Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Jälleen yksi TikTokista bongattu kirjasuositus. Siellä tätä kirjaa on hehkutettu todella paljon. Päätinpä sitten itsekin kokeilla. En nyt täysin yhdy hehkutuksiin, mutta kyllähän tämä oli aivan viihdyttävä kirja ja myös paikoin hyvin omaperäinen. Kirjailija on netin mukaan kirjoittanut kirjan, jollaisen haluaisi itse lukea. Se on aina hyvä lähtökohta.

Taidemaalari Alicia on tappanut miehensä ja joutunut mielisairaalaan. Hän ei ole puhunut sanaakaan tapahtuman jälkeen. Sairaalaan tulee työskentelemään psykoterapeutti Theo, joka on myös kirjan päähenkilö tavallaan, sillä hän pyrkii pääsemään Alician hiljaisuuden muurin taakse. Theolla on omia ongelmiaan vaimonsa kanssa ja myös hänen psyykensä on hauras. Onko Alicia todella murhannut miehensä? Mitä oikeastaan on tapahtunut? Vain Alicia voi vastata näihin kysymyksiin, mutta hän ei puhu.

Yritän olla paljastamatta kirjasta yhtään mitään, sillä loppuratkaisun spoilaaminen olisi kirjan lukemisen kannalta äärimmäisen ilkeä teko. Loppuratkaisu tuli  minulle yllätyksenä, kerrankin. Siinä kirja onnistui todella hyvin. Minulla oli vain koko kirjan lukemisen ajan sellainen olo, että olisin lukenut kirjan aiemminkin, en ole, mutta jotain lukemaani kirjaa se muistutti. Tosin en osaa sanoa, miltä osin. 

Menemättä sen tarkemmin kirjan sisältöön, voin suositella teosta. Se kertoo psyyken hajoamisesta, mysteereistä, meistä ihmisistä. Täytyy myöntää, että koko konsepti oli oikein toimiva ja yllättävä. Lue, jos haluat itsekin tulla yllätetyksi. 

Robert Galbraith: Sysimusta sydän

Tämänkin sarjan kirjojen pituus vain kasvaa jokaisen kirjan myötä. Tämä teos on jo yli 1000 sivua. Minulla ei ole mitään pitkiä kirjoja vastaan, niitä on vain hankala käsitellä lukiessa. 

Tähän asti Gormoranin ja Robinin suhde on kehittynyt hitaasti. Asioista ei puhuta, niitä vain vatvotaan omassa päässä ja sehän tarkoittaa usein ja niin tässäkin tapauksessa, vääriä tulkintoja ja asioiden paisuttelua. Kirjan alussa Gormoran melkein suutelee Robinia ja se jää koko kirjan taustalle pyörimään. Täytyy myöntää, että asia alkaa ärsyttämään.

Kirjan murhatapaus on kiinnostava. Suositun animaatiosarjan toinen tekijöistä löytyy kuolleena hautausmaalla ja toinen tekijä henkihieverissä. Vain muutamaa viikkoa aiemmin kuollut tekijä kävi Striken toimistolla pyytämässä apua, jotta saisi selville, kuka on häntä piinaava Anomia. Kuinka ollakaan toimisto saa toimeksiannon selvittää juuri kyseistä juttua. Tapauksen johdosta on sujahdettava sarjasta tehdyn pelin maailmaan, jossa nimettömyys on pakotettua ja salaisuuksia on enemmän kuin tarpeeksi.

Kirja piti otteessaan pituudestaan huolimatta. Siinä yhdisteltiin kiinnostavasti pelin sisäisiä chatteja. Niitä oli ajoittain ehkä vaikeahkoa seurata, mutta niiden tuoma informaatio henkilöistä ja tapahtumista oli hyvin tuotu esille. Toisaalta itsekin aikoinaan aika paljonkin peleissä keskustelleena ne tuntuivat myös hyvin autenttisilta. 

Vaikka pidin kirjasta, olisin toivonut, että henkilöhahmot olisivat olleet hieman moniulotteisempia eivätkä niin yksioikoisia. Toisaalta olisin toivonut jo Striken ja Robinin välille vähän enemmän säpinää tai edes keskustelua. Mutta kaiken kaikkiaan oikein kiinnostava kirja, kannattaa tässä tapauksessa kyllä lukea sarja järjestyksessä. Muutoin ei juurikaan pääse kärryille.

Jo Nesbø: Verikuu

Huoh, Harry. Vaikka Harry itse aina ihmettelee omaa vetovoimaisuuttaan, minä en ihmettele. Jälleen rakastuin uudelleen ties kuinka monetta kertaa. 

Tällä kertaa Harry on päättänyt juoda itsensä hengiltä Kaliforniassa. Onneksi ei ole vielä onnistunut. Entinen näyttelijätär joutuu pulaan ja koska nainen muistuttaa Harryn äitiä, päättää Harry auttaa neidon pinteestä. Saadakseen rahaa hän suostuu rikkaan norjalaisen ehdotukseen tulla selvittämään Osloon murhatapauksia, joihin miehellä on selkeä suhde. Harry kokoaa oman tutkimustiiminsä, johon kuuluu kuolemansairas Ståle Aune, Öyvind ja Truls Berntsen. Kaikki eivät ole ihan niitä, jotka itse olisin Harryn ensimmäiseksi kutsuvan mukaan, mutta jokaisella on funktionsa. Murhatutkimus on tietenkin mutkikas ja sisältää yllättäviä käänteitä. Harry tapaa myös poikansa Gertin.

Jos viime kirja sai minut epätoivon valtaan ja surulliseksi, tämä teos jätti jälkeensä hitusen toivoa. Ehkä Harrylla on vielä mahdollisuus, ehkä. Toivon ainakin niin. Eihän sitä eheäksi enää voi tulla tuollaisten kokemusten jälkeen, mutta ehkä hitunen onnea. Hämmentävää, kuinka hänestä on tullut minulle lähes todellinen henkilö, jonka vuoksi jopa murehdin.

Sinänsä Hole-kirjat kulkevat usein hyvin samaa reittiä. Luulet kaiken paljastuvan, mutta ei kuitenkaan. Luulet uudestaan, mutta ei vieläkään. Se ei mitenkään haittaa, mutta jotenkin on ennalta-arvattavaa. Toisaalta milloin dekkarissa murhaaja paljastuisi kirjan puolivälin jälkeen heti. Kiinnostavasti sama kaava kuitenkin tuntuu toimivan kirjasta toiseen. 

Ihan parasta Harrya ei kirja ollut, mutta erittäin miellyttävä lukukokemus jälleen. Mieli tekisi, jälleen kerran, palata alkuun ja luoda suhteemme uudelleen. Maailmassa on kuitenkin niin monta uutta rakkauden kohdetta, että ehkä yritän saada luotua toisia suhteita. 

Elisabet Strout: Nimeni on Lucy Barton

Hämmentävästi TikTokin käyttä saattaa sivistää. Tämänkin löysin jostain moninaisista TikTokeista, joita olen katsellut. Strout oli hämärästi nimenä tuttu, mutta yhtään hänen kirjaansa en ollut aiemmin lukenut. Googlailu paljasti, että on kirjoittanut HBO-sarjan (jota en myöskään ole katsonut) pohjana olevan Olive Kitteridge -kirjan. Saatanpa sarjankin katsoa, kunhan ensin toki luen kirjan.

Nimeni on Lucy Barton on kuin kokoelma muistoja, tilanteita, hetkiä. Kaikessa on läsnä äiti-lapsi -sidos/suhde tai miksi sitä haluaakin kutsua. Kirjassa ei ole juonta, vaan se on kokoelma noita hetkiä äidin ja tyttären välillä. Lucy on joutunut sairaalaan useaksi viikoksi ja hänen äitinsä tulee yllättäen hänen luokseen. Heidän välinsä eivät ole olleet hyvät, mutta side on vahvempi kuin huonot välit. Ehkä jotenkin näin voisi kuvata kirjaa.

Kirja toi mieleeni jokin aika lukemani Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan. Kuvauksessa ja tunnelmassa on jotain samaa. Se on rouheaa ja elämänmakuista, todenomaista. Tapahtumat ovat pieniä, osin suuressa kuvassa merkityksettömiä, mutta makrotasolla ne voivat olla hyvinkin merkittäviä. 

Tavallaan olin hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltani, sillä pidän juonesta ja juonivetoisuudesta. Pidän käänteistä ja kuvauksista. Tässä ei ollut juuri käänteitä, eikä siis juontakaan, mutta kuitenkin pidin kirjasta todella paljon. Se kosketti jotain, en vain vielä tiedä mitä. Ainakin se laittoi pohtimaan omaa äitisuhdettani ja toisaalta minua äitinä. Ehkä antoi ajatuksen olla itselleen armollinen.

Ehkä tekstistä voi päätellä, että olen hieman hämmentynyt lukukokemuksen jälkeen. Mutta oikein hyvällä tavalla. Monipuolisuutta omaan lukemiseen voi löytää jopa TikTokista, toki sielläkin monet lukevat samoja kirjoja, niitä trendikkäitä, mutta myös tällaisia mukavia yllätyksiä. TikTok-vaikutteiset kirjat eivät tähän pääty, vaan niitä tulet löytämään tästä blogista vastedeskin, lukulistalla on useita.

Tätä teosta suosittelen lämpimästi. Se on hyvä kirja. Mukava luettava, miellyttävä kokemus. Se ei syytä tai osoittele. Eikä ole kovin pitkäkään.

Madeline Miller: Kirke

Akhilleen laulu jäi kummittelemaan mieleen. Kummittelu mielessä myös monta kertaa, kun luin tätä teosta. Kirja sijoittuu samaan jumalten aikaan. Myös samoja hahmoja on kirjassa kuten Odysseus. Muutoin teema on täysin eri. 

Kirke syntyy jumalan ja ihmisen liitosta. Hänen isänsä on Helios. Sisarukset, kuten Kirkekin ovat puolijumalia. Kirke on perheen musta lammas, puolijumala, jonka ääni kuulostaa ihmiseltä ja jolla ei tunnu olevan mitään erityistä taitoa. Hän onkin hyljeksitty. Sitten hän tapaa ihmisen, johon ihastuu. Ihmisillä on vain huono tapa kuolla, joten Kirke ryhtyy opiskelemaan noituutta ja pian hän löytääkin itsensä. Noituus on hänen "juttunsa". Suututettuaan Zeuksen Kirke lähetetään autiolle saarelle eristyksiin muusta maailmasta. Eristys ei alkuun tunnu pahalta, aika on jumalalle suhteellinen käsite. Ihmisiä tulee ja menee. Kunnes tulee Odysseus ja moni asia muuttuu.

Tätä kirjaa on ylistetty TikTokissa ainakin. Sieltä alunperin bongasinkin. Kirjasta on jossain sanottu olevan tekeillä myös HBO:n sarja. Eli lähtökohtien pitäisi olla kunnossa. Myös etu- ja takakansi hehkuttavat lukukokemusta. Mutta jotain puuttui. En vain saanut päälle samanlaista lukufiilistä kuin sain Akhilleen laulun kanssa. Tässä kirjassa ei juuri mikään koskettanut. Vaikka Kirke oli hyljeksitty ja kaltoin kohdeltu, oli hän mielestäni vain ärsyttävä. En vain kyennyt samaistumaan tai edes pitämään hänestä. 

Kirjan ansiot lienevät enemmän siinä, että se on kirjoitettu naisen näkökulmasta, kun inspiraation lähteenä oleva teos on hyvin miehinen. Feministiseksi kirjaa on kehuttu ja sellainen se toki oli. Se ei kuitenkaan riittänyt minulle.

Omien parhaiden kirjojen listalle tämä ei päädy, mutta lukukokemus oli kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan ok. Voisi jopa sanoa, että miellyttävä. Ei kuitenkaan koukuttava tai huumaava. Näiden kahden kirjan innoittamana ostin antivaarista kuitenkin Iliaan ja Odysseian.

Madeline Miller: Akhilleen laulu

Olen löytänyt TikTokin syövereiden BookTokiin. Sieltä olen nyt bongannut muutamia kiinnostavia kirjoja luettavaksi. Tämä ei itse asiassa ole yksi niistä, vaan Millerin toinen teos Kirke, jota luen juuri nyt. Mutta, koska olen hieman kaavoihini kangistunut, koin tärkeäksi lukea Millerin teokset järjestyksessä, siksi tartuin tähän palkittuun teokseen ensin. 

Täytyy myöntää, että en olisi tätä ottanut mukaan kirjaston hyllystä ilman BookTokia. Kreikan jumaltarut eivät ehkä ole minulle se kiinnostavin genre, mutta jälleen kerran tuntuu hyvältä, että uskalsin hypätä pois turvalliselta lukuväylältä aivan johonkin toiseen.

En lukenut kirjasta kovinkaan paljon arvioita ennen omaa lukukokemusta ja se oli hyvä. Kirja on siis palkittu Orange -palkinnolla Yhdysvalloissa. Itse palkinto ei sano minulle mitään ja toisaalta palkinnot harvoin vaikuttavat lukemiini kirjoihin. En ole myöskään lukenut Homeroksen Iliad -teosta, joten en osaa ottaa kantaa myöskään siihen, kuinka hyvin Miller käsittelee Akilleksen tarinaa. Se olkoon nyt toisarvoista tässä arviossani.

Akhilles on varmaan ainakin kantapäänä meille usealle tuttu. Hän oli puoliksi jumala, puoliksi ihminen, taisteli Troijan sodassa jne. Harva tuntee kuitenkaan Patroklesta, joka oli jo Homeroksen teoksessa Akhilleksen ystävä. Patrokles on tämän teoksen kertoja, jonka kautta kerrotaan näiden kahden ystävyydestä tai oikeastaan rakkaudesta. Tämä on kirja rakkaudesta, joka saa tekemään asioita, joita ei itse uskoisi tekevänsä. 

Kun Akhilles on jumaluudessaan kaunis, nopea, voittamaton ja monia muita ylisanoja, on Patrokles ihminen, ei komea, ei pidetty, melko mitäänsanomaton loppujen lopuksi. Mutta Akhilles rakastuu tähän ja tunne on molemminpuolista. Kirjassa kuvataan näiden kahden kasvua nuorista pojista miehiksi ja toisaalta heidän välitä rakkauttaan, joka muuttuu ajan kuluessa platonisesta lihalliseksi. Lihallisen rakkauden kuvaus on melko kesyä verrattuna joihinkin teoksiin, joita luen Kindleltäni, mutta se on kirjassa, sen koen olennaiseksi. Kirjassa jumalat elävät tavallisten kuolevaisten joukossa, tosin ovat ylivertaisia kyvyiltään, mutta kommunikoivat ja toimivat yhdessä muiden kanssa.

Pidin kirjasta todella paljon. Huomattavasti enemmän kuin olisin ikinä kuvitellut pitäväni. Se on loppujen lopuksi kaunis rakkaustarina ja samalla kasvutarina. Se on sujuvasti kirjoitettu ja on nopea lukea. Suosittelen kyllä tätä teosta, kokeile sinäkin hypätä välillä toiseen junaan.

Hannu Salmi: Tunteiden palo

Olen entinen turkulainen. Turun paloa olen monta kertaa pohtinut ja se on pyörinyt mielikuvituksessani jo lapsesta asti. Laatta kadussa, josta näkee palon alkamispisteen, on myös hyvin tuttu. Olinkin hyvin mielissäni, kun lukupiirimme päätti ottaa tämän kirjan luettavakseen. Nyt äänikirjojen kuuntelijoille vinkki, tämä kirja kannattaa lukea, sillä kuvat ja viitteet ovat olennainen osa tätä kirjaa, vain kuuntelmalla ei saa kyllä kirjasta kaikkea irti.

Kirja kertoo siis Turun palosta. Takakannessa luvataan tunteita, mutta onneksi niitä ei nyt ihan kauheasti ollut. Vaikka ehkä tavoite oli dramatisoida tapahtumia, ei siinä mielestäni täysin onnistuttu ja se on vain hyvä asia, sillä kirja on hyvä juuri tällaisena. Siinä kerrotaan toki palosta eri ihmisten näkökulmista, mutta tunteet ovat kuitenkin hyvin pienessä roolissa. 

Pidin todella kiinnostavana tekstin joukkoon sijoiteltuja kuvia: taidetta, tekstejä, karttoja. Ne toivat kirjaan enemmän tunnetta ja todellisuuden tuntua kuin millään dramatisoinnilla olisi pystytty tekemään. Selatessa tuntuivat jotkin kuvat oudoilta, mutta jokaiselle oli perustelu ja paikkansa. Pidin myös siitä, että kirjassa oli pyritty tuomaan esiin tavallisten ihmisten näkökulmaa, vaikka siitä ei juurikaan mitään historiallista dataa löydykään. Siinä oli myös onnistuttu mainiosti.

Vaikka tarinan lopputuloksen tiesi, oli kirja todella vetävä. Luin sen todella nopeasti. Se on hyvin kirjoitettu. Tieteelliset viitteet on sijoitettu kirjan loppuun, mikä oli ihan hyvä ratkaisu. Itse kävin niitä useammankin kerran tarkastelemassa. Se, mitä olisin halunnut kirjaan vielä lisää, oli enemmän tietoa palon jälkeisistä vaikutuksista. Sitä toki oli, mutta melko vähän. Pidin siitä, että henkilöistä oli kerrottu, mitä heille tapahtui, mutta yleisempää olisi voinut olla vähän enemmän.

Tämä kirja tullee osaksi kirjakokoelmaani. Sen verran paljon pidin ja varmasti palaan teokseen vielä toisenkin kerran. Tämän mittaluokan katastrofi saa hiljaiseksi ja kuinka pitkät vaikutukset sillä olikaan Turun asemaan ja on toki vieläkin. 

Mielenkiintoinen seikka oli myös palon syyllinen. Se ei olekaan niin yksiselitteinen kuin on annettu ymmärtää.