelut pitäisi saattaa alkua pidemmälle.

Kuinka ollakaan tartuin ensin ohuempiin teoksiin. Camus on itse asiassa kummitellut mielessäni pitkään, mutta en ole kuitenkaan rohjennut tarttua klassikkoon. Nyt ns. pakon sanelemana voi hyvällä omalla tunnolla lukea. Klassikkoihin tarttuminen on itselle aina hieman haastavaa. Olen klassikoita lukenut ja pitänyt niistä omista ennakkoluuloista huolimatta. Olen ehkä liian ankara itselleni ja pidän itseäni "huonona" lukijana. Pitäisi vain olla välittämättä viisaampien analysoinneista ja ottaa kirjasta irti juuri se itselle sopiva juttu. Tämän vuoksi en tästäkään kirjasta lukenut ennakkoon kuin takakannen.

Sivullinen on kertomus miehestä Mersaultista. Hän on Algerian ranskalaisia. Mersault on mies, joka luulee olevansa tunteeton. Kuin mikään ei vaikuttaisi häneen. Kirja tapahtuu hänen päässään. Hän analysoi omia tekemisiään analysoimatta niitä kuitenkaan. Hän ei osaa näyttää tunteitaan ulospäin, on kuin monet meistä. Sisäinen maailma on kuitenkin ihan toinen, vaikka sielläkään hän ei näytä tunteitaan tai ainakaan analysoi niitä. Asiat tapahtuvat maailmassa, pienen ihmisen vaikutus tapahtumiin on olematon. Hyvin deterministinen ajattelutapa tavallaan. Mitä tapahtuu, tapahtuu joka tapauksessa, miksi taistella. Tämä on minun analyysini, sillä tämän kanssa pystyn itse myös samaistumaan. Ajattelen tavallaan, että elämämme polut ovat valmiina, on vain jokaisen oma asia valita itselle oikeat polut. 

Mersault ei ole kuitenkaan kyyninen. Hän luottaa ihmisiin, liikaakin. Hän uskoo totuuteen, uskoo siihen, mitä näkee, ei siihen, mitä tuntee. Hän on uskollinen, vaikka ei mielessään kiinnykään ihmisiin. Kuitenkin uskon, että hän kiintyy. Hän ei vain ymmärrä tunnetta. 

Kirja on kirjoitettu erilaisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin uskon, että tämäntapainen ajattelutapa oli tapa suojella itseään taas yhdeltä menetykseltä ja pettymykseltä. Jos et tunne, et pety. 

Kirja on hyvin lakonisesti kirjoitettu. Siinä ei ole korukieltä tai hienoja lauserakenteita. Se on itsessään tapa, josta itse pidän. Kirjoitetaan suoraan, ei viljellen monimerkityksellisyyksiä. Mutta kaikessa suoruudessaan kirja on kuitenkin täynnä merkityksiä, tulkintoja. 

Mitä opin... Opin jälleen unohtamaan ennakkoluulot. Vaikka jokin kirja on klassikko, ei se tee siitä suoraan vaikeasti ymmärrettävää. Toisaalta jokainen ymmärtää kirjallisuuden omassa kontekstissaan, tämä on se kirjallisuuden tutkimuksen suunta, johon itse haluan uskoa.