Aloin tätä kuuntelemaan ensin, mutta tapani mukaan oli jälleen kärsimätön ja tartuin kirjaan hyllystäni. Joël Dickeristä on tullut yksi lempikirjailijoistani. Ilokseni hänen uusi kirjansa ilmestyykin piakkoin, kuten myös Nesbon uusin. Taas menee kirjakauppaan useampi kymppi, mutta sehän ei haittaa. Voisi mennä huonompaankin.
Teos oli kovin monipolvinen. Yhdellä tasolla oltiin lähes tässä päivässä, yhdessä 15-16 vuoden päässä, yhdessä noin neljä vuotta taaksepäin ja taisi olla vielä muutama muukin taso. Jotenkin en kuitenkaan hämmentynyt tästä ja pysyin omasta mielestäni oikein hyvin kärryillä, mitä milloinkin tapahtui.
Nykypäivässä kirjailija Joël on jätetty ja hän vetäytyy vuoristohotelliin nuolemaan haavojaan. Siellä hän tapaa Scarletin, jonka kanssa he alkavat selvittää mystisen huoneen 622 salaisuutta. Toisilla tasoilla joudumme keskelle kolmiodraamaa ja salaisuuksia, kun Lev, Macair ja Anastasia salailevat kukin tahollaan toisiltaan tunteita ja salaisuuksia. Rahoitusmaailma on vain taustalla, loppujen lopuksi siihen ei juurikaan puututa. Yhdellä tasolla kirjailija Joël muistelee kuollutta kustannustoimittajaansa Bernardia. Tämä juonne tuntui paikoin hieman irralliselta.
Pidin kirjasta paljon. En niin paljon kuin Harry Quebertin tapauksesta, mutta jotain samaa koukuttavaa tästäkin löytyi. Luin jostain, että Dicker ei oikeastaan itsekään aina tiedä, mitä alkaa kirjoittaa ja tavallaan se näkyy hänen kirjoistaan. Kirjassa oli jännityksen lisäksi jälleen paljon rakkautta kirjoittamiseen ja lukemiseen. Sellaisia kirjoja on upea lukea. Pystyy itse nyökyttelemään, että näinhän se on. Näin rakastutaan kirjoihin. Se oli mielestäni Harry Quebertin parhaita anteja ehdottomasti.
Hyvä kirja, ei kuitenkaan mikään aah ja ooh -fiiliksiä aiheuttava. Odotan innolla uutta teosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti