perjantai 18. maaliskuuta 2022

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Vaihdoin tuossa jokin aika sitten työpaikkaa. Uudessa työpaikassani on lukupiiri, joka kokoontuu noin kerran kuukaudessa Teamsissa. Suunnattomalla innolla ilmoittauduin mukaan. Tämä teos oli toinen lukupiiriin lukemani. Ensimmäisestä en ole blogannut, enkä taida, sillä luin sen kovin hutiloiden ja huonosti. 

Lukupiiri laittaa lukemaan kirjoja, joita en lukisi normaalisti. Joita en edes vilkaisisi toista kertaa. Tämä on juuri sellainen kirja. Vaikka novelleista pidänkin, ei yhdysvaltalainen novellisti herätä minussa mitään suuria tunteita. Ei myöskään se, että on postuumisti tullut hyvinkin suosituksi. Suosio ei ole oikeastaan koskaan ollut minulle kirjojen lukemisen syy, ehkä jopa päinvastoin. Taistelu auktoriteetteja, tässä tapauksessa suurta massaa, vastaan saa minut usein jättämään ns. suositut teoksen väliin. Toki poikkeuksia on, mutta tällöin olen vahingossa tullut lukeneeksi suositun teoksen. En siis lue lehtien suosituksia tai eniten myytyjen kirjojen listoja, vaan jokin tunne usein ohjaa minut lukemieni kirjojen pariin.

No, nyt siis luin kirjan, jota en olisi lukenut muuten. Osittain jopa pidin kirjasta. Pidin sen tarinoiden rosoisuudesta ja elämänmakuisuudesta. Ne olivat kuin otteita ei niin kiiltävästä Hollywood-filmistä 1950- ja 1960-luvuilta. Niiltä kaduilta, jonne kamerat eivät yllä tai niistä huoneista, joihin filmiryhmän puhe kuuluu epämääräisenä sorinana.

Lucia Berlin oli alkoholisti, yksinhuoltaja ja teki töitä monenlaisissa paikoissa. Hän myös asui useassa paikassa ja useassa maassakin sekä nuorena että aikuisena. Tarinat sijoittuvat vuoroin Yhdysvaltoihin, vuosoin Etelä-Amerikkaan. Se voivat olla alkoholinhuurteisia tai tarinoita nuoruudesta. Välillä ollaan ensiapupoliklinikalla, välillä koulussa. Ne ovat kuvauksia, joissa maistuu meksikolainen ruoka, tequila, jättäen jälkimauksi hienoisen oksennuksen karvaan kalkin. Osasta pidin kovin, osasta en niinkään. 

Kaikissa tarinoissa hienointa on kuitenkin kuvaus. Se on hienovaraista, mutta kuitenkin niin tarkkaa, että pesuaineen tuoksu tunkeutuu sieraimiin. Miljöökuvaukset ja yhtä lailla ihmiskuvaukset ovat tarkkanäköisiä. Voi lähes kuvitella kirjailijan havainnoimassa ympäristöään imien samalla sisäänsä kaikki tuoksut, äänet ja tunnelmat. Todella tarkkanäköisiä.

En todennäköisesti halua lukea enää toista Berlinin novellikokoelmaa, mutta tämä teos oli oikein miellyttävä kokemus joka tapauksessa. Se muistutti taas, että kirjoitusten ei tarvitse olla hienoja tai niissä ei tarvitse olla mielikuvituksellista, vaan arkiset asiat ja tapahtumat voi tuoda esiin aivan yhtä kiinnostavasti. Se myös muistutti minua, että novelleja on tosi kiva lukea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti