lauantai 25. toukokuuta 2019

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (äänikirja)

Harriet Westaway on parikymppinen orpo, joka kamppailee rahasta. Hän myy tarot-tulkintoja Brightonin laitureilla. On velkaa koronkiskurille. Eräänä päivänä hän saa kirjeen asianajajalta. Kirjeessä kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen ja Halin olevan yksi perinnönsaajista. Hänen tulisi matkustaa Cornwalliin hautajaisiin ja perunkirjoituksiin. Asiassa on vain yksi ongelma, Halin isoäiti on kuollut aikoja sitten, kirje on tullut väärälle henkilölle. Koronkiskuri käy väkivaltaiseksi ja Hal päättää kuin päättääkin lähteä perinnön perään. Kuinka valehdella ihmisille, joista hän ei tiedä mitään, mutta jotka selkeästi kaipaavat kadonnutta siskoaan.

Alkuasetelma on ihan kiinnostava, mutta siihen se jääkin. Kuuntelin kirjan vimmalla loppuun, vaikka jo kirjan puolivälissä aavistin lopputuloksen. Inhosin joka hetki kirjailijaa. Sitä, kuinka tyhmäksi hän oli kirjoittanut päähenkilön Halin. Halia sanottiin hiirulaiseksi, mutta hän ei itse pitänyt itseään hiirulaisena. Sellaisena tyhmänä pienenä kirjailija häntä kuitenkin piti. Henkilönä, joka on niin tyhmä, että ei tajua mitä edessään on. 

Kirjan muut hahmot olivat keinotekoisia ja heidän kuvauksensa jäi ohueksi. Koko tarina jäi ohueksi, vaikka lähtökohdiltaan olikin ihan kiinnostava. En ollut suoraan sanoen kuullut kirjailijasta aiemmin ja mietin kuunnellessani, miten tällainen kirja on päässyt suomennettavaksi. Tai sitten olen vain liian kriittinen.

Jotenkin tuntuu, että heitin juuri haaskuun 14 tuntia elämästäni kuunnellessani tämän kirjan, toisaalta on ehkä hyvä välillä kuunnella kirjaa, jota vihaa melkein joka minuutti. Vaihtelua sekin.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Stina Jackson: Hopeatie (äänikirja)

Työpaineet ovat juuri nyt kovat. Paljon pitäisi saada tehtyä ennen kesälomaa. Pitäisi yrittää tehdä monta asiaa samaan aikaan, mutta sehän ei useinkaan onnistu. Onneksi istun autossa pari tuntia vähintään päivässä, ne ovat päivän kohokohtia. Saan rauhoittua ja ottaa ajan ihan vain itselleni. Nämä hetket täytän äänikirjoilla. Galbraithin jälkeen olin hieman krapulainen ja silloin on vaikea löytää sellaista kirjaa, joka pitää mielenkiinnon yllä. Muutamaa kokeiltuani päädyin tähän teokseen, joka sopivasti tuli varauksen kautta minulle. 

Lelle on viimeinen, joka on nähnyt tyttärensä Linan. Tästä on kolme vuotta. Lelle ei kuitenkaan anna periksi, vaan etsii Linaa pakonomaisesti. Hän ei voi uskoa Linan olevan poissa. Hän ajaa Pohjois-Ruotsissa ns. Hopeatietä etsiessään. 

Samaan aikaan Meja muuttaa Pohjoiseen levottoman ja mieleltään järkkyneen ätisinsä kanssa. Äiti on löytänyt itselleen jälleen uuden miehen, jonka luokse he muuttavat. Meja tapaa metsässä Karl-Johanin, jonka perhe on maailmanlopun odottajia ja varautujia. He asuvat keskellä metsää tehden töitä ja varastoiden kaikkea. Se maailma on niin erilainen Mejan juurettomaan elämään, että hän muuttaa Karl-Johanin perhee luo. 

Sitten katoaa toinenkin tyttö, hyvin samannäköinen kuin Lina. 

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta halusin kuunnella, toisaalta en matlttanut odottaa, että kirja loppuisi, eikä tämä odotus ollut mitenkään positiivista. Päälimmäinen tunne on kuitenkin ihan positiivinen. Jotenkin vain alkaa tuntua, että näitä hyvin samankaltaisia teoksia tulee eteen etenkin Ruotsista. En voinut vertaamatta tätä osaltaan Matias Edvardssonin Aivan tavalliseen perheeseen, jotain hyvin samanlaista.

Kirjan luki Pirjo Heikkilä. Hän onnistui oikein hyvin. Monet äänikirjat, jotka hylkään, hylkään nimenomaan lukijoiden vuoksi. 

lauantai 4. toukokuuta 2019

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (äänikirja)

Kun äänikirja koukuttaa, on se todella ahdistavaa. Sillä äänikirjaa ei niin vain pikkasen katsota eteenpäin tai lueta viimeisiä sivuja. Lisäksi äänikirjaa ei pysty kuuntelemaan silmät ristissä. Tällä kertaa piina oli todellinen. Olin aivan koukussa. Istuin kotipihalla, kaupan parkkipaikalla, työpaikan parkkipaikalla autossa ja kuuntelin vain sen luvun loppuun.

Olen pitänyt myös aiemmista J.K. Rowlingin alter egon kirjoista, mutta tämä oli aivan huippu. Täysin koukuttava, täysin arvaamaton, täysin kaikkea. Robinin ja Striken suhde kehittyy, he ovat haavoittuvaisia ja umpimielisiä, mutta jotenkin samalla kovin aitoja. Ihmisiä, jotka eivät puhu siitä, mitä heidän mielessään ihan oikeasti on. Niin kuin me muutkin.

Striken toimistoon tulee psykoottisessa tilassa oleva nuori mies, joka sanoo nähneensä miehen kuristavan lapsen ja sitten hautaavan tämän metsään. Strike ei voi antaa asian olla. Pian toimisto saa toimeksiannon ministeriltä, jolla tuntuu olevan jonkinlainen suhde psykoottiseen mieheen Billyyn. Tässä vaiheessa kaikki tuntui hyvin selvältä ja vähän tylsältäkin, mutta sitten kirjailija muuttaakin kaiken. Alkaa tapahtua sekä yksityiselämässä että jutussakin. On koukeroita enemmän kuin tarpeeksi, mutta itse en ainakaan huomannut, että yksikään lanka olisi karannut kirjailijan käsistä. 

Tässä oli niin paljon kaikkea, mutta kuinka taitavasti se olikaan kirjoitettu. Kuinka ovelasti jätettiin loppuun cliffhanger seuraavaan kirjaan. Kuinka kierosti lukijaa harhautettiin. Kuinka täydellisesti hänet koukutettiin. Aivan ihana kirja siis.

Kirjan luki Eero Saarinen, joka on yltänyt lukijaportaissani Lars Svedbergin kannoille. Hän ehkä näkee jo Larsin kengän kannat, mutta ei vielä pysty niitä koskettamaan. Pidän kovasti hänen luennastaan, joka on riittävän eläytyväistä olematta kuitenkaan ylinäyteltyä. 

Näin nyt hieman krapulaisena hyvästä kokemuksesta luulen taas epätoivoisesti etsiväni seuraavaa hyvää kirjaa pitkän tovin. Tai ehkä palaan jonkun hyvän ystävän seuraan. Nyt, kun olen antanut itselleni armon kaikkien lukemattomien kirjojen yrittäessä syyllistää minua, pystyn nauttimaan vanhoista ystävistä niin usein kuin haluan. Niistä ehkä yhteinen postaus jossain vaiheessa.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Tuomas Vimma: Vasen ranta

Jokunen aika sitten näin lempikirjailijani Tuomas Vimman tv:ssä kertomassa uudesta kirjastaan, tästä kirjasta. Ostin kirjan hyllyyn, mutta ennakkoluuloni sai kirjan pysymään hyllyssä lukemattomana pitkän tovin. Nyt pääsiäisenä selasin hyllyjäni epätoivoisena hakiessani jotain kiinnostavaa luettavaa. Tähän tartuin ehkä hieman haluttomana ajatuksella ”kaipa tämäkin nyt pitää lukea”.

Epäluuloisuuteni johtui täysin kirjan genrevalinnasta. Miten nyt yhtäkkiä muka Vimma osaisi kirjoittaa jännärin... Niin vain osasi. Osasi jopa niin hyvin, että luin kirjan yhdeltä istumalta. Hämmentävää. 

Kirja oli jännittävä. Kirja oli verinen. Kirja sai minut lukemaan ajoittain punoittaen roisin kielen vuoksi. Kirja oli siis ihan täysin sitä, mitä pitikin. Se sai karvani nousemaan, kun stadin slangi puski läpi. Se sai minut voimaan hetkisesti pahoin väkivallan vuoksi. Se sai kuolan herahtamaan ruokakohtauksissa. Etenkin se sai minut viihtymään.

Pariisissa tapahtuu pommi-isku, jossa kuolee suomalainen nainen. Naisen sisko tulee Pariisiin selvittämään käytännön asioita kuoleman vuoksi. Hänen tielleen osuu valokuvaaja, joka sai napattua kuvan juuri pommi-iskua ennen. Heitä aletaan ajaa takaa pitkin Pariisia ja sen allakin. Miksi, siinäpä kysymys, joka selviää aivan lopussa. Enpä olisi sitä arvannut. Vihjeitä ei ihan kauheasti annettu matkan varrella.

Tämä oli hyvin vimmamainen jännäri erilaisilla twisteillä. En ihan vertaisi vaikka Remekseen, mutta ei tarvikaan. Tämän kirjan parissa viihtyi vallan mainiosti ja se täytti paikkansa. Neulontamaailmassa sanotaan ”trust the pattern”. Olisi tässä pitänyt vain luottaa kirjailijaan ja siihen, että jos olen pitänyt kaikista aiemmista kirjoistaan, pidän tästäkin eri genreä tai ei. 

Iso peukku vuohenjuustolle, jonka maun ajattelu jo saa makunystyräni myhäilemään.







perjantai 19. huhtikuuta 2019

J P Delaney: Edellinen asukas (äänikirja)

Edellinen asukas etenee kahdella eri aikatasolla. Ennen Emma, nyt Jane. Molemmat ovat päätyneet asukkaaksi huippumoderniin arkkitehtonisesti hienoon taloon. Talolla on pilkuntarkat säännöt, joihin asukkaiden on suostuttava. Minimalistinen elämä on asia erikseen. Talolla tuntuu kuitenkin myös olevan jonkinlainen oma henki vai onko.

Emma ja Jane ovat täysin erilaisia ihmisiä hyvin erilaisessa elämäntilanteessa, mutta kuitenkin he kummatkin päätyvät tekemään hyvin samankaltaisia päätöksiä elämänsä suhteen. Onko talon suunnitellut arkkitehti vain äärettömän neuroottinen ja pakko-oireinen? Ovatko valinnat naisten itsensä tekemiä vai ohjaako heitä joku?

Loppujen lopuksi kukaan ei ollut mukava tai kiltti. Kaikki kirjan henkilöt olivat tavalla tai toisella valehtelevia, huijaavia, rikkinäisiä ihmisiä. Pidin kuitenkin kirjasta. Jännite pysyi pitkään ja ns. Syyllinen oli minulle ainakin osittain hienoinen yllätys.

Oikein viihdyttävä kirja, josta en kyllä löytänyt mitään se suurempaa viestiä, mutta ei sillä väliä.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (äänikirja)

Työmatkakuunteluun valikoitui tämä kirja lähinnä sen kuvauksen perusteella, jossa kirjaa verrattiin Jane Austeniin ja Agatha Christieen. Nojoo, kumpaakin löytyy. Ehkä enemmän Downton Abbeyta kuin Jane Austenia, mutta joo. 

Kirja sijoittuu 1920-luvulle ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Sodassa sairaanhoitajana toiminut nainen löytyy kuolleena junasta. Tämä on yksi lanka. Toiseksi on nuori nainen Louise, joka hyppää tuosta samasta junasta raiteille pakoon setäänsä. Kolmanneksi nuori junapoliisi Guy pelastaa tuon nuoren naisen. Vielä, kun tämä nuori nainen pääsee lastenhoitajaksi kartanoon, josta löytyy linkkejä kuolleeseen naiseen.

Louise ja Guy alkavat tutkia kuolleen sairaanhoitajan tapausta. Kommunikointi on ihanan vanhanaikaista; kirjeet ja satunnaiset puhelinkeskustelut sekä sähkeet. Hidasta, mutta niin romanttista. Vyyhtiin on sekaantunut monta henkilöä ja loppujen lopuksi luulin tajunneeni murhaajan, mutta kuinka ollakaan kirjailija yllätti. 

Kirja oli ihan kiva. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa täysin koukuttanut, mutta piti vallassaan. Mielestäni ajankuvaus oli oikein hyvä, niiltä osin, mitä itse nyt pystyn 1920-lukua arvioimaan. Henkilöhahmot olivat oikein onnistuneita ja samaistuttavia. Kaiken kaikkiaan siis oikein hyvää kerrontaa 

Äänikirja oli myös oikein onnistunut ja tällä kertaa myös Ellibs toimi lähes moitteettomasti. Kirjan lukija oli Krista Putkonen-Örn, joka onnistui oikein hyvin. 

Mielelläni luen kirjailijalta muutakin. Mukavan leppoisaa, viatonta ja hauskaakin.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään (äänikirja)

Uskoni hyvään kirjallisuuteen on jälleen palautettu. Sieluni on saanut ravintoa. Alkuun en ollut täysin varma, mutta loppua kohden tunsin mieleni täyttyvän. Matt Haig sai jo osan sielustani Radleyn perheellä ja tällä kertaa ehkä vähän isomman osan.

Mitä jos maailmassa on ihmisiä, jotka eivät vanhene kuten me muut. Mitä jos he vanhenevat kymmenessä vuodessa vuoden. Tom on tällainen henkilö. Vikansa vuoksi hän vaihtaa identiteettiä aina kahdeksan vuoden välein Albatrossi -seuran avustuksella. Hänen pitää vain tehdä pieni palvelus. Tom on tavannut huikeita ihmisiä aina Shakepearesta F.Scott Fitzgeraldiin. Hän on rakastanut vain kerran. Hän on kadottanut tyttärensä ja minuutensa. Hän uskoo, että nykyinen tapa on ainut tapa elää Albana. Tällä kertaa hän haluaa historian opettajaksi. Tällä kertaa hän tapaa päivänkorennon, joka saa hänen vuosisatoja hiljaisena olleen sydämensä jälleen sykkimään.

Asetelma on mielenkiintoinen, uniikki ainakin minun lukemien kirjojen osalta. Haig osaa viedä lukijan upeasti vuosisadalta toiselle. Miljöön kuvaukset saavat tuntemaan, että oikeasti olisi paikalla kuinka oikeasti tuntisi Shakespearen. Kirja piti minut lähes koko ajan mukanaan. Ehkä jossain paikoin olisi pieni tiivistys ollut paikallaan, mutta loppua kohden langat löytyivät ja kirja kääntyi.

Kirja pohtii elämää ja sitä, kuinka me elämme oman elämämme. On hetkiä, jolloin haluaisi pysäyttää ajan ja elää siinä hetkessä ikuisuuden. Näitä viittauksia tuli kirjassa useampia. Hetkiä, jolloin Tom olisi halunnut olla tavallinen. Sellaisia pieniä hetkiä, joita on meilläkin arjessa. Sellainen hetki, kun tuntuu, että siinä hetkessä on koko maailma. 

Oli kirjassa kuitenkin jotain, josta en niin paljon pitänyt. Tomin muistot oli usein kirjoitettu liian helposti, liian odotettavasti, kömpelöstikin jopa. Parempaan en itse pystyisi, mutta ajoittain ne viennit ärsyttivät hetken. 

Jos et Haigiin ole vielä tutustunut, on tämä kirja oikein oiva tapa siihen. Suosittelen lukemaan kirjan loppuun kiitoksineen kaikkineen. Kiitokset saivat jälleen kerran itkemään työmatkalla muusta kuin ahdistuksesta.

maanantai 4. helmikuuta 2019

Lars Kepler: Lazarus (äänikirja)


Lars Kepler kirjoittajakaksikko on yksi suosikeistani etenkin Joona Linna –sarjallaan. Tämän uusimman kuuntelin äänikirjana, sillä se löytyi jostain syystä kirjastosta suoraan hyllystä, kun kirjassa olen jonossa joku sijalla 30. Äänikirja sopi myös oikein hyvin tähän liikkuvaan elämääni. Muutaman vähän huonomman kirjan jälkeen oli niin ihana kuunnella kirjaa, jota en olisi malttanut lopettaa kuuntelemasta. Viimeiset luvut istuinkin työpaikan parkkipaikalla, kun en vain voinut jättää kesken.

Aiemmistakin kirjoista tuttu Jurek Valter on tämän kirjan pahis ja melkoinen pahis onkin. Hän on suorastaan kuvottavan paha, joka saa kicksinsä muiden kärsimyksestä. Ajoittain kuunnellessa tuli ihan paha olo ja oli pakko kuunnella välillä musiikkia. Äänikirjojen kuuntelussa on yksi huono piirre ainakin itselle, ei voi selailla vähän eteenpäin ja katsoa, että kaikki on kunnossa. Joutuu vain kuuntelemaan eteenpäin.

Joona Linna tajuaa hyvin pian Jurekin olevan hengissä, mutta kaikki muut pitävät häntä vainoharhaisena, kunnes valitettavan henkilökohtaiset iskut saavat heidätkin ymmärtämään, että Jurek ei ole kuollut, päinvastoin. Tällöin on jo tosin monen kohdalla liian myöhäistä.
Tämänkaltaista pahuutta on jotenkin vaikea ymmärtää. Ehkä tällaisia Jurekin kaltaisia ihmisiä kuitenkin on olemassa, toivon vain, että en vahingossakaan törmää kehenkään vähänkään hänen kaltaiseensa ikinä.

Kepler osaa luoda jännitystä kirjoihinsa. Lukija jää odottamaan hengitystään pidätellen seuraavaa käännettä. Aivan kadehdittavan hyvin. Kirjat eivät mitenkään ole täydellisiä ja sisältävät etenkin hieman liikaa täytettä ajoittain, voisi tiivistää, voisi sitä jne. Mutta tällaisenakin ovat todella koukuttavia. Miksi siis muuttaa loistavaa reseptiä.

Enempää juonta avaamasta täytyy sanoa, että pidin tästä jälleen oikein kovasti. Työmatkat eivät ole tuntuneet näin lyhyiltä aikoihin. Lukijana kirjassa on Toni Kamula ja hän on vallan mainio. Ei tietenkään Larsin veroinen, mutta erittäin kuunneltava ja uskottava. Lukijalla on niin valtavan suuri merkitys äänikirjoissa.

Sain toivomani hyvän kirjan. Uskaltaisikohan toivoa vielä muutamaa lisää.

torstai 3. tammikuuta 2019

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä (äänikirja)

Olen pitänyt Veera Vaahteran kirjoista aiemmin. Ne ovat kevyttä hömppää ja erinomaisia yleensä kirjojen välissä. Tämän lainasin jälleen Ellibsin kautta ja tällä kertaa sovelluskin toimi ihan moitteettomasti. Kirja oli tosiaan kevyt kuin höttöinen pilvi. Mitään suurta opetusta tai sanomaa ei siinä ollut, mutta enpä sitä kaivannutkaan.

Päähenkilö Lotta kävelee lukiessaan auton alle, samaan aikaan hänen kämpässään on vesivahinko, joka tuhoaa monta hyvää kirjaa ja Lotta joutuu asumaan lesbon siskonsa ja tämän kumppanin kämppään. Samalla kuvioihin astuu myös kaksi miestä; halaileva Olle ja lukutoukka Jiri. Siinäpä soppa, no ei ole. 

Lotta on introvertti, joka haluaa vain lukea ja todellakin lukea jokaisen aloittamansa kirjan loppuun. Hän ei ole eikä edes halua olla sosiaalinen eikä edes ystävällinen, vaan kaikkoaa vaikeita tilanteita vessaan, sängyn alle tai vaikka komeroon. Mihin vain, jotta ei tarvitse olla sosiaalinen, ystävällinen tai tutustua uusiin ihmisiin. 

Voin samaistua Lottaa tietyllä tasolla ja tietyllä tasolla koen hänen olevan äärimmäisen itsekäs ihminen, joka ei edes ansaitsisi ketään ihanaa miestä, pysyköön kirjojensa luona vain. Itsekin pian parin viikon joululoman jälkeen kaipaan hetkeä ihan yksin omassa kodissa hyvän kirjan parissa, mutta sitä ei taida löytyä. Ymmärrän halun omaan aikaan ja henkiseen latautumiseen, mutta senkin voi suorittaa monella eri tavalla.

Kirja oli ajoittain hyvin sekava ja tietyt juonenkäänteet vaikuttivat vain sivujen täytteeltä, mutta olihan tämä ihanan keveä. Varmasti Vaahteran kirjat löytävät tulevaisuudessakin tiensä lukulistalleni, kun aika on niille sopiva.

Danuta Reah: Pelkkää pimeyttä

Takakansi lupaa kauhuntunteen, kun pimeässä nainen luulee jonkun seuraavan itseään. Tälle mielikuvitukselle hyvinkin tyypillinen tunne. Odotin suurta takakannen perusteella. Odotin turhaan.

Debbie on opettaja, joka iltatuntien jälkeen näkee jotain rautatieasemalla. Paljastuu, että hän näkee sarjamurhaajan hahmon. Itsekäs toimittaja kirjoittaa hänestä jutun lehteen ja Debbiestä tulee murhaajan seuraava uhri. Debbien koulun turvallisuusmies Rob huolestuu Debbiestä ja huolimatta traagisesta menneisyydestään huomaa huolessaan jotain muutakin kuin pelkkää ammatillistä kiinnostusta. Murhaaja siis seuraa Debbietä, joka kieltää ahdistavat tilanteet ja olon. Itsekäs toimittaja Tim haluaa vain itselleen kunniaa ja edesauttaa murhaajan toimia. Poliisit tutkivat tahollaan.

Kirjassa vaihtelevat luvun sisällä eri ihmisten näkökulmat jotenkin rauhattomasti. Kaikki on kirjoitettu kolmannessa muodossa ja jotenkin se esti pääsemästä lähelle hahmoja tai sitten se oli vain teksti, joka tuntui ajoittain lässyttävältä. Kauhun tunnetta en saanut tuotettua lukiessani, vaikka kuinka olisin halunnut. Pettymys siis sillä tasolla. En voi kyllä sanoa jännittäneenikään paitsi ehkä ihan lopussa.

Vähän tylsää taas, kun jälleen kerran luin kirjan, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan hyvä. Sitä alkaa taas epäilemään hyvien kirjojen olemassaoloakaan. Onneksi omat hyllyt tursuvat kirjoja, jotka tiedän hyviksi ja tällaisen kirjan jälkeen tekee aina mieli palata vanhan tutun pariin. Yritän hillitä itseni ja hakea lukemattomien pinostani jälleen suurella toiveikkuudella sellaisen tulevan go-to -kirjani.