Rakastuin Olaviin Synnintekijässä. Samalla rakastuin keskiajan tuoksuihin ja olemiseen. Nyt olen vielä enemmän Olavin pauloissa. Tällä kertaa tuoksut eivät saaneet ihastumaan, mutta loivat kaikelle jälleen omalaatuisen ilmapiirin, johon uppoaa.
Keskiajan ihminen oli kahden tulen välissä. Toisaalla kirkko ja sen voima, säännöt ja vaatimukset ja toisaalla ihmisen heikkous, vietit ja halut. Useat, ehkä lähes kaikki, kirkonmiehet olivat tekopyhiä, joille Jumalan sana oli keino saada, mitä itse haluaa. Kirkko oli korruptoitunut. Tämähän yllytti nimenomaan osittain Lutheria naulaamaan teesinsä kirkon oveen.
Olavi on Suomessa ja ikävöi Miraclea. Hän ei pysty unohtamaan tai antamaan itselleen anteeksi kovia sanojaan. Hänen isänsä Maunu Tavast lähettää Olavin takaisin Sorbonneen opiskelemaan. Olavi lähtee pelonsekaisin tuntein. Pariisi on muuttunut. Paisetauti leviää jo kaupungin lähellä. Kirjassa kalman haju seuraakin niin lukijaa kuin Olaviakin. Olavi on murheen murtama, syyllisyyden uuvuttama, kun joutuu piispa Cauchon vaatimuksesta sekaantumaan Jeanne D'Arcin noituusoikeudenkäyntiin. Taustalla häilyy myös uhka Miraclen miehisyysoikeudenkäynnistä. Miracle täyttää Olavin mielen ja hän on täysin epätoivoinen. Kalmistolla on suuri osa kirjassa. Kuolleiden haju tuntuu kaupungissa ja se välittyy lukijan sieraimiin.
Kuolema, rakkaus, ahneus, luottamus, näitä teemoja itse ainakin bongasin lukiessani. Suurimman huomioni sai kuitenkin kuolema, joka tuntuu leijuvan kaiken yllä. Kuolema, joka ei tuo helpotusta, vaan on ruma, rujo ja kammottava. Olavi on entistä hellyyttävämpi kaikessa tuskassaan ja itkunpurskahduksissa. Hän on aivan valloittava, ihana suorastaan. Juuri, koska hän on heikko, inhimillinen, mutta tunteissaan kuitenkin niin syvä ja uskollinen. En oikein osaa kuvata tunteitani Olavin suhteen.
Jatkoa varmasti seuraa, toivon ainakin niin, sillä tarina jäi kesken. Haluan lisää. Haluan Olavin kokemukset ja tunteet itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti