torstai 16. syyskuuta 2021

Cara Hunter: Jäljettömiin (ennakkokappale)


Sain jokin aika sitten sähköpostia Suomalaiselta. Siinä ilmoitettiin, että 50:llä on mahdollisuus lukea ja arvioida Cara Hunterin kirja ennakkoon. Eihän tuollaisesta voi kieltäytyä. Niinpä postilaatikkoon tipahti ennakkokappale, joka vei mukanaan melko nopeasti.

Teos aloittaa Adam Fawley -sarjan. Fawley on etsiväkomisario, jolla on tuskaisa menneisyys. Hänelle tulee selvitettäväksi tapaus, jossa kahdenvuotias Daisy on kadonnut jäljettömiin perheen puutarhajuhlien aikana. Daisyn tapaus nostaa pintaan Fawleyn omat surunsa ja tuskansa. Kukaan ei tunnu ensin tietävän mitään, mutta hiljalleen salaisuudet avautuvat ja salaisuuksia on kaikilla.

Pidin kirjasta kovasti. Se oli rakennettu pirteän uudella tavalla. Fawleyn näkökulma oli kirjoitettu minä-muodossa. Muiden henkilöiden kolmannessa persoonassa. Lisäksi kirjassa oli Twitter-keskusteluita, uutisia, Facebook-sivuja ja suoria haastattelulitterointeja. Näistä lukija muodosti kuvaa tapahtumista. Osa kertojista oli epäuskottavia, osia uskoi, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Aivan kuin muodostaisit tai yrittäisit muodostaa kuvaa jostain ajankohtaisesta asiasta. Siinä kirja onnistui todella hyvin. Myös loppu oli yllättävä.

Aivan varmasti tartun sarjan seuraaviin osiin. Sinänsä itse Fawley jäi mielestäni vähän taustahenkilöksi, mutta ehkä tarkoituksella. Kiinnostavaa miten seuraavia kirjoja rakennetaan tai löytyisiväthän ne jo englanniksi.

Suosittelen dekkareiden ystäville. Ajastan tämän julkaisupäivään.



maanantai 6. syyskuuta 2021

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (äänikirja)

En tiedä mitä sanoisin. Ehkä minulle kävi niin kuin kirjassa kerrottiin. Luettuani jään tuijottamaan kantta hämmentynyt hymy huulillani toivoen, että kirja ei olisi päättynyt vielä. Paljon on tästä kirjasta kirjoitettu kehuvia arvioita. Usein ne saavat minut vastahankaan ja näin taisi käydä myös tämän teoksen kanssa. Se on ollut hyllyssäni ilmestymisestä asti, mutta ehkä sen paksuus, keltaisen kirjaston leimat ja ylistävät kommentit ovat saaneet minut unohtamaan sen lukulistaltani. Potiessani suunnatonta kirjakrapulaa päätin kuitenkin viimein tarttua teokseen näin äänikirjana, koska halusin jotain, jonka lukee Jukka Pitkänen ja tämä tuntui riittävän pitkältä kokemukselta hänen kanssaan. Pituus on 21 tuntia ja 52 minuuttia. 

Kirja on monitahoinen, monipolvinen. Se on kirja kirjan sisällä, sisältää kirjoittamisen ohjeistusta, salaisuuksia, historiaa, jännitystä, rakkautta. Paljon kaikkea. Kaikesta voisi syntyä sotku, mutta kirja pysyy kirjoittajan hallinnassa, tarinassa on punainen lanka ja se pitää otteessaan aivan loppuun asti. Itse asiassa mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän koukussa olin. 

Harry Quebert on kirjoittamisen opettaja ja yksi Amerikan suurista kirjailijoista. Eräänä päivänä hänen pihaltaan löytyy 15-vuotiaan tytön ruumis ja Harry joutuu syytteeseen tytön murhasta. Lähes kaikki uskovat Harryn syyllisyyteen paitsi Marcus Goldman, Harryn oppilas ja ainut ystävä. Marcus alkaa selvittää, mitä oikeasti tapahtui ja päätyy kirjoittamaan siitä kirjan. 

En oikein tiedä, mitä sanoisin. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Se innoitti minua kirjoittamaan, se innoitti lukemaan. Se on niin hienosti rakennettu ja hallittu kokonaisuus, että tulee aivan vilunväreet. Se on tarina ystävyydestä ja ikuisesta rakkaudesta. Se on kirjoittamisen ja kirjojen ylistys. Se on tarina Amerikasta, ennakkoluuloista ja syyllisyydestä. 

Kertakaikkiaan upea teos. Mitä tästä opin, kaikkien kehumat kirjat voivat olla myös omaan makuuni loistavia. Yritän siis karttaa luontaista ennakkoluuloani.

perjantai 20. elokuuta 2021

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (äänikirja)

En olekaan postaillut hetkeen. Olen toki lukenut ja kuunnellut. Tosin kirjoja, joista en ole saanut mitään kirjoitettua. Ihan kivoja kirjoja, mutta kirjoja, joista ei ole jäänyt muistijälkeä, sellaisia viihdyttäviä, mutta mitäänsanomattomia. 

Näiden jälkeen oli myös jälleen pieni tuska, että löytäisi kirjan, jolla olisi merkitystä, johon rakastuisin tai edes jaksaisin kuunnella loppuun. Olen jättänyt taakseni vanan keskeneräisiä äänikirjoja. Välillä tarina ei kiinnosta, yleensä kyse on lukijasta. 

Tämän kirjan otin luettavaksi lähes ainoastaan lukijan Krista Putkonen-Örnin ansiosta. Kirja ei ole sellainen, joita yleensä luen. Sitä kuvattiin hykerryttäväksi kuvaukseksi yksinäisyydestä. Kuvaus, joka ei minulle ainakaan herätä kiinnostusta tarttua teokseen. Jälleen kerran omat ennakkoluuloni osoittautuivat turhiksi, kirja oli hykerryttävä kertomus yksinäisyydestä, mutta se oli juuri sellainen kirja, jota tarvitsin tähän hetkeen ja ehkä tuleviinkin hetkiin.

Eleanor Olyphant on reskontranhoitaja markkinointifirmassa. Arkisin hän käy töissä noudattaen aina samaa rutiinia ja viikonloppuisin hän juo vodkaa. Kunnes tapahtuu jotain, joka muuttaa rutiinit ja pistää Eleanorin pohtimaan sitä, kuka hän oikein on. Löysin Eleanorista paljon yhtymäkohtia itseeni, tosin paljon asioita, jotka ovat hyvin vieraita itselleni. 

Kirja on kasvutarina ja toisaalta siinä pengotaan lapsuuden traumaattisia tapahtumia ja sitä, kuinka ne edelleen aikuisenakin vaikuttavat elämään. Se on myös kertomus suorapuheisesta henkilöstä, joka katselee maailmaa osittain kliinisesti ja toisaalta hyvin lapsenomaisesti. 

Pienoisia epäjohdonmukaisuuksia havaitsin, mutta ne eivät vähentäneet lainkaan lukukokemusta, joka oli hykerryttävän hauska ja ajoittain lohduttoman surullinen. Kirja viihdytti, mutta laittoi myös miettimään syntyjä syviä ihmisyydestä ja elämästä.

Krista on loistava lukija. Suosittelen kaikille lämpimästi, vaikka hykerryttävä ei kuulostaisikaan sinulta.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Niina Mero: Romanssin sankari

Muistan lukeneeni Niina Meron esikoisteoksen blogitaukoni aikana. Muisto on ihan positiivinen, vaikkakaan muistijälki ei ole kovinkaan syvä. Olettaisin siis pitäneeni kirjasta. Meroon tutustuin toisella tapaa kirjoittamisen opintojeni aikana, jossa tutustuin hänen graduunsa. Se oli todella kiinnostava. Nyt tämän kirjan julkistamisen yhteydessä onkin tullut ilmi, että hän tekee väitöskirjaa romanttisesta kirjallisuudesta. Gradu on hyvä pohja tälle ja tietenkin se, että hän on kirjoittanut pitkään romanttista kirjallisuutta aina Reginasta lähtien. Kaikki tämä sai odotukseni huippuunsa.

Odotukset palkittiin ehkä siten, että luin kirjan ns. yhdeltä istumalta. En kuitenkaan ehkä siksi, että se olisi ollut huokauksia synnyttävä sydäntä pakahduttava teos, vaan enemmän, koska halusin ja odotin, että se olisi ja luin vimmalla, jotta olisin päässyt siihen huokaus -kohtaukseen. Se jäi kuitenkin tulematta.

Kirja on kirjoitettu tyypillisestä romanttisesta kirjallisuudesta poiketen miehen näkökulmasta. Miehen, joka on ollut sotilas, jolla on traumoja, joka taistelee itsetuntonsa kanssa, on vähän rähjääntynyt, mutta pitää huolta ja on kaikesta huolimatta ystävällinen. Siis sellaiset tyypillisen romanttisen kirjallisuuden sankarin näkökulmasta. Kuinka olisinkaan halunnut sen kaiken toimivan, mutta ei. Kirja on siis ihan hyvä kirja, mutta romantiikkaa siitä jouduin kaivamaan oikein urakalla. Enemmän se on sankarin sisäistä pohdintaa omasta elämästä ja siitä, mitä tehdä, kun joutuu jättämään tutun elämän. Miten käsitellä tunteita, miten jatkaa elämää, jota ei oikein kunnolla ole edes elänyt. Romantiikka on enemmänkin sivujuonne. Kirjan sankaritar, Helena, jää todella ohueksi hahmoksi. Harmittavan ohueksi jopa.

Kirjoitan näitä sanoja todella sydän syrjällään. Olisin siis halunnut kehua maasta taivaaseen ja huokailla vielä uudestaan, mutta aina ei saa sitä, mitä haluaa.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Luokittelin kirjan noir-kirjallisuudeksi kirjan takakannen mukaan. Olettaisin sopivan kirjaan, vaikka en tarkemmin ole asiaa pohtinut. Selätin ainakin sen iänkaikkisen ongelman, joka tulee monen kirjan kanssa eteen; mihin genreen tämä kuuluu. Tämä olkoon sitten noir-kirjallisuutta. Aivan valloittava alku omalle noir-lohkolleni.

Minulla ei ollut mitään odotuksia, ei mitään ennakkokäsityksiä, ei mitään, kun nappasin kirjan kirjaston hyllystä. Siitä hyllystä, missä on muiden lukemia kirjoja. Siitä tekee joskus aivan hurmaavia löytyjä ja nyt kävi juuri niin. Ehkä jälleen tällä kertaa kansi kutsui minua ja etenkin lause takakannessa: Veri on vettä sakeampaa. Ja vaikeampaa saada irti matosta! Takakannessa ei kerrottu kirjasta juuri muuta. Ajattelin, että olkoon, olen tänä kesänä villi ja uskalias. 

Korede on isosisko, joka isosiskojen tavoin pitää huolta pikkusiskostaan. Tässä tapauksessa pikkusisko on vain sarjamurhaaja. Ayoola on hurmaava, naiivi ja hänellä on ikävä tapa tappaa poikaystäviään. Hädän hetkellä apuun tulee isosisko, joka siivoaa jäljet ja varmistaa, että pikkusisko säilyy vapaalla jalalla. Kirja sijoittuu nykypäivän Nigeriaan (sekin uusi valloitus minulta). Sinänsä paikalla ei ole suurta merkitystä loppujen lopuksi, kyse on enemmän tarinasta.

Voiko näistä lähtökohdista edes kirjoittaa vakavaa kirjaa. Ehkä voisi, mutta tämä ei ole se teos. Huomasin hymyileväni, jopa hekottavani kirjan parissa. Ja kyllä vain, kirja imaisi mukanaan. Pidin siitä enemmän kuin mistään pitkään aikaan. Vaikka kirja ei ole sellainen, mihin yleensä tartun tai ehkäpä juuri siksi. Se oli kuin lämmin tuulahdus Afrikasta. Niitä tuulahduksia on tänä kesänä saanut aivan riittävästi, kaipaisin ehkä jäätä ja lunta jo. 

Suosittelen erittäin lämpimästi teosta. Se on viihdyttävä, hauska ja erilainen. 

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Vähän pohdiskelen itsekin, että miksi ihmeessä luin vielä tämän kolmannen, vaikka olen valittanut, kritisoinut ja lukiessa hieman kärsinytkin näiden kirjojen parissa. Ihmismieli on kuitenkin kummallinen. Maailmassa on hyviä, loistavia kirjoja lukemattomia, miksi siis tuhlata aikaa sellaisiin, jotka eivät vedä mukanaan tai edes kauheasti kiinnosta. 

Tällä kertaa murhaaja on kekseliäs. Hän murhaa satunnaiselta tuntuvia ihmisiä. Tapa on sama, mutta miljöö aina erilainen. Jokaiselta murhapaikalta löytyy kamera, jonka linssiin on raaputettu numero. Mia oli juuri lähdössä pitkälle lomalle, kun Holger hakee hänet ratkomaan murhia. Kukaan ei ole kunnossa, kaikilla menee huonosti henkilökohtaisessa elämässä. Luulisi, että olisi huono lähtökohta murhatutkimukselle. Kun kukaan ei tunnut myöskään nukkuvan riittävästi tai edes syövän, niin itse ainakin epäilisin kykyä saada kiinni rikollinen. Mutta näitä se ei tunnu kauheasti hidastavan.

Taas mennään etunimi-sukunimi -tyylisesti jokainen kappaleen alku. Jälleen sirotellaan vihjeitä, joista lukija ei pysty yhdistelemään mitään, mutta Mia kummallisine aivoineen yhtäkkiä vain löytää ratkaisun. En taaskaan pitänyt kauheasti. En imautunut mukaan. En elänyt heidän mukanaan. 

Tämä sarja oli vähän hukkaan heitettyä aikaa. Nyt pitäisi löytää joku kirja, joka veisi täysin mukanaan, hurmaisi minut uudelleen innostumaan. Senpä vuoksi taidan kerätä luetut kirjat ja suunnata seuraavaksi kirjastoon tuoksuttelemaan tuttuja tuoksuja ja hivelemään kirjan selkämyksiä.

torstai 1. heinäkuuta 2021

Richard Osman: Torstain murhakerho (äänikirja)

Usein välttelen ns. hittikirjoja, mutta jostain syystä päädyin kuuntelemaan tätä teosta ja sehän tosiaan vei mukanaan, vaikka yritin olla kovinkin kriittinen.

Luksustason eläkeläiskylässä kokoontuu torstaisin neljän vanhuksen kerho, jossa he pyrkivät ratkomaan vanhoja murhia. Elizabet, Joyce, Ron ja Ibrahim ovat kukin aivan ihania persoonia ja jokaisella on tietenkin elämänkokemusta ja tietoa runsain mitoin. Kun kylän alueella tapahtuu murha, saa murhakerho virikettä kerrakseen ja vielä, kun tapahtuu toinenkin murha, on selvitettävää runsain mitoin. Murhakerho alkaa auttaa poliisia tapahtumien selvittämisessä. 

Rakastuin hahmoihin oitis. He tuntuivat hyvin eläviltä ja hyvin raikkailta. En ehkä olisi normaalisti teokseen edes tarttunut, mutta nyt siis lähdin kuuntelemaan lukematta kirjan kuvausta ja se kannatti. Kirjaa kuvataan Miss Marplen ja Emmerdalen risteytykseksi ja kieltämättä samaa löytyy. 

Kirja on rakennettu eri hahmojen näkökulmasta tehtyihin osioihin sekä Joycen päiväkirjaotteisiin. Tämä toimii todella hyvin ja tuo kivasti esiin kutakin henkilöä. Lukija saa myös eri näkökulmista vihjeitä murhaajan henkilöllisyydestä. Toisaalta lukijaa johdetaan hienosti harhaan.

Erittäin piristävä teos, hyvin viihdyttävä, hauska ja myös jännittävä. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille dekkareiden ystäville ja niille, jotka haluavat hyväntuulista luettavaa.

Lukijana jälleen rakas Jukka Pitkänen.

Samuel Bjørk: Yölintu

Päätin kokeilla vielä toista teosta kirjailijalta eli sarjan kakkososaa. Edelleen vähän sama fiilikset kuin ykkösosastakin; ihan kiva, mutta ei sellainen mukaansa vievä. Keittiölukemisena ihan ok kuitenkin.

Tällä kertaa löytyy teinitytön ruumis, joka on aseteltu pentagrammin keskelle kera linnunsulkien ja kynttiläasetelman. Rituaalimurha vai jotain muuta? Ryhmä alkaa jälleen tutkia. 

Kirjassa tapahtuu paljon. Jokainen kappale on eri ihmisen näkökulmasta. On vääriä vinkkejä oikeiden joukossa. Lukijaa johdetaan harhaan, annetaan ehkä oikeitakin vinkkejä. Kuitenkin jotenkin tuntuu, että lukijalle ei anneta mahdollisuutta ratkaista itse, vaan se kunnia annetaan Mia Krügerin loistokkaille aivoille, jotka kuin tyhjästä yhdistävät pisteet ja murhaaja saadaan kiinni.

Minua tuo kaikki häiritsee, en tiedä miksi, mutta häiritsee. Kuitenkin tartuin vielä kolmanteen teokseen, mutta sen lukeminen etenee suhteellisen nihkeästi. Muita teoksia kiilaa ohi.

Se, mihin kiinnitin huomiota jo ensimmäisessä kirjassa (ja nyt jälleen vertailu Holeen) oli, että tässä ajanjakso on lyhyt, kun Holessa se voi olla helposti vuoden. Tässä viikkoja ehkä kuukausia. Jotenkin kaikki jää minulle liian ohueksi.

 

torstai 24. kesäkuuta 2021

Jo Nesbo: Valtakunta (äänikirja)

En osaa oikein kategorisoida tätä kirjaa, joten en kategorisoi. Se on tarina kahdesta veljestä, perheestä ja salaisuuksista. 

Roy asuu pienessä Osin kylässä jossain päin Norjaa. Hän on huoltamon pomo. Hänen veljensä Carl palaa takaisin kotikyläänsä mukanaan vaimo Barbadokselta sekä suuret suunnitelmat koko kylän varalle. Royn ja Carlin kotitalo sijaitsee vuoren rinteessä, jonne on kapea ja mutkainen tie. Yksi neulansilmämutka on jo saanut uhreja, saako kenties lisää. 

Kirja on kirjoitettu Royn näkökulmasta. Siinä on liikkumista menneisyydestä nykyisyyteen. Avataan pikku hiljaa salaisuuksia, joita moni on kantanut lähes ihmiselämän. Se on myös kertomus veljesrakkaudesta. Siitä, kuinka katumus jäytää sielu. Se on myös tarina rakkaudesta samaan naiseen. Kirjassa on useita vertauksia Raamatun tarinaan Kainista ja Abelista. Ehkä jotain yhteneväisyyttä on. 

Kirja oli hyvä. Se ei ehkä ollut sellainen, joka vie mukanaan, mutta taattua Nesbota ilman muuta. Hän kirjoittaa niin hienon kuvaavasti, että lukija pystyy kuvittelemaan kaiken sielunsa silmin. Yksi syy, miksi pidän kovasti hänen kirjoistaan. Kirja oli kovin erilainen kuin hänen muut Holen ulkopuoliset kirjat, joita ole lukenut. Toki siinä oli rikoksia, mutta kuitenkin koko tunnelma oli kovin erilainen. Pidin siitä.

Nautin kirjan äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana. Paino tässä nyt sanalla nautin. Olen joutunut, ollut suorastaan pakotettu valitsemaan kirjani lukijan mukaan. Ei voi mitään.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Suunnattomasti suuria kehuja kirjan kansi täynnä. Yleensä olen silloin suhteettoman epäilevä, sillä kokemus on osoittanut, että moni kehu kirjan kannessa on vain mainosta. Lause "näin dekkari kuuluu kirjoittaa" soi päässäni pitkään, kun luin teosta. Björkiä povataan uudeksi Nesboksi, ainakin kummassakin on tuo norjalainen ö, jota en jaksa nyt kaivaa näppiksestä. Samaa mieltä en ole myöskään väitteen kanssa. 

Rikos, jota kirjassa ratkaistaan on karmaisevat. Pieniä tyttöjä tapetaan ja heidät löydetään eri paikoista päällään nuken mekko, selässään reppu ja kaulassaan lappu, jossa lukee "minä matkustan yksin". Kirjassa esitellään tutkijajoukko yksi kerrallaan. Mia on hyllytetty poliisista, koska tappoi siskonsa entisen poikaystävän. Holger Munch kokoaa uudestaan erityisiin rikoksiin keskittyvän yksikön, johon hän hakee myös Mian. Kolmanneksi merkittäväksi henkilöksi nousee Gabriel, joka rekrytoidaan joukkoon hakkeritaitojensa vuoksi. Muut tutkijat jäivät ensimmäisessä kirjassa enemmän sivuhahmoiksi. Rikosta tutkitaan ei niin perinteisin keinoin. 

Kirjassa häiritsi monikin asia. Ensinnäkin kirjailijan tapa aloittaa jokainen kappale henkilön etu- ja sukunimellä. En tiedä, miksi se häiritsi, mutta häiritsi kuitenkin. Toiseksi todella monet Harry Holemaiset tapahtumat ja viittaukset. Okei, molemmat kirjat sijoittuvat Osloon, joten on selvää, että samoja baareja ja katuja on on, mutta kuitenkin. Olen nyt liian kriittinen, mutta mielessä oli, että luen vähän huonompaa kopiota Nesbon kirjoista. Lyhyempää ainakin. 

Kirja ei missään vaiheessa imaissut mukanaan, en ajatellut, että vielä yksi luku ja vielä yksi. Olisin halunnut, mutta näin ei käynyt. Sen verran kuitenkin kiinnostuin, että lainasin kaksi seuraavaa osaa.

Jos siis haet hyvää norjalaista dekkaria, suosittelen edelleen Harry Holea.

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään

Tenttiin olisi pitänyt lukea, niin muistutti mieskin, mutta en vain pystynyt laskemaan tätä kirjaa käsistäni. ei sillä, että se olisi ollut mikään erityinen, mutta kuten aiemmatkin saman kirjailijan teokset, melko koukuttava.

Lexia tapaa eräänä iltana baarissa miehen, jota päätyy suutelemaan kerrottuaan ensin itsestään lähes kaiken. Kuinka ollakaan mies on hänen uusi pomonsa Adam. Lexia työskentelee mainostoimistossa. Hän on ylipainoinen ja hänellä on äiti, joka haluaa tyttärensä parasta eli että tämä laihtuisi ja löytäisi onnen. 

Kirjaa mainostetaan kehopositiivisuudella. Kertaakaan ei kuitenkaan kuvailla Lexiaa kovinkaan tarkasti, paitsi, että tämä on ylipainoinen ja muodokas. Hänen kurvejaan ei kuitenkaan palvota kuin hyvin pintapuolisesti. Adam on sen sijaan kaikkien äitien unelmavävy, komea ja lihaksikas. Hänen kroppaansa kuvaillaan ja ihaillaan. 

Vaikka siis ahmin kirjan, se ärsytti minua suunnattomasti. Se oli kovin keinotekoisen suvaitseva. Lexian paras ystävä on transhenkilö, tehdään alusvaatemainoskampanja, jossa käytetään erilaisia malleja. Kyllä, on tärkeää, että kirjoissa on erilaisia ihmisiä. On tärkeää, että myös lihavat saavat rakkautta. On tärkeää huomioida eri etniset taustat. On myös tärkeää, että näistä ei tehdä stereotypioita. Ja tällaisena itse koin tämän kirjan, stereotypiana ja oikeastaan isona joukkona stereotypioita. Mutta joo, olihan sitä romantiikkaakin, mutta sekin oli pettymys.

torstai 10. kesäkuuta 2021

Robert Galbraith: Levoton veri

Melkoinen tiiliskivi kirjaksi tämä uusin Galbraith, lähes 900 sivua. Fyysisenä kirjana hyvin hankala käsitellä myös. Helpoin oli lukea keittiön pöydän ääressä. Vähän jännitän paksuja kirjoja, viihdynkö niiden parissa, onko paljon sellaista tylsää, joka tekee mieli vain selata läpi. Samat fiilikset olivat tämän kanssa, siksi kirja ehti olla hyllyssäni useamman viikon ennen kuin päätin aloittaa. Tällä kertaa pelkoni osoittautuivat turhiksi. Kirja imaisi hyvin mukanaan ja kantoi ihan loppuun saakka.

Striken ja Robinin asiakkaaksi tulee tällä kertaa nainen, jonka äiti on kadonnut yli 40 vuotta aiemmin. Hän haluaa selvittää, mitä äidille oikeasti tapahtui. Tappoiko hänet tuolloin aktiivinen sarjamurhaaja vai mihin tämä vain katosi. Toki toimistolla on muitakin toimeksiantoja, jotka kulkevat sujuvasti päätarinan sivussa. Kirja vie eteenpäin kummankin päähenkilön yksityistä elämää myös. Robin tekee avioeroa Matthewin kanssa ja samalla tuskittelee lähestyvää 30-vuotis syntymäpäiväänsä. Striken täti on kuolemassa syöpään ja tämän isä yrittää ottaa yhteyttä. 

Tapausta 70-luvulla tutkinut poliisi oli vaipunut psykoosiin tutkimusten aikana ja Robinin ja Striken saamat tutkimusmuistiinpanot ovat hyvin kiinnostavia. Niissä tutkimukseen sekoittuu astrologia ja satanismi. Kirjassa oli muutamia "kuvia" tutkimuskirjasta, jotka toivat ihan mielenkiintoisen lisän tarinaan. 

Asia, johon turhauduin teoksessa oli Robinin ja Striken puhumattomuus. Kumpikaan ei kysy, ei kerro, mutta epäilee ja arvuuttelee. Tämä oli tehty ihan tarkoituksella, jotta jännite säilyisi ja lukija turhautuisi, kunnes tulisi helpotus. Hyvin ärsyttävästi tehty ja samalla hyvin taitavasti tehty. Kaksikon suhde kehittyy kirjassa selvästi. Kirja kertoo kuitenkin yli yhden vuoden tapahtumista. Siihen nähden suhde ehkä kehittyy todella vähän. 

Kirja oli ihan hyvä. Ei ehkä niin hyvä kuin aiemmat. Pituuskin ehkä kertoo, että siinä on paljon yksityiskohtaista kuvausta, ei niinkään vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hienoista tiivistystä olisin ehkä kaivannut, mutta toisaalta en osaa sanoa mistä. Kuten kuitenkin jo totesin, kirja imaisi mukaansa.

Koska kirjoittaja-aliaksen taakse piiloutuu J.K. Rowling, on pakko heijastella kirjan teemaa myös kirjailijan viimeaikaisiin sosiaalisen median postauksiin, joista on noussut melkoinen häly. Rowling on ottanut melko konservatiivisesti kantaa viime ajan trendeihin sukupuolisuuden ilmoittamisesta. Tässä kirjassa on homohahmoja, muutamia luullaan homoiksi. Kuvaukset ovat stereotypioiden toistamista. Naisellinen-maskuliininen, paha-hyvä, tykkää puuhkista-on macho. Hyvin tyypillisiä kuvauksia, eivät kovinkaan syviä, eivätkä loppujen lopuksi nouse kovinkaan suureen arvoon kirjassa, paitsi kirjailijan tosielämän postauksien kautta. 

Pohdin teemaa kirjaa lukiessa. En ole niin sivistynyt lukija, että pohtisin kovinkaan usein mitään syntyjä syviä. Pääasia itselleni usein on, että tarina on hyvä ja että hahmot ovat uskottavia. Näin oli tässä teoksessa pääosin ja se riitti minulle.


perjantai 4. kesäkuuta 2021

Antti Rönkä - Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Tämä oli nyt tenttikirjani. Tentti on tuossa reilun viikon päästä ja vielä riittää luettavaa. En olisi kirjaan varmaan tarttunut, jos ei olisi ollut ns. pakko. Kuitenkin luin kirjan yhdeltä istumalta.

Kyseessä on isän ja pojan välinen kirjeenvaihto, olettaisin sähköpostitse. Antti opiskelee yliopistossa kielentutkimusta ja isä Petri on jo tunnettu kirjailija. Antti kertoo kirjoittaneensa kirjan, joka käsittelee koulukiusaamista ja sen aiheuttamia henkisiä traumoja myöhemmässä elämässä. Isä on ollut aina Antin kovin kriitikko ja Antti jännittää kirjan antamista tälle luettavaksi. Tapahtuu monenlaisia asioita. Haavat aukeavat ja ne hoivataan kasaan. Kumpikin tajuaa jotain itsestään ihmisenä ja kirjoittajana. 

Kyseessä on siis minulle kirjoittamisen opinnot ja kirja sopii siihen todella hyvin. Kirjoittaminen on asia, josta isä ja poika keskustelevat paljon. Kirjoittamiseen sisältyy kummallakin pelkoja, traumoja, mutta kovin eri tavalla. Kirjoittaminen on heille yhteinen asia ja kuitenkin he ovat täysin erilaisia kirjoittajia. 

Kirja imaisi mukaansa käsittämättömällä tavalla. Epäilin hetken, josko kirjeet olisivat olleet lavastettuja, mutta olen melko varma, että eivät ole. En ole kummaltakaan lukenut yhtään teosta. Petri Tamminen on nimenä tuttu, mutta olen sivuuttanut hänen kirjansa täysin kirjastossa. Antin kirjasta en myöskään ollut kuullut aiemmin. Kiivas googlailu kirjan lukemisen jälkeen, kyllä kertoi paljon. Saatanpa jopa tarttua ehkä jopa molempien kirjoihin tämän jälkeen tai sitten en.

Kirjassa oli monia aivan loistavia kohtia ajatellen omaa kirjoittajuutta ja myös lukijuutta. Miksi pitää lukea tietyt klassikot, olenko parempi ihminen sen jälkeen. Voinko olla kirjailija, jos en ole lukenut sitä, tätä ja tuota. Ehkä osuvin lause, jota itsekin olen pohtinut kirjojen osalta viime aikoina paljon, on tämä: 

Kaikkea muuta on halvaannuttavan paljon, paitsi säilytystilaa.

Niinpä, maailmassa on kirjoja, levyjä, leffoja, lankoja ja vaikka mitä, mitä haluaisin omistaa, mutta eteen tulevat seinät. En voi pelastaa jokaista kirjaa, en vain voi. Olen ehkä hieman yrittänyt.

Tähän liittyen vielä linkki paikkaan, jonne halajan. (ei liity mitenkään kirja-arviooni)

https://yle.fi/uutiset/3-11920893 

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Taisin törmätä kirjaan kirjaston palautettujen hyllyssä. Kansi oli kiva ja siinä oli muutamien tuntemieni kirjailijoiden mietteitä kirjasta. Ajattelin, että mikä ettei ja otin mukaani. Ajatukseni kuvaakin kirjaa ihan hyvin. Se on vähän sellainen mikä ettei, ihan kiva.

Alison on lakimies ja hän saa ensimmäisen murhajuttunsa puolustettavakseen. Kirja sijoittuu Iso-Britanniaan, joka oikeusjärjestelmä on itselleni hieman hämärä, mutta onneksi teema ei nouse kirjassa mitenkään suureen rooliin. Alison juo liikaa ja hänellä on suhde toiseen mieheen. Kotona odottavat lapsi ja mies, joka tuntuu huolehtivan tyttärestään todella paljon. Sitten joku saa tietää Alisonin kaksoiselämästä ja tämä alkaa saada ilkeitä ja pelottavia viestejä. Samaan aikaan murhajuttu alkaa tuntumaan enemmän ja enemmän kiemuraiselta ja toisaalta pelottavan tutulta.

Kirja oli siis ihan kiva. Sen luki nopeasti ja se piti otteessaan. Osa valinnoista oli uusia ja tuoreita, osa taas hyvin perinteisiä. Kirja oli ja ei ollut ennalta-arvattava. Jotkin juonenkäänteet olivat melko selkeitä, mutta osa pääsi hienoisesti yllättämään. Ei kuitenkaan mitään hengenhaukontaa, vaan enemmänkin sellainen yllättävä ynähdys. 

Tämä oli lomani ensimmäinen kirja. Ihan ok aloitus kesälle. Olen nyt päättänyt lukea paljon. Hyvin on alkanut, mutta lukuinnostuksen saattaa tappaa jokin hyvin yllättäen. Vielä se ei ole kuitenkaan heikennyt ja aionkin pitää sitä yllä lukemalla vain sellaisia kirjoja, jotka jaksavat kiinnostaa. Tosin opiskeluitteni vuoksi joudun lukemaan muutamia tenttikirjoja, mutta toistaiseksi nekin ovat olleet hämmentävän kiinnostavia.

Voin siis suositella vaikka mukavaksi kesälukemiseksi. Mitään suurta elämystä kirja ei ainakaan minulle tarjonnut, mutta viihdyin sen parissa.

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Arttu Tuominen: Vaiettu

Harvoin enää käy niin, että kirjan julkaisupäivää seuraavana päivänä myydään kirjakaupassa "eioota". Näin kuitenkin kävi tämän teoksen kohdalla. Jouduin sitä ihan odottamaan muutaman päivän. Toki kotikaupungin kirjailija saa massat liikkeelle, mutta olin kuitenkin hämmentynyt ja samalla äärimmäisen onnellinen, sillä mikään ei ole hienompaa kuin kirjojen ostaminen, toki myös niiden lainaaminen.

Ja kyllä olen nyt täysin puolueellinen tätä kirjoittaessani eli sekin säännöllinen kommentoija, joka aina haluaa tulla Arttua dissaamaan, niin kyllä vain näin on. Olen Porista, parkkeeraan videofilmejä myyvän liikkeen edessä oleviin vinoparkkeihin ja arvostan merituulta.

Vanha mies yritetään tappaa kaksi kertaa. Toinen vanha mies hirtetään. Jäljet alkavat johtaa toiseen maailmansotaan ja suomalaisiin sotilaisiin, jotka kuuluivat SS-joukkojen Wiking -pataljoonaan, joka osallistui operaatio Barbarossaan eli Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Asia, josta on vaiettu yhtä lailla kuin siitä, oliko Suomi Saksan liittolainen vai uhri. 

Tällä kertaa vakiokaartista eniten sijaa saa Paloviita, jonka parisuhdeongelmat ovat käsittelyn kohteena. On mukavaa lukea kirjasarjoja, joissa pystyy seuraamaan henkilöiden elämää pidemmälle ja etenkin sitä, kuinka kirjailija niitä kehittää. Mielestäni tässä on onnistuttu oikein mainiosti jälleen. Jokainen tuttu poliisi saa hieman enemmän lihaa luittensa ympärille. 

Kirja kulkee loogisesti. Murhan ratkaiseminen ei tässä teoksessa ole ehkä ihan keskiössä. Sodanaikaiset tapahtumat on helppo ohittaa, vaan onko oikein ohittaa ne. Onko kauhuteoille perusteluja ja riittääkö perusteluksi erityistilanne? Sitä olen itsekin aina ajoittain pohtinut, mitä olisin itse tehnyt, kenen joukoissa olisin seissyt. Vuosikymmenten takaa on helppo tehdä valintoja, mutta hetkessä kaikki on näyttäytynyt hyvin erilaisena. 

Kirja toi hyvin vahvasti mieleeni Jo Nesbon Punarinnan, jossa käsitellään norjalaisia Saksan joukoissa toisessa maailmansodassa taistelleita miehiä. Ja tietenkin siinäkin oli tapahtunut henkirikos. Toinen yhtäläisyys oli päähenkilön osalta, kummatkin olivat tavallaan kadonneet sodassa ja luoneet identiteettinsä uudelleen. Sinänsä tämä ei haitannut lukemista, toi siihen vain enemmän moniulotteisuutta. Hyvin oli jälleen tehty taustatyö historiallisten faktojen osalta. Oksman henkilönä on itse asiassa erinomaisesti luotu juuri pätemään missä milloinkin. Saa hyvin kuljetettua faktat tarinaan ilman, että se tuntuisi päälleliimatulta. 

Kysymys, joka löytyy kirjan takakannesta: Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?, kuvaa kirjaa todella hyvin. Valheita on monenlaisia, toiset unohtaa heti ne sanottuaan, toiset herättävät öisin. Vastaus kysymykseen saa jäädä lukijan pohdittavaksi.


lauantai 1. toukokuuta 2021

Sebastian Fitzek: Paketti (äänikirja/e-kirja)

Jokin jumi avautui tämän kirjan myötä tai sitten kirja vain oli niin hyvä ja koukuttava, että en pystynyt pitämään näppejäni ja korviani siitä erossa. Nyt kirjailijan jälkikäteen googlanneena en ihmettele reaktiotani. Fitzek on Saksan suosituimpia kirjailijoita, jonka kirjoja on myyty miljoonia. Titteli on ansaittu.

Emma on lukkiutunut kotiinsa sen jälkeen, kun hänet on raiskattu hotellissa. Raiskaaja oli Parturi, joka on myös tappanut lukuisia muita naisia. Emma on psyykkisesti hajalla, eikä tiedä, mitä enää uskoa tai kehen luottaa. Eräänä aamuna postinkantaja jättää hänelle naapurille kuuluvan paketin. Tästä lähtee purkautumaan todella hämmentävä tapahtumien ketju. Emman vainoharhaisuus saa myös lukijan epäilemään tämän mielenterveyttä ajoittain.

Kirjassa kuvataan tapahtumia eri aikatasoilla ja ratkaisu on onnistunut, tosin melko tyypillinen tällaisissa psykologisissa trillereissä. Toisaalta muuta tyypillistä en teoksesta juuri löytänyt, vaan sen ratkaisut ja tarinankerronta oli ihanan tuoretta ja yllättävää. Yllättävä on adjektiivi, jolla kuvaisin teosta eniten. Se oli yllättävä aivan loppuun asti, mutta ei missään vaiheessa lukijaa aliarvioiva.

Päähenkilö on kirjassa epäluotettava tai ainakin lukija saa sen kuvan, sillä Emman ajatukset ja epäilykset tuntuvat harhaisuudelta, joka selitettävissä traumaattisella lapsuudella ja myöhemmällä raiskauksella. Kuitenkin lukija haluaa olla Emman puolella, ymmärtää tätä. Se vain tuntuu niin kovin vaikealta.

Kirjailija luo aivan loistavan, koukuttavan tunnelman. Olen todella iloinen, että löysin kirjan aivan sattumalta Storytelista. Lukijana äänikirjassa on Outi Vuoriranta, minulle ennestään tuntematon, mutta erittäin hyvin onnistunut lukija. En tietenkään kyennyt pysyttelemään pelkästään äänikirjassa, vaan ihan pakko oli lukea myös osa e-kirjana, koska olen vain niin malttamaton.

Suosittelen lämpimästi kaikille psykologisten jännäreiden ystäville ja myös muille, jotka haluavat kenties yllättää itsensä tai antaa itsensä tulla yllätetyksi. 

Tuomas Niskakangas: Roihu (äänikirja/e-kirja)

Täytyy sanoa heti alkuun, että kirja hämmensi minua. Se myös innosti. Sai ottamaan asioista selvää. Paikoin se turhautti. Väliin se imaisi minut mukanaan vain sylkeäkseen minut taas pois sisuksistaan. Ehkä hieman dramaattisesti kuvatut ajatukset teoksesta, mutta lukumatkalla oli monenlaisia tunteita. 

Kirja on dystooppinen (toivottavasti) kuvaus Suomesta. Epätasa-arvoisuus varallisuuden jakautumisessa on jakanut Suomen köyhiin ja rikkaisiin. Oikeistoon ja vasemmistoon. Jälkimmäinen suunnittelee vallankumousta, edellinen haluaa pysyä vallan kahvassa hinnalla millä hyvänsä. Kumpi on paha ja kumpi hyvä vai onko edes hyviä?

Pääministeri Leo Koski joutuu keskelle painajaista, jossa hän ei voi tietää kehen voi luottaa. Vastapuolella on vasemmiston nouseva tähti Emma Erola, joka on johtamassa vallankumousta. Ovatko he vain pelinappuloita vai onko heillä todellista valtaa? Mikä on suunnitellut vallankumouksen takana? Kuka on mystinen Peregrino?

Kirjassa riittää käänteitä, vaikka se tapahtuu vain muutaman vuorokauden sisään. On takaa-ajoja, ampumista, räjähdyksiä, maanalaisia tunneleita, salaliittoja jne. Ajoittain tunsin kadottavani kirjan punaisen langan, se kyllä löytyi aina uudelleen, mutta aiheutti sen, että kirjan loppuun saattaminen kesti yllättävän kauan, vaikka loppujen lopuksi pidin siitä kovasti.

Erään Nesbon kirjan jälkeen olen alkanut epäillä kaikkea totuutena pitämääni jännäreissä. Tämän kirjan osalta epäilin vasemmiston ajattelun taustalla olevaa ajattelua, mikä osoittautui kuitenkin todeksi. Thomas Pikettyn teos pääoman jakautumisesta nykymaailmassa oli hienosti tuotu osaksi teosta. Muutenkin koko tapahtumaketju oli valitettavan uskottava. 

Kirja toi toki mieleen Remeksen teokset paikoittain, mutta kirjassa oli aivan oma tunnelmansa ja suuntansa. Se ei ollut yhtä mukaansa tempaava, mutta tavallaan kovin koukuttava ja osaksi jännitys säilyi aivan viimeisille sivuille saakka. 

Kirja on Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimittaja Niskakankaan ensimmäinen teos ja sellaiseksi varsin mainio. Kirjailijan siviiliammatti selittää paljon myös kirjan teemoja ja syvyyttä, joilla niitä käsitellään.

Lukijana mainio Jukka Pitkänen, jonka äänestä en edelleenkään saa tarpeekseni.

maanantai 26. huhtikuuta 2021

Julia Quinn: To Sir Philip, with Love (äänikirja)

Luettavana on tällä hetkellä muutama melko aiheeltaan raskas kirja, jotka tuntuvat taistelevan vastaan. Oli siis pakko keventää. Mikäs keventäisikään paremmin kuin aivoton romantiikka, eipä juuri mikään. Kyseessä siis jo viides Bridgerton -kirja. Täytyy myöntää, että ihan pikkaisen kyllästyttää jo. Toisaalta yksittäisenä kirjana varmaan ihan ok, tosin hieman keveä juonirakenne, mutta tarkoitukseensa ihan hyvä.

Nyt avioliiton satamaan purjehtii Brigertonien vanhapiika Eloise, joka karkaa keskellä yötä kirjeenvaihtotoverinsa Sir Philipin luo. Philip on esittänyt ehdotuksen avioliitosta ja Eloise kyllästyneenä perheensä painostukseen päättää tehdä viimein oman ratkaisunsa. Mukana ovat kaksoset, ilkeät lastenhoitajat, sairaudet, kukat jne. 

Eipä tämän tyylisiä teoksia ole järkeä ruotia loputtomasti, koska niissä ei vain ole yksinkertaisesti kauheasti ruodittavaa. Tämä teos oli mielestäni sarjan tähän astisista teoksista huonoin ja juoneltaan kevein. En missään vaiheessa täysin koukuttunut, toki hieman, vaikka lopputulos onkin varsin selvä jo alusta asti. Aina sitä odottaa yllätystä tai jotain omaperäistä juonikuviota, mutta turhaan.

Jotenkin tänä aamuna maistui jo paljon paremmalle nuo vakavat aiheet, joten kirja ajoi asiansa. 

Äänikirjana nämä ovat ihania. Pidän kovasti lukijasta Rosalyn Landorista. Hän ääntää erinomaisen selkeästi, että pystyn kuuntelemaan vaivatta 1,25 nopeudella, jopa 1,5 nopeudella. Hyvä tapa pitää englanninkielinen romanttinen sanasto kunnossa.

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Jarett Kobek: Sodassa maailmaa vastaan, XXXTentacionin surullinen ja uskomaton tarina (arvostelukappale)

Olen keski-ikäinen valkoinen heteronainen hyvinvointivaltiosta. En ole rap-musiikin kohderyhmää, en ehkä tämän kirjankaan. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että luin sen. Kävi jopa vähän vanhanaikaisesti. Ajattelin vain lukevani muutaman ekan sivun, ottavani sellaisen ennakkofiiliksen ja paneutuvani teokseen vasta, kun kesken olevat kirjat olisivat luettu. Tietäähän sen, miten kävi. 

Vaikka et olisi ikinä kuullutkaan XXXTentacionista, niin tämä kirja kannattaa lukea. Se on toki surullinen tarina jälleen yhdestä nuorena kuolleesta räppäristä, mutta se on myös tarina nykyhetkestä ja sen raadollisuudesta. Se kertoo yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta ja musiikkiteollisuuden ahneudesta. 


XXXTentacion kuoli 20 vuotiaana, kun häntä ammuttiin kaulaan. Tarinan loppu on siis liiankin tuttu rapskenessä. Kirja ei yritä tehdä XXXTentacionista marttyyria tai mässäillä kuolemalla. Se ei ole sen tyyppinen kirja, päinvastoin, kirja kertoo surullisen tarinan maailmastamme ja kuinka siellä nousee kuuluisuuteen.

Kirja pohjautuu XXXTentacionin tweetteihin. Tavallaan hän kertoo itse omaa tarinaansa. Kirjailija sijoittaa tweetit onnistuneesti uutisvirtaan. Hän yhdistää rap-artistin Yhdysvaltoja vaivaamaan epätasa-arvoon, me too -liikkeeseen ja ahneuteen. Erittäin onnistuneesti vielä. Kirja laittaa pohtimaan sosiaalisen median roolia siinä, mitä ostamme, kuuntelemme ja ajattelemme. Millaisia asioita nostetaan esiin, mitä arvostetaan. XXXTentacion oli tavallaan uhri, vaikka olikin väkivaltainen rikollinen. Hän oli rehellinen nuori mies, jolla oli ongelmia itsehillinnän kanssa ja joka haki paikkaansa tässä maailmassa. Pyysi apua ja sitä saamatta asettautui muottiin, joka oli hänelle etukäteen annettu.

Tyttäreni kuuntelee norjalaisen black metallin ohella myös nykyrap-musiikkia. Yksi tähän astisen elämäni kaameimmista kokemuksista syntyi myös tämän kautta, kun löysin itseni Blockfestin lavan edustalta keskeltä hyllyvää teinilaumaa. Siinä keski-ikäistyvä powermetal-äiti sai todella taistella henkisen ja fyysisen selviytymisen puolesta. Ymmärrän kuitenkin musiikin suosion. Aiheet liittyvät usein ahdistukseen, ulkopuolisuuteen, masennukseen, siihen, mitä on olla nuori. 

Jäin pohtimaan omaa suhdettani mediaan, nettiin, someen. Vaikka ainakin kuvittelen pystyväni erottamaan totuuden fiktiosta, en ole aina täysin varma. Vaikka kuvittelen valintojen olevani omiani, ovatko ne kuitenkaan. Näihin kysymyksiin kirja minut jätti.

Kirjaa lukiessa annoin muusikkoja riistävän Spotifyn soittaa minulle XXXTentacionin tuotantoa. Jos olet kuvitellut nykyrapin olevan kuin Eminem, yllätyt. Se on paljon muuta. Tässä minua eniten koskettanein biisi.




tiistai 6. huhtikuuta 2021

Harri Linnera: Suomalaisia pahan mielen tarinoita (arvostelukappale)

Kun olisin tiennyt mihin itseni laitoin, kun kustantajalta tämän kirjan pyysin arvioitavaksi. Kirja on nimensä mukaisesti täynnä tarinoita, jotka eivät lopu toivoon tai ajatukseen valoisammasta tulevaisuudesta. Ne loppuvat jätekasaan, maan alle, vankilaan tai haisevaan loukkoon. Niitä ei kannata lukea, jos haluaa nauttia kauniista kielikuvista tai voihkailla romanttisten kohtausten pyörteissä. Niitä kannattaa kyllä lukea, jos haluaa jotain rosoista, rumaa.

Kirja on hyvin kirjoitettu, kielikuvat ovat rosoisia ja rumia, yleensä onnistuneita. Kirjan tarinat ovat sitä itseään, pahaa mieltä. Muutama teksti sai minut todella pahalle mielelle, muutama ehkä hymähtelemään, ei sentään nauramaan. Kirjan henkilöt ovat epäonnistuneita surkimuksia tai sitten ylimielisiä rikollisia. Kenellekään heistä ei käy hyvin, vaikka jotkut jopa selviävät. Pidin tätä teosta kuitenkin kiinnostavana, tarinat olivat pääsääntöisesti jouhevia ja etenivät loogisesti. Muutama tarina, kuten kirjan pisin, Kesäkuun kuudes päivä, eteni hieman epäselvästi. Ehkä tarkoituksella, ehkä ei. 

Tarinoiden pituudet vaihtelevat yhdestä kahdesta sivusta useaan kymmeneen. Se ei haitannut. Myös lyhyisiin tarinoihin oli saatu mukaan paha mieli. Jännä kuinka muutamalla lauseella lukija jo vääntää suupielensä alaspäin. 

Kansitaide oli kirjassa harvinaisen onnistunut. Nappasin kuvan kustantajan (Kovasana) sivustolta. Se kertoo kirjan fiiliksestä erinomaisesti. 




Luin kirjaa novelli kerrallaan. Sillä tavoin sain itseni (useimmiten) ihan hyvälle tuulelle novellien välissä. Pari kertaa huomasin kyllä ahmaisevani useammankin tarinan kerralla. Suosikkitarinakseni muodostui Lemmen kutsu, jonka nimi on hieman harhaanjohtava ja joka ehkä osittain oli myös hyvän mielen tarina.

Suosittelen kirjaa mukavaksi vaihteluksi tekopirteiden itsehoito-oppaiden (joita en lue) oheen. Tai vaikka yltiöromantiikan vastapainoksi (näitä kyllä luen, liikaakin). 

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Tuomas Mattila: Hammasratas (arvostelukappale)

Olen ollut virkamies, en tosin EU:ssa, mutta julkisella sektorilla. Tiedän, miltä tuntuu ahdistua töissä. Miltä tuntuu epäillä tai kyseenalaistaa työtään. Tiedän myös, miltä tuntuu jättää irtisanomisilmoitus. Tiedän sen keveyden tunteen, joka siitä syntyy.


Hammasratas


Eu-virkamies Joel Pääkkönen on vain kadonnut ja jättänyt jälkeen muistiinpanot, jotka on koottu tähän kirjaan. Näin kirjaa kuvataan. Näin kirja etenee. Ja täytyy myöntää, että pidin kovasti. Joel Pääkkösen mieli rakoilee kirjan kuluessa. Lukija pääsee kurkistamaan hänen jo täysin psykoottisiin ajatuksiin ja salaliittoteorioihin. Päivä päivältä merkinnät muuttuvat oudommiksi, harhaisemmiksi.
 
Kirjassa on aivan loistavia kielikuvia. Erinomaisia kuvauksia virkamiehen elämästä. Se on surullinen tarina nykyajan työelämästä ja sen paineista sekä virkakoneiston hammasrattaiden elämästä. Virkamiehet uurastavat tehden tärkeitä papereita ja päätöksiä, jotka toisaalla joutuvat suoraan roskakoriin ja unholaan. 

Olen kovin tyytyväinen, että tartuin kirjailijan tarjoukseen lukea kirja. En ehkä olisi sen luo muutoin löytänyt. Kirjan teema on minulle ehkä liian henkilökohtainen, haava edelleen liian avoin. Mutta nyt vähän kuin arvaamatta aloin lukea teosta, enkä ole katunut. Olen eheytynyt Joelin mukana, ainakin osittain, pystyn jo nauramaan asioille, jotka ennen olivat liian vaikeita. 

Kirja sai minut nauramaan, hymähtelemään, myhäilemään saman mielisenä. Se sai myös ajattelemaan omaa uraani virkamiehenä ja olemaan onnellinen, että ymmärsin hypätä pois rattaasta ennen kuin oli liian myöhäistä. Toivon, että Joel Pääkköselle mikään ei ollut liian myöhäistä. 

Kirja on myös kuvitettu. Kuvat luovat tekstin kanssa kiinnostavan kokonaisuuden. Kuin päiväkirjan kirjoittaja olisi myös piirrellyt ajatuksiaan paperille. Kuvat ovat hyvin osuvia ja tuovat tekstiin vielä oman leimansa. Pidin ajatuksesta kovasti.

Kirjailija kuvaili kirjaa Kafkamaiseksi ja sen kyllä allekirjoitan. Lukija on ajoittain hukassa, uskoako kertojaa vai ei. Onko tämän todellisuus oikeaa vai mielikuvitusta? Mikä onkaan totuus? Ja kuka oikein on Luis Mori?

Elokuvasta Nykyaika
Elokuvasta Nykyaika


maanantai 15. maaliskuuta 2021

Jo Nesbo: Veitsi (äänikirja ja e-kirja)

Uusin Harry Hole. Kirja osittain musersi minut täysin, toisaalta taas toi toivoa. Pidin siitä ja en pitänyt yhtään. Se oli yllättävä, mutta myös saman toistoa, vaikka olikin täysin päinvastainen. Olen siis hyvin sekavassa mielentilassa luettuani kirjan loppuun. 

Kirja on dramaattinen, en viitsi siitä kertoa ihan kauheasti, sillä se kannattaa lukea täysin avoimin mielin ja unohtaa kaikki, mitä olet tähän asti miettinyt Nesbon kirjoittamisesta, toisaalta muistaa ne. Eli juuri, kun olet aivan varma siitä, kuka on syyllinen, sinulta vedetäänkin matto jalkojen alta. Tässä kirjassa kerta toisensa jälkeen niin, että täytyy myöntää, että hieman jo kyllästytti. Toisaalta ei voinut olla hämmästymättä, että näinkö tämä nyt meneekin. Lukijana kuvittelin jo päässeeni Harryn ohi ajatuskuviossa ja pidin häntä jopa hieman hitaana, kun sai tajuta, että eihän se nyt niin helposti mene.

Harrya kohtaa kirjan alussa suuri järkytys. Niin suuri, että lukija on myös murheenmurtama. Harry ei halua herätä ja siksi onkin humalassa suuren osan kirjasta. Humala sumentaa ajattelun, suru tekee siitä yksisilmäisen. Kertoo taas, kuin inhimillinen hahmo Harry on. En halunnut, että näitä asioita olisi tapahtunut. En olisi halunnut nähdä Harrya näin surullisena. Kertoo myös taas siitä, kuinka hyvin rakennettu hahmo ja elämä on. Vihasin loppua, vihaan sitä edelleen. En olisi halunnut sen käyvän niin, en missään tapauksessa.

Kirja herätti siis tunteita, todella paljon tunteita. Piti pitää taukoa, ei pystynyt ahmimaan, sillä oikeasti ei halunnut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka oli pakahtua uteliaisuudesta. Kirjan loppu jättää liudan kysymyksiä. Se jättää paljon avoimeksi, mutta osaltaan tuntuu lopulta. En usko, että lopulliselta lopulta kuitenkaan. 

Nyt olen siis täysin ajantasalla Harryn suhteen. Luin kaikki Hole-kirjat ja nyt lukulistassani ammottaa suuri aukko. Pitää vain löytää joku toinen yhtä hyvä kaveri.

Ja Jukka Pitkänen <3, ihana lukija.

torstai 4. maaliskuuta 2021

Johanna Sinisalo: Vieraat

Luin pitkästä aikaa ihan kirja kirjaa. Tällä kertaa kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaan yhden lempikirjailijani kirjan, jota olin jo aiemmin katsellut Storytellista. Päädyin kuitenkin lukemaan kirjana aamulehden sijaan. 

Odotukset ovat aina suuret, kun kyse on Johanna Sinisalon teoksesta. Ennen päivänlaskua ei voi on yksi lempikirjoistani. Tässä kirjassa oli jotain samaa, mutta ei lähellekään. Loppu oli jotenkin myös antikliimaksi koko kirjalle ja oli ehkä hieman töksäyttävä. Mutta ensin kirjan juonesta.

Essi ja Siiri ovat naispari, jolla on kaksi lasta noin 6 vuotias Sissi ja vuoden ikäinen Luukas. Essi on entinen Master Chef -kilpailija, jolla on vegaanikahvila. Siiri on kirjanpitäjä, joka on kotona Luukkaan ja Sissin kanssa ja pyrkii tekemään omia töitään aina, kun pystyy. Sissi on varhaiskypsä (olen sitä mieltä, että epätodellisen varhaiskypsä), Essin biologinen lapsi. Luukas on Siirin biologinen lapsi, yli vuoden ikäinen poika, joka ei puhu eikä pukahda. Molempien lasten isä on neurologi Ville, joka elää parisuhteessa Hiseon kanssa. 

Tarinan keskiö alkaa, kun Sissi jää tarhassa kiinni viiltelystä. Uhkat lastensuojelusta, epäilyt toisista alkavat täyttää henkilöiden ajatukset. Kirja on kirjoitettu vuorotelleen Essin, Sissin ja Siirin näkökulmista. Lukija tietää Sissin perustelut viiltelylle, toisaalta ymmärrettävä, toisaalta ei. Sissin ajatukset eivät juuri eroa aikuisten ajatuksista syvällisyyden osalta. Se tekee tarinasta jo hieman epäuskottavan. Sissi on utelias lapsi, joka osaa lukea ja lukee tieteellistä kirjallisuutta, josta omaksuu osan ja osaa ei ymmärrä. 

Siirin ja Essin parisuhde nousee tavallaan keskiöön ongelman tultua ilmi, mutta se on enemmänkin sivujuonne. Myös Siiri ja Essi sekä heidän historiansa on sekavan tarinan taustalla, mutta sieltä tulevat juonteet eivät kuitenkaan sovi tarinaan. Lukija odottaa, että kaikki langanpäät koottaisiin yhteen, mutta kirjailijan käsissä pysyy vain muutama lanka. 

Kirja on kategorisoitu kauhuksi. Valitettavasti kauhuaspektit ovat olemattomia. Niitä yritetään luoda kirjaan, mutta ne jäävät täysin irrallisiksi. Kirja yritti kovasti, yritti vähän liiankin kovasti. Yritys jäi kuitenkin puolitiehen ja lukijalle jäi vähän sekava olo kirjan loppuessa. Tähän pitäisi pistää "sad face".

Kuitenkin pidän Sinisalon kirjoittamisesta, sitä on kiva lukea, vaikka tarina ei nyt toiminutkaan. Pidin tässä myös teorian ja faktan vuoropuhelusta. Se ei ollut niin hienoa kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa, jossa fakta tosin oli myös fiktiota. 


torstai 4. helmikuuta 2021

Julia Quinn: Romancing Mister Bridgerton (äänikirja)

Neljäs kirja Bridgerton -sarjassa ja nyt pitää myöntää, että olen toistaiseksi riittävän kylläinen romantiikan suhteen, että siirryin vaihteen vuoksi Harry Holen maailmaan. Mutta on myönnettävä, että ovathan nämä teokset vallan mainioita romantiikannälän sammuttajia.

Neljännessä kirjassa avioliiton satamaan purjehtii Colin Bridgerton, joka on ehtinyt jo kypsään 33 vuoden ikään. Häntä vuosia salaa rakastanut Penelope on myös jo ikäneito, peräti 28 vuotias, kun Colin viimein ymmärtää kuinka upea ihminen Penelope oikeastaan on. Ja kuinka Penelopella on salaisuus. No, sarjan ekan kauden katsoneet sen nyt tietävätkin. Penelope on rouva Whistledown, mutta muilla ei asiasta ole mitään hajua. Colinkin saa tietää sen kuin vahingossa.

Luvassa siis kiemuraista romantiikkaa, rakkauden täyttämiä hetkiä ja äkillisiä käänteitä. Sitä odotin, sitä sain ja tietenkin sen luvatun onnellisen lopun. Ja kyllä, kuuntelin koko kirjan 1,25 -kertaisella nopeudella, koska kuten tavallista, en vain pysty odottamaan.

Mutta kuten sanoin, nyt on hattaraähky ja on pakko päästä pois ihan jonnekin muualle. Niinpä päädyin Oslon hämärille kaduille.


torstai 28. tammikuuta 2021

Julia Quinn: An offer from a gentleman (äänikirja)

Olen vajonnut alas, todella alas. Koska näistä ei edelleenkään ole kuin äänikirjat Storytellissa ja koska olen malttamaton, huomasin kuuntelevani äänikirjaa jopa 1,5-kertaisella nopeudella, jotta saisin tietää mahdollisimman nopeasti kuinka siinä käy. Tähän asti olen voinut tehdä tämän lukemalla e-kirjaa tai lainaamalla ihan fyysisen kirjan, mutta nyt vajosin todella alas. Ei sillä, että teos olisi tarjonnut mitään suurenmoista kirjallista elämystä, mutta harvinaisen koukuttava se kuitenkin oli.

On aika, jolloin luokkaerot ovat äärimmäisen tärkeitä. Edelleen näin kai saattaa olla Iso-Britanniassa, mikä Suomen näkökulmasta tuntuu jotenkin oudolta, tosin uskon, että täälläkin 1800-luvun alussa luokkaerojen merkitys on ollut melkoinen. Kirjan pääosassa Bridgertonin perheen osalta on toiseksi vanhin eli Benedict, joka rakastuu salaperäiseen naiseen naamiaisissa ja sen jälkeen nainen vain katoaa. Benedict ei tiedä, että nainen katoaa, koska tämän ilkeä äitipuoli heittää tämän pihalle saatuaan tietää naisen livahtaneen naamiaisiin. Ei niin hienoinenkaan Tuhkimo-fiilis oli kirjan alkupuolella. Se tosin muuttui perinteiseksi romantiikaksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin Benedict törmää palvelijattareen, joka on joutunut pulaan ja pelastaa tämän karmealta kohtalolta. Nainen on vain palvelija, mutta Benedict huomaa pitävänsä tämän seurasta ja pian pitävänsä tästä monella tapaa. Hän tekee naiselle ehdotuksen, joka on hyvin ymmärrettävä huomioiden heidän luokkaeronsa. Nainen ei suostu. 

Muutamien kiihkeiden ja hetkittäin vaarallisten käänteiden kautta päädytään ennalta-arvattavaan, onnelliseen loppuun. Kuten sanoin, mikään suuri kirjallinen teos kirja ei ole, mutta siinä on oma viehätyksensä, kuten tämänkaltaisissa yleensäkin. Kirja oli myös hauska, kuten edellinenkin ja huomasin naurahtelevani, mikä on aina hyvä. Kirja, joka aiheuttaa tunteita, on hyvä kirja. 

Olen valitettavan heikkona historiallisiin romantiikkakirjoihin, joten arvattavissa on, että sarjan seuraava teos on jo kuunneltavana, 1,25-kertaisella nopeudella tietenkin.

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Julia Quinn: The Viscount who loved me (äänikirja)

Ja kyllä olen yksi Bridgertonin uhreista, mikä sinänsä ei yllätä. Kuten ehkä blogista on voinut joskus päätellä, olen suuri Barbara Cartlandin fani. En ehkä hänen kirjoitustaitonsa vuoksi, vaan ehkä enemmän hänen viihdearvonsa. Niinpä Bridgerton -sarja vei minut mukanaan ja en voinut vastustaa seuraavien osin äänikirjoja, jotka niin valmiina odottivat minua Storytellissa. Suomeksi ei kirjoista ole vielä käännetty kuin ensimmäinen osa, johon myös sarja perustuu, mutta englanniksi muutkin teokset löytyvät, tosin vain äänikirjoina.

Tämä toinen osa sarjaa käsittelee Bridgertonin vanhinta poikaa Anthonya, joka on vannonut menevänsä naimisiin hovikauden aikana. Hän on myös vannonut, että ei tule ikinä rakastumaan vaimoonsa, koska uskoo kuolevansa nuorena kuten isänsäkin. No, koska näiden tyyppisten kirjojen tarkoitus elämässä on viihdyttää ja antaa lukijalle romantiikkaöverit, on selvää, että Anthony sekä rakastuu ja tajuaa olleensa hieman höpsö. Käänteet kirjassa ovat osittain ennalta-arvattavia, mutta hauskoja. Huomasin nauravani useamman kerran kirjaa kuunnellessa. Kirjan the nainen on Kate Sheffield, vanhempi sisko kauden hurmaaville tulokkaalle Edwinalle. Anthony tietenkin haluaa Edwinan vaimokseen, no, koska Edwina on se kauden haluttavin, mutta huomaakin pian olevansa pakkonaitettu Katelle. Kate ei ole mikään perusujo nuorikko, vaan hyvinkin sanavalmis ja avoin.

Kirja oli juuri sellainen kuin odotin ja itse asiassa taisin juuri nyt tarvita. Tokihan sen kuunteluun kului 12 tuntia, kun Barbaran teoksen olisin lukaissut parissa, mutta kasvatin samalla myös omaa kestävyyttäni ja mielenlujuuttani, kun en voinut ahmia kirjaa e-kirjana. Sinänsä se ei haitannut, sillä lukija Rosalyn Landor on aivan loistava. Hetken meni taas sanastoon tottumisessa, mutta vain hetki. 

Tässä nyt kuuntelulistallani taistelevat seuraavaksi huomiostani tämän sarjan seuraava osa ja yllättäen Harry Hole. Mukavaa tasapainoilua romantiikan ja rikosten välillä. Ehkä jossain välissä saan luettua jotain ns. vakavaakin, mutta tällä hetkellä työ vie suurimman osan energiastani ja lukemiselle ei vain jää aivokapasiteettia riittävästi.

perjantai 1. tammikuuta 2021

Jo Nesbo: Aave (äänikirja/e-kirja)

Ehkä kutsuisin tätä sellaiseksi välikirjaksi Hole-sarjassa. Harry palaa Hongkongista takaisin Osloon pelastamaan Olegin murhasyytöksiltä. Olegin sanotaan tappaneen ystävänsä Guston, joka oli sekaantunut Oslon huumepiireihin. Huumepiireihin on tullut uusi tekijä Dubai, joka myy uutta huumetta Viulua. Samaan aikaan huumekuolemat ovat vähentyneet, mutta riippuvaisia on yhä enemmän. Kunnian huumekuolemien vähenemisestä ovat saaneet Isabel Sköyen ja Mikael Bellman. Harry saapuu siis keskelle huumesotaa ja salaliittoja.

Harrylla ei ole poliisinvaltuuksia ja se vaikuttaa hänen tutkimuksiinsa. Tällä kertaa Harry saa sen verran monta uutta arpea vanhojen lisäksi, että kauneus alkaa olemaan kaukana hänen piirteistään, jos sitä on joskus löytynytkään. Ihme, että pysyy hengissä, sekin tosin kirjan lopussa jää epäselväksi.

Kirjan yhdeksi teemaksi bongasin isänrakkauden, joka syttyy huolimatta siitä, onko lapsi oma vai ei. Rakkaus ja uudelleen aloittaminen kulkee mielestäni myös kirjassa mukana. Voiko vanhat synnit antaa anteeksi. Muutoin pitää nyt sanoa, että en ihan kauheasti pitänyt kirjasta. Kirja jakautui Guston kertomukseen haudan takaa, joka tavallaan selvitti itse murhaa ja muita tapahtumia, mutta en siitä ihan kauheasti innostunut. Kirjassa tuntuu jokaisen henkilön ikävät piirteet korostuvan, eikä siinä ollut kuin muutama mukava ihminen.

Seuraavan teoksen Poliisin luin ensimmäisenä Holena vuosia sitten. Olen sen jo aloittanut, sillä mielikuvat ovat äärimmäisen heikkoja sen osalta ja koska tässä teoksessa luotiin pohjaa seuraavaan, haluan nähdä miten langat yhdistyvät.