Harvoin enää käy niin, että kirjan julkaisupäivää seuraavana päivänä myydään kirjakaupassa "eioota". Näin kuitenkin kävi tämän teoksen kohdalla. Jouduin sitä ihan odottamaan muutaman päivän. Toki kotikaupungin kirjailija saa massat liikkeelle, mutta olin kuitenkin hämmentynyt ja samalla äärimmäisen onnellinen, sillä mikään ei ole hienompaa kuin kirjojen ostaminen, toki myös niiden lainaaminen.
Ja kyllä olen nyt täysin puolueellinen tätä kirjoittaessani eli sekin säännöllinen kommentoija, joka aina haluaa tulla Arttua dissaamaan, niin kyllä vain näin on. Olen Porista, parkkeeraan videofilmejä myyvän liikkeen edessä oleviin vinoparkkeihin ja arvostan merituulta.
Vanha mies yritetään tappaa kaksi kertaa. Toinen vanha mies hirtetään. Jäljet alkavat johtaa toiseen maailmansotaan ja suomalaisiin sotilaisiin, jotka kuuluivat SS-joukkojen Wiking -pataljoonaan, joka osallistui operaatio Barbarossaan eli Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Asia, josta on vaiettu yhtä lailla kuin siitä, oliko Suomi Saksan liittolainen vai uhri.
Tällä kertaa vakiokaartista eniten sijaa saa Paloviita, jonka parisuhdeongelmat ovat käsittelyn kohteena. On mukavaa lukea kirjasarjoja, joissa pystyy seuraamaan henkilöiden elämää pidemmälle ja etenkin sitä, kuinka kirjailija niitä kehittää. Mielestäni tässä on onnistuttu oikein mainiosti jälleen. Jokainen tuttu poliisi saa hieman enemmän lihaa luittensa ympärille.
Kirja kulkee loogisesti. Murhan ratkaiseminen ei tässä teoksessa ole ehkä ihan keskiössä. Sodanaikaiset tapahtumat on helppo ohittaa, vaan onko oikein ohittaa ne. Onko kauhuteoille perusteluja ja riittääkö perusteluksi erityistilanne? Sitä olen itsekin aina ajoittain pohtinut, mitä olisin itse tehnyt, kenen joukoissa olisin seissyt. Vuosikymmenten takaa on helppo tehdä valintoja, mutta hetkessä kaikki on näyttäytynyt hyvin erilaisena.
Kirja toi hyvin vahvasti mieleeni Jo Nesbon Punarinnan, jossa käsitellään norjalaisia Saksan joukoissa toisessa maailmansodassa taistelleita miehiä. Ja tietenkin siinäkin oli tapahtunut henkirikos. Toinen yhtäläisyys oli päähenkilön osalta, kummatkin olivat tavallaan kadonneet sodassa ja luoneet identiteettinsä uudelleen. Sinänsä tämä ei haitannut lukemista, toi siihen vain enemmän moniulotteisuutta. Hyvin oli jälleen tehty taustatyö historiallisten faktojen osalta. Oksman henkilönä on itse asiassa erinomaisesti luotu juuri pätemään missä milloinkin. Saa hyvin kuljetettua faktat tarinaan ilman, että se tuntuisi päälleliimatulta.
Kysymys, joka löytyy kirjan takakannesta: Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?, kuvaa kirjaa todella hyvin. Valheita on monenlaisia, toiset unohtaa heti ne sanottuaan, toiset herättävät öisin. Vastaus kysymykseen saa jäädä lukijan pohdittavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti