Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Vaihdoin tuossa jokin aika sitten työpaikkaa. Uudessa työpaikassani on lukupiiri, joka kokoontuu noin kerran kuukaudessa Teamsissa. Suunnattomalla innolla ilmoittauduin mukaan. Tämä teos oli toinen lukupiiriin lukemani. Ensimmäisestä en ole blogannut, enkä taida, sillä luin sen kovin hutiloiden ja huonosti. 

Lukupiiri laittaa lukemaan kirjoja, joita en lukisi normaalisti. Joita en edes vilkaisisi toista kertaa. Tämä on juuri sellainen kirja. Vaikka novelleista pidänkin, ei yhdysvaltalainen novellisti herätä minussa mitään suuria tunteita. Ei myöskään se, että on postuumisti tullut hyvinkin suosituksi. Suosio ei ole oikeastaan koskaan ollut minulle kirjojen lukemisen syy, ehkä jopa päinvastoin. Taistelu auktoriteetteja, tässä tapauksessa suurta massaa, vastaan saa minut usein jättämään ns. suositut teoksen väliin. Toki poikkeuksia on, mutta tällöin olen vahingossa tullut lukeneeksi suositun teoksen. En siis lue lehtien suosituksia tai eniten myytyjen kirjojen listoja, vaan jokin tunne usein ohjaa minut lukemieni kirjojen pariin.

No, nyt siis luin kirjan, jota en olisi lukenut muuten. Osittain jopa pidin kirjasta. Pidin sen tarinoiden rosoisuudesta ja elämänmakuisuudesta. Ne olivat kuin otteita ei niin kiiltävästä Hollywood-filmistä 1950- ja 1960-luvuilta. Niiltä kaduilta, jonne kamerat eivät yllä tai niistä huoneista, joihin filmiryhmän puhe kuuluu epämääräisenä sorinana.

Lucia Berlin oli alkoholisti, yksinhuoltaja ja teki töitä monenlaisissa paikoissa. Hän myös asui useassa paikassa ja useassa maassakin sekä nuorena että aikuisena. Tarinat sijoittuvat vuoroin Yhdysvaltoihin, vuosoin Etelä-Amerikkaan. Se voivat olla alkoholinhuurteisia tai tarinoita nuoruudesta. Välillä ollaan ensiapupoliklinikalla, välillä koulussa. Ne ovat kuvauksia, joissa maistuu meksikolainen ruoka, tequila, jättäen jälkimauksi hienoisen oksennuksen karvaan kalkin. Osasta pidin kovin, osasta en niinkään. 

Kaikissa tarinoissa hienointa on kuitenkin kuvaus. Se on hienovaraista, mutta kuitenkin niin tarkkaa, että pesuaineen tuoksu tunkeutuu sieraimiin. Miljöökuvaukset ja yhtä lailla ihmiskuvaukset ovat tarkkanäköisiä. Voi lähes kuvitella kirjailijan havainnoimassa ympäristöään imien samalla sisäänsä kaikki tuoksut, äänet ja tunnelmat. Todella tarkkanäköisiä.

En todennäköisesti halua lukea enää toista Berlinin novellikokoelmaa, mutta tämä teos oli oikein miellyttävä kokemus joka tapauksessa. Se muistutti taas, että kirjoitusten ei tarvitse olla hienoja tai niissä ei tarvitse olla mielikuvituksellista, vaan arkiset asiat ja tapahtumat voi tuoda esiin aivan yhtä kiinnostavasti. Se myös muistutti minua, että novelleja on tosi kiva lukea.

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

Usein kirjastossa tai oikeastaan aina, katselen palautettujen hyllyä. Mitä muut ovat lukeneet? Siitä hyllystä olen löytänyt useita teoksia, jotka eivät todennäköisesti olisi lähteneet mukaan tai joita en olisi edes huomioinut ilman sitä hyllyä. Tämä teos on yksi niistä kirjoista.

Saattaa olla, että jostain joskus olen kirjan bongannut, mutta sen kansi, takakansi ja nimi ovat vähän mitäänsanomattomia, joten en ole siihen tarttunut. Enkä nytkään muista, miksi sen kirjastokassiini sujautin. 

Dannie on suunnitellut elämänsä tarkkaan. Hänellä on hieno ura lakimiehenä. Hän on mennyt kihloihin poikaystävänsä kanssa, joka tuntuu unelmien täyttymykseltä. Sitten eräänä iltana hän torkahtaa ja näkee unessa itsensä viiden vuoden kuluttua. Mikään ei olekaan niin kuin hän on suunnitellut eikä hänen vieressään ole edes poikaystävä David. Uni ei jätä Dannieta rauhaan ja sitten hän törmää mieheen unessaan. Mies on hänen parhaan ystävänsä poikaystävä.

Vähän hömpältä vaikuttaa juoni. Nojoo, sitä se onkin. Kirjassa on kuitenkin paljon myös muuta. Se ei ole pelkkää höttöä ja suutelua, vaan tarina ystävyydestä. Enemmän kuin romantiikkaa se on tarina kahdesta lapsuudenystävästä, jotka joutuvat uuden eteen. Täytyy taas myöntää, että tuon kaltainen juonipaljastus kirjan takakannessa olisi jättänyt kirjan hyllyyn. Onneksi sitä ei kerrottu. 

Kirja on hyvin kirjoitettu. Tarina on hyvä. Henkilöt ovat uskottavia. Siinä on iloa ja surua. Itse vollotin kirjan lopussa hyvinkin vuolaasti. Toisaalta vaihdevuosien partaalla kyyneleet tulvahtavat silmiin hyvinkin helposti. Pidin kirjasta joka tapauksessa. Se ei ollut ennalta-arvattava, vaan käänteitä riitti viimeisille sivuille saakka.

Kaunis tarina, suosittelen.

Álvaro Cunqueiro: Merlín ja perhe (arvostelukappale)

Oletko koskaan kuullut Galiciasta? En ollut minäkään. Se on alue Espanjan ja Portugalin välissä. Heillä on oma kielensä galicia. Minua lähestyi ihkauusi kustantamo Mediterranius ja kysyi halukkuutta teoksen lukemiseen. Tapanani on lähes aina vastata kyllä, jos ei ole syytä vastata ei. Nyt ei todellakaan ollut. 

Teos on kirjoitettu 1955, mutta vasta nyt suomennettu. Itse asiassa taitaa olla ihan ensimmäinen galegon kielestä suomennettu teos. Kulttuuriteko siis. Kirja on kuin takan ääressä kerrottujen tarinoiden kokoelma. Sen kieli on upeaa ja tarinat ovat aivan hurmaavia. Ne liikkuvat reaalimaailman ja tarujen välimaastossa. 

Kirjan kertoja on Merlinin apupoika, joka kertoo tarinoita isännästään ja tämän luokse saapuvista henkilöistä, osa näistä ihmisiä, osa jotain muuta. Merlin asuu yhdessä emäntä Guineveren kanssa. Merlin auttaa hätään joutuneita taruolentoja, kirjojen hahmoja ja ketä tahansa. Tarinoissa vilahtaa kääpiöitä, merenneitoja, paholaisia, Tanskan kuningas Hamlet ja paljon muita hahmoja, joiden kummallisiin ongelmiin Merlinillä on lähes aina parannuskeino. Tarinat ovat hauskoja, traagisia ja kiinnostavia. Niissä yhdistyy ihmisyys ja taru kauniilla tavalla. 

Kuten mainitsin kirjan kieli on aivan hurmaavaa. Suomennos on taiten tehty, vaikka en alkuperäistä tekstiä olekaan lukenut, mutta kirjassa on entisaikojen sielu hienosti mukana. Tarinat ovat ajattomia, osassa toki aika on määritelty. Suomentaja on Santeri Siimes, joka opettaa kyseistä kieltä myös Helsingin yliopistossa. Itselleni mieleenpainuvin kielikuva oli aivan kirjan lopussa Loppusanoissa:

Menneitä päiviä, niitä peittäviä pilviä, muita mietteitä, joita tulee ja menee, ja kaikkea sitä elettyä elämää, joka kulkee mukanani, minussa, voisin verrata hiljalleen tippuviin lumihiutaleisiin, jotka leijailevat maailmaa peittäväksi matoksi, kätkevät peltotilkut ja tiet, niityt ja pihat, ja muuttava koko maan pinnan yhdeksi suureksi tasangoksi. Mutta toisinaan pilkahtaa jonkin nuoruusmuiston auringonsäde ja sulattaa lumen jostakin kohdasta, ja silloin on kuin tuntematon matkamies sytyttäisi nuotion keskelle maailman yksinäisyyttä ja sitä menisi tuokioksi lämmittelemään sen äärelle... Muistot, muistot, muistot!

Tuo pitkä lause ei kuvaa kuitenkaan koko kirjan lauserakenteita, mutta kuvaa kirjan tunnelmaa ja kaunista kieltä ja metaforia, joita kirjassa on lukemattomia. Tätä kirjaa ei halua ahmia, vaan siitä haluaa nauttia. Se on varsin mainio nautittavaksi, sillä tarinat ovat lyhyitä.

Takakannessa kirjaa kuvataan klassikkojen klassikoksi, sitä se on. Ainakin sen sisällä on monta klassikkoa. Tunnelmallinen teos, suosittelen.