maanantai 19. syyskuuta 2022

Arttu Tuominen: Häväistyt

Artun uusin on aina merkkitapaus. Kuten jo aiemmin olen todennut, pidän kovasti miljöökuvauksesta, sillä paikat ovat tuttuja näin porilaiselle. Pianhan voi alkaa suunnitella jo kiertoajelua aina Harjavallan padolta Reposaareen Artun kirjojen tapahtumapaikoille.

Nuori tyttö katoaa ja löytyy sitten Kokemäenjoesta kuolleena ja pahasti pahoinpideltynä. (Tässä kohtaa muuten yksi kammottavin kuvaus ruumiin nostosta näin nahkiaisaikaan.) Muutaman harha-askeleen jälkeen Linda tajuaa, että kadonnut Laura onkin vain yksi monien joukossa. Myös oma tytär Linnea tuntuu salailevan jotain. Tutkinnan kiihtyessä Linda joutuu myös painimaan omien painajaistensa kanssa.

Tällä kertaa kirjan tapahtumat keskittyvät aika lailla Länsi-Poriin, joka ei itselleni ole sitä tutuinta aluetta, toisaalta käväistään myös Pihlavassa, joka taas on. Miljöö on tuttua ja hyvin kuvailtua. Samoin myös henkilöt. Tällä kertaa keskiössä on Linda, joka nuorena kokeili mallinuraa ja taistelee oman alkoholisminsa kanssa. Toki muidenkin päähahmojen elämänvaiheita seurataan. Pidän tästä konseptista, jokainen pääsee parrasvaloihin vuorollaan.

Kirja lähti mielestäni hieman hitaasti liikkeelle, mutta liikkeelle päästyään sitä ei pysäyttänyt mikään. Näin kuvailisin myös lukukokemustani. 

Aihepiiri on kammottava, mutta kirja tarkastelee sitä objektiivisesti. Se ei mässäile, mutta toisaalta tuo asiat kaikessa kuvottavuudessaan esille. Me aikuiset emme ymmärrä millaisessa maailmassa nuoret elävät, miten erilaista kaikki on. Siinä ehkä olisi voinut olla tarinassakin kehitettävää, ihan täysin uskottava ei ehkä viestittely ja nuorisoelämän kuvaus ollut. Toki näin keski-ikäiselle se meni täydestä, melkein ainakin.

Olen suuri Janne Rautakorpi -fani, mutta täytyy myöntää, että pidän myös näistä uuden sarjan henkilöistä. Jokainen heistä on rikki omalla tavallaan. Kuten me muutkin.

maanantai 29. elokuuta 2022

Delia Owens: Suon villi laulu

Tavallaan olin päättänyt, että en lue tätä kirjaa. Moni sanoi pitäneensä todella paljon ja hyvin usein silloin en itse pidä. Kerran yritin kuunnella, mutta lukija ei sopinut mielenlaatuuni. Nyt näin kirjaston hyllyssä ja mietin, miksi ei. Asenne ei ollut kohdallaan, koska ensimmäinen este oli tuo kavereiden ylistys, toinen kirjan kannessa ollut teksti "Niin kaunis, että tekee kipeää." Kaikki edellytykset täydelle lukukatastrofille.

Ihan täysi katastrofi ei kuitenkaan tullut, mutta toisaalta en yhdy kehujien joukkoon ainakaan täysin varauksetta. Edellinen lukemani Mehiläisten kuolema oli hyvin samanhenkinen ja huomattavasti parempi. Luin tämän kuitenkin loppuun ja pidin kuitenkin loppujen lopuksi. En nyt ole hullaantunut tai kehuisi tätä kavereille, mutta kyllähän sen luki.

Kirja kertoo Kyasta, joka asuu hökkelissä keskellä Amerikan suomaata. Hän on selviytynyt yksin keskellä armotonta luontoa jo aivan pienestä asti. Hänen ystäviään ovat suon eläimet ja kasvit. Ja Tate, joka opetti Kyan lukemaan. Sitten suolta löytyy kuolleena kaupungin kultapoika ja Kya on epäilty.

Murhatarina oli ihan kiinnostava. Kirjassa ollaan eri aikatasoilla, eri kertojien mielessä. Se toimi ihan ok. Parempaakin olen nähnyt. Kirja kyllä saa otteen pidettyä lähes koko ajan. Sen luontokuvaukset ovat kauniita, ei kuitenkaan tehnyt kipeää eikä edes itkettänyt. 

Kirjan loppu on kiinnostava, mutta en tiedä, sekään ei saanut minut hullaantumaan.

Kannattaa kuitenkin kokeilla itse kokemusta. Kirjasta on tulossa elokuva ihan tässä lähiaikoina.

sunnuntai 21. elokuuta 2022

Lisa O´Donnell: Mehiläisten kuolema

Jälleen kirja, joka hyppäsi kyytiini kirjastosta ihan puskista. Vain takakannen ja etukannen kuvan perusteella. Etukannessa on lapio mullassa ja takakannessa luvataan kirjan olevan kiehtova ja makaaberi kertomus sisaruudesta, ystävyydestä ja lojaaliudesta. Kirja on palkittu Briteissä 2013. Odotin ehkä nimen perusteella hieman Johanna Sinisalomaista paatosta mehiläisistä ja sukupuutosta, mutta sitä en saanut ollenkaan. Nimi ei oikeastaan kerro mitään kirjasta tai en ainakaan itse bongannut suurta yhtymäkohtaa. Toki mehiläisistä puhuttiin hieman. Oletettavasti hieno metafora, jota en sitten ymmärtänyt. 

Marnie ja Nelly ovat sisarukset. Kovin erilaiset. Marnie on 15 -vuotias kovis ja Nelly puolestaan, olettaisin, että hieman autismin kirjoon vivahtava. Heidän vanhempansa ovat juoppoja narkkareita, jotka katoavat ajoittain pitkiksikin aikaa. Vanhemmat kuolevat kirjan alussa. Tytöt päättävät haudata heidät puutarhaan, jotta saavat edelleen asua kotona. Naapurin vanha homomies Lennien ottaa tytöt huomaansa. Syntyy ystävyys, joka kantaa kuolemaan. 

Kirjassa vuorottelevat Marnien, Nellyn ja Lennien kertojat. Jokaisella on oma äänensä ja sisäinen dialoginsa. Pidin kovasti tästä. Kunkin ajatusten kautta syntyy eheä tarina, joka kantaa eteenpäin. Takaumia on toki myös kirjassa ja vähä vähältä paljastuu asioiden todellinen tilanne myös lukijalle. Toisaalta lukijaa ei pidetä täysin sivussa, vaan lukija tietää enemmän kuin kirjan henkilöt.

Pidin koko kirjasta yllättävän paljon. Se kertoo ei niin hyvin toimeentulevan luokan elämästä Briteissä. Kuinka asiat eivät ole niin hyvin ja kuinka loppujen lopuksi yhteiskunta ei juurikaan välitä. Toisaalta kirjan henkilöt välittävät toisistaan ja pitävät huolta. 

Tämä on jälleen kirja, josta en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa kuin, että se kannattaa lukea. Se antaa ajateltavaa ja on hyvin kirjoitettu. Hyvin sujuvaa luettavaa.

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Arja-Liisa Mäenpää: Mutta missä minä nukun?

En muista, missä ensi kerran näin juttua tästä kirjasta, ehkä lehdessä ehkä Facebookissa kustantajan sivuilla. Kirjastossa törmäsimme kirjan kanssa uutuushyllyssä ja tarina tuntui lukemisen arvoiselta ja täytyy myöntää, että se on juuri sellainen. 

Kirjan teema, hyväksikäyttö, on itsessään jo ahdistava ja usein vaiettu teema. Siksi onkin tärkeää, että asiasta puhutaan, kirjoitetaan, sitä pidetään esillä. 

Eletään 1960-luvun loppua. Riikka on iltatähti, ei kovinkaan toivottu ja hän ei opi rakastamaan, koska ei koskaan saa tuntea rakkautta. Riikan veli Erkki on ainut, jolta Riikka saa edes jotain, jota voi kutsua huolenpidoksi. Isä on masentunut ja makaa sängyssään. Äiti tuntuu kovin tunnekylmältä ja taistelee myös omia hyväksikäytön aiheuttamia aaveita vastaan. Riikka löytää 13-vuotiaana jotain rakkautena pitämäänsä miesten sängyistä. Hän uskoo, että se on tapa, jolla välitetään. 

Kirjassa kertojat vaihtelevat. Jokainen tuo omat kipupisteensä, epävarmuutensa lukijan eteen. Keskenään he eivät asioista kuitenkaan puhu. Kaikki vaietaan, lakaistaan maton alle, pois näkyvistä. Lukijana teki mieli huutaa, että puhukaa, sanokaa, kertokaa, mutta näinhän se on elämässä, harvoin puhutaan tärkeistä asioista. 

Pidin kirjasta todella paljon. Luin sen yhdeltä istumalta. Vaikka se kertoo vaikeista teemoista, se ei osoittele, syyttele, se kertoo. Teksti on soljuvaa, kirjoitettu murteella, se on elämänmakuista ja uskottavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkuun, aikaan, jolloin tästäkään asiasta ei puhuttu ääneen. Nykyään puhutaan, mutta ei riittävästi. Paikoin ajankuvaus menetti hieman uskottavuuttaan, mutta vain paikoin. Sinänsä ajalla ei ole oikeastaan merkitystä, sillä tapahtumat voisivat valitettavasti olla totta vielä tänäkin päivänä.

Suosittelen ehdottomasti. Kirja pistää ajattelemaan. Kaikista kirjoista ei voi sanoa samaa.

lauantai 6. elokuuta 2022

Stephen King: Myöhemmin

Uusi King on aina itselleni tietynlainen tapahtuma. Tällä kertaa laitoin kirjastoon varaukseen ja sainkin suht nopeasti luettavaksi. Eniten vaikutuksen minuun Kingin kirjoista on tehnyt Se, jonka luin ensimmäisen kerran teininä. Se oli ja on edelleen aivan huippu. Sen jälkeen olen lukenut useammankin Kingin. Osa on vähän mitäänsanomattomia, mutta osan luen uudelleen aina silloin tällöin kuten Piina ja Carrie. Tämä teos ei ehkä mene sinne kärkipäähän, mutta oli oikein mielenkiintoinen luettava monella tasolla.

Ensin on pakko mainita loistavasta otsikon käytöstä kirjassa. Myöhemmin voi tuntua vähän tylsältä otsikolta, mutta se oli aivan upeasti ujutettu tekstiin. Siitä vähän myöhemmin.

Kirja kertoo Jamie Conklinista. Hän on kirjan kertoja tai kirjoittaja. Jamie näkee kuolleita. Hän pystyy kommunikoimaan näiden kanssa hetken kuoleman jälkeen, kunnes ne katoavat. Kirjan tapahtumat keskittyvät pääosin Jamien lapsuuteen ja nuoruuteen. Tavallaan kasvukertomus, mutta ei kuitenkaan. Jamie elää kaksin äitinsä kanssa. Kirjassa pääosassa on myös äidin tyttöystävä, josta tulee myöhemmin ex-tyttöystävä. Jamie tietää yhden asian kuolleiden kanssa kommunikoinnista, ne eivät pysty valehtelemaan. Tämä on koko kirjan kannalta olennaista.

Ensimmäisenä tulee mieleen Kuudes aisti -elokuva, johon kirjassakin hauskasti viitataan. Ei ole kovinkaan paljon yhtymäkohtia muutoin. Kirja alkaa kevyesti päättyen melkein splatter-henkiseen kliimaksiin. Kertoja muistaa muistuttaa aika ajoin, että tämä on kauhukertomus ja sitä se loppujen lopuksi onkin. 

Pidin kirjasta, pidin Jamiesta. Pidin kirjan sanoista ja kuten aiemmin totesin, pidin tavasta käyttää kirjan otsikkoa. Jamien kertoessa tarinaa, hän usein sanoo kertovansa jostain asiasta myöhemmin. Näinhän me ihmiset teemme. Kerromme päätarinaa ja sanomme kertovamme myöhemmin jostain asiasta, joka ei juuri sillä hetkellä ole tarinan kannalta olennainen. Tuo teki kirjasta hyvin lähelle tulevan, en tiedä miten kuvailisin sitä paremmin. Se oli kuin olisit kuunnellut jonkun tutun kertovan sinulle tarinaa. Ei kovin ihastuttavaa tarinaa, mutta tarinaa, joka on hänen tarinansa. 

Ehkä oma kauhun sietokykyni on kasvanut kovinkin korkeaksi, mutta en tätä kovinkaan kauheana pitänyt, ehkä kliimaksin osalta kyllä, mutta muutoin. Se ei haitannut, sillä en sitä oikeastaan odottanutkaan. Toki yliluonnollista kirjassa oli, mutta ei se kovinkaan pelottavaa ollut. 

Pidin kirjasta. Se oli sujuva, tuttavallinen ja paikoin hauska luettava. Aiheestaan huolimatta päällimmäinen tunne kirjan jälkeen on hyvä, iloinen fiilis. 

keskiviikko 3. elokuuta 2022

Oman kirjahyllyn klassikkohaaste

Kirjahyllyyni on keräytynyt useita ns. klassikkoteoksia, jotka haluan lukea. Valitettavasti kirjat eivät tule luettua vain hyllyssä nököttäen, joten asetan itselleni haasteen lukea seuraavat 7 klassikkoteosta. Kun näin julkisesti tämän kerron, ehkä jopa saan jotain aikaiseksi. Annan itselleni myös mahdollisuuden jättää kirja lukematta, jos en vain pysty, mutta yrittää pitää. 


Nämä kirjat aion lukea:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3
George Orwell: 1984
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Henri Charriete: Vankin nimeltä Papillon
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Maria Jotuni: Huojuva talo

Kaikki löytyvät omasta hyllystäni, joten ei tekosyitä. Aikarajaa en nyt aseta, koska se tuo suorituspaineita ja lukemisen pitäisi olla kuitenkin kivaa. 

P.A. Paris: Herätä minut kuolleista


Pidin Parisin teoksesta Suljettujen ovien takana, siinä syy, miksi tämänkin laitoin kirjastosta varaukseen. Nojoo, oli tämäkin ihan ok, mutta ei nyt loppujen lopuksi mikään ooh-kirja. Sinänsä tarina oli kiinnostava, enkä ihan kaikkea hokannut matkan varrella, ehkä ihan vähän kuitenkin.

Layla katoaa eräänä yönä Ranskan matkalla pysähdyspaikalla. Finn, Laylan poikaystävä, kertoo tapahtumista, mutta ei kerro kaikkea. Mitä hän jättääkään kertomatta? Mennään 12 vuotta eteenpäin ja Finn on kihloissa Laylan sisaren Ellenin kanssa. Yhtäkkiä joku jättää pieniä maatuskoja, samanlaisia kuin Laylalla oli, aidalle. Finn saa myös sähköpostia oudosta osoitteesta. Onko Layla tullut takaisin? Ja mitä onkaan tapahtunut?

Asetelma on herkullinen ja mukana on hyviä sivujuonteita, joihin kirjailija saa lukijan haksahtamaan. Kuitenkaan en aistinut jännitystä niin kuin olisin halunnut tai kuinka ehkä olisi ollut tavoite. Jotenkin kirja jää yhden askeleen päähän sellaisesta ahmittavasta. Se on sääli, sillä olisin halunnut upota ja jännittää kirjan mukana. 

Se, mistä pidin, oli se, että kirja sijoittuu Iso-Britanniaan. Pidin maisemakuvauksesta, se onnistui. En pitänyt kirjan henkilöistä, mutta heistä ei ehkä ollut tarpeenkaan pitää. Eivät olleet mitään mukavia ihmisiä. Se ehkä tietenkin myös vaikutti siihen, kuin uppoutunut olin henkilöiden toimintaan ja kärsimyksiin. 

Kaikesta huolimatta tämäkin ihan viihdyttävä kirja. Ei ollut juurikaan turhaa jorinaa, vaan sellainen suoraviivainen.



torstai 28. heinäkuuta 2022

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

Murakamin jälkeen oli haastavaa tarttua mihinkään muuhun teokseen. Olin kuitenkin jo aikoja laittanut kirjastoon varaukseen mm. tämän teoksen, joten vähän pakottaenkin aloin lukea. En nyt voi sanoa hullaantuneeni teoksesta, mutta pidin siitä kuitenkin. 

Kirja on nuoremmalle yleisölle suunnattu, mikä ei siis ole koskaan estänyt minua, päinvastoin. YA-kirjallisuus ja perinteisempi nuorten kirjallisuus on kuulunut lukulistoilleni aina siitä asti, kun oikeasti olin kohderyhmää. Aikuiselle on hyvä lukea välillä teoksia, jotka sijoittuvat nuorten maailmaan. Se ajoittain tuntuu jopa fantasialta. Tämä teos ei nyt kuitenkaan.

Pippa on päättänyt tehdä kouluprojektinsa kotikaupungissaan viisi vuotta sitten sattuneesta nuoren naisen murhasta. Sal Singhin katsotaan murhanneen tyttöystävänsä ja myöhemmin tappaneen itsensä. Näin kaikki uskovat, tai ainakin melkein kaikki. Pippa alkaa selvittää tapahtumia yhdessä Salin veljen Ravin kanssa. Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää ja pian Pippa alkaa saamaan salaperäisiä uhkausviestejä. 

Kirjassa on kolmannen persoonan kerrontaa, Pippan projektityön päiväkirjaa, uutisia, tekstiviestejä, sähköposteja eli se koostuu eri tyyppisistä aineistoista, mikä on tavallaan oikein miellyttävä ratkaisu. Lukija ikään kuin seuraa Pippan työn etenemistä ja saaduista tiedoista tehtyjä johtopäätöksiä. Toisaalta, en ehkä itse pitänyt siitä ihan hirveästi. Muuta kuin kerrontaa oli paikoin aika paljon ja se teki lukemisesta ajoittain hieman tylsää. 

Toinen asia, joka minut häiritsee edelleen kovasti, on kirjan nimi. Jotenkin odotin sisällöltä ihan jotain muuta kuin kouluprojektia. Eipä tämä nyt murhaopas ole kuitenkaan. Ehkä hieman harhaanjohtava. Ei se nyt lukukokemusta huononna, mutta häiritsi hieman. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan kiva luettava. Siinä oli vähän jännitystä, vähän teiniromantiikkaa, idiootteja teinejä, inhottavia aikuisia (toki myös mukavia). Ihan kiva välikirja, tosin en ole yhtään varma, että seuraavat teokset yltävät Murakamin tasolle, mutta ainakin sain lukuongelmani kuosiin.

Nyt olenkin ahminut ahdistukseeni Kindlellä kaikenlaista höpöhöpö-kirjallisuutta. Toimii hyvin harhautuksena todellisuudesta. Ehkäpä pian myös ihan oikeaa kirjallisuutta.

lauantai 9. heinäkuuta 2022

Haruki Murakami: Norwegian wood

Päätin sivistää itseäni. Olen kevään aikana tehnyt monia listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi lukea ja olen huomannut, että en nyt ihan kauheasti ole perehtynyt ns. klassikoihin. Tämähän ei nyt mitenkään tule itselleni yllätyksenä ja toisaalta en lue, jotta voisin brassailla lukeneeni sitä tai tätä. Sitten tulee mutta, jotenkin kuitenkin koen, että ymmärtääkseni maailmaa ja kirjallisuutta, olisi hyvä lukea ainakin muutamia ns. merkkiteoksia. Muutamia olen toki lukenutkin, osasta olen pitänyt, osasta en. 

Miksi sitten valitsin tämän, en osaa sanoa. Se sattui olemaan lähikirjaston hyllyssä. Olen nähnyt sen kannen monta kertaa. Ja niin edelleen. En ole nähnyt elokuvaa, en lukenut Murakamin muita teoksia, en ole juurikaan kiinnostunut Japanista. Syitä olla tarttumatta oli enemmän kuin syitä tarttua. Onneksi kuitenkin tartuin. Onneksi halusin sivistää itseäni, sillä tämä teos kosketti jostain syvältä.

Kirja sijoittuu pääosin vuoteen 1969. Kuinka erilainen maailma olikaan tuolloin, mutta kuinka samanlaisia me ihmiset kuitenkin ovat. Toru on kahden naisen välissä. Naoko on mieleltään hauras ja häntä Toru rakastaa. Midori on täynnä elämää ja vie Torun myös elämän keskelle. Mistä kirja oikeastaan kertoo? Sitä pohdin itsekin monta kertaa lukiessani. Se ei kerro mistään ja kertoo kuitenkin kaikesta. Se kertoo aikuistumisesta, sen vaikeudesta, rakkaudesta, ihmiseksi kasvamisesta. Se ei ole ole juurikaan kuvaus aikakaudesta, vaikka 60-luvun loppu onkin läsnä. Se kertoo kirjoista, lukemisesta, musiikista, itsensä etsimisestä, löytämisestä, hyväksymisestä. Kertomatta näistä kuitenkaan. Se kertoo itsemurhista, kuolemasta, surusta, heräämisestä. 

On todella vaikea kuvata teosta, joka tavallaan ei kerro mistään ihmeellisestä, mutta samalla pystyy kertomaan vaikka mistä. Kirjaa on kuvattu masentavaksi, surulliseksi ja niitä se onkin. Toisaalta se on eteenpäinkatsova ja positiivinenkin. Henkilöt ovat vajaavaisia, toisaalta toisiaan täydentäviä. Sellaisia kuin me kaikki olemme. Harvoin jos ikinä tapaa täydellistä ihmistä. Jokaisen täytyy vain oppia elämään omien omituisuuksiensa kanssa. 

Olen jotenkin jumissa kirjan olemuksen kanssa. Se oli jotain, mitä en yleensä lue. Pidin kovasti ja luinkin suhteellisen nopeaan tahtiin, vaikka se ei nyt ole mitään hotkaistava teos, vaan on parasta hitaasti nautittuna. Olen hämmentynyt. Pystyn siis lukemaan klassikoita ja pitämään niistä kovastikin. Ehkä ylitän itseni vielä toisen kerran tänä kesänä ja tartun johonkin toiseenkin. Olen niitä nyt kirppareilta hamstrannut lukupinoon toiveikkaana. 

Suosittelen tätä teosta oikein lämpimästi. Jotain tyystin erilaista ja rauhallista.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

En saa millään mieleeni, miksi nappasin tämän kirjan kirjaston hyllystä. Se vain taisi puhutella jostain kummasta syystä. Aina välillä tekee mieli lukea jotain historiallista ja usein romanttista, siihen tämä kirja on ihan kohtuullinen osuma. Kyseessä on kirjasarjan ensimmäinen osa, epäilen lukevani jatkoa, mutta ei voi tietää, jos tielle osuu. 

Kirja alkaa vuonna 1852, jolloin kaksi nuorta naista lähtee Englannista kohti tuntematonta Uutta-Seelantia. Kotiopettajatar on vastannut kristillisessä lehdessä olleeseen ilmoitukseen ja on menossa naimisiin tuntemattoman miehen kanssa. Ylhäisöneito on myös matkalla tuntemattoman aviomiehen luo, mutta hänet hävittiin korttipelissä. Nämä kaksi tapaavat laivassa ja ystävystyvät. Mukana on myös joukko orpotyttöjä matkalla palveluspaikkoihin. Perillä harva asia on niin kuin se on esitetty tai kuviteltu. Elämä on kovaa. Mukaan kuitenkin mahtuu romantiikkaa, ainakin vähän.

Pidin kovasti kirjan alkuosasta, jossa vauhti oli vielä rauhallista eikä kirja edennyt liian nopeasti. Kun päähenkilöt päätyivät Uuteen-Seelantiin alkoi kirjan vauhti kiihtyä. Lopulta vuosia kului vain muutamassa sivussa. Voi olla, että se oli hyvä ratkaisu, mutta kirjan tasapainon kannalta en pitänyt ratkaisusta. Pidin kuitenkin kovasti kirjan kirjoitustyylistä ja siitä, kuinka se kuvaili paikkoja ja henkilöitä. Itse asiassa kirja pääsi niinkin syvälle, että jopa näin siitä unia. Se tarkoittaa usein, että kuvailussa on onnistuttu.

Loppujen lopuksi kuitenkin fiilis luettuani noin 900 sivua oli hienoinen pettymys. Tämän vuoksi en tunne suurta houkutusta lukea seuraavia osia. Alun rauhallinen kuvaileva teksti muuttui lopun hosuiluksi ja hyvinkin suoraviivaiseksi kuvailuksi. Olisin kaivannut kirjan loppuun enemmän tunnetta.

Ihan kuitenkin viihdyttävä teos ja jos kaipaat vieraita mantereita ja historiaa, niin voin siihen suositella. Itselleni jäi kaipuu lukea jälleen Shuten kirja Viisi mustaa kanaa, jota en vähään aikaan olekaan lukenut. Ehkäpä otan sen listalleni. Sitä voin suositella hyvin lämpimästi.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Rutger Bregman: Hyvän historia

Olin jo melkein päättänyt, että en tule lukemaan tätä kirjaa,

  • koska se on suosittu
  • koska se on positiivinen
  • koska sitä on suositeltu
Mutta jouduin myöntymään, koska kirja valittiin meidän lukupiirimme kirjaksi. Tykästyin kirjaan kovasti loppujen lopuksi. En ehkä allekirjoita kaikkea kirjan teemoista, mutta pidin kiinnostavana.

Kirjassa kerrotaan monelle tuttuja tapauksia, tutkimuksia, kirjallisuutta, filosofiaa uudessa valossa. Onko tutkimuksia tulkittu väärin, onko ihmisestä ajateltu väkisin huonoa ja negatiivista. Miksi osa tutkimuksista nousee isoon rooliin ja osa ei.

Bregman on hollantilainen historioitsija, joka on julkaissut useammankin teoksen ja häntä pidetään yhtenä tärkeänä ajattelijana Euroopassa. Tämäkin teos pohjaa teoriaan ja tutkimustuloksiin, tosin paikoin viittaukset ovat vähän hataria ja toisenkäden tietoa, mitkä eivät tieteen tekemisen kannalta ole hyvä juttu. Toki kirja on popularisoitu tietokirja eli tavallaan pitää ymmärtää, jos aina ei ole haettu tieteellisen tekemisen kannalta ensiluokkaisia lähteitä.

Oli kirja tehty miten vain, pistää se kuitenkin miettimään. Se pistää miettimään inhimillisyyttä ja ihmisten tekoja uudella tavalla. Se oli mielestäni kirjan suurin anti. Samalla se oli osittain hyvin masentavaa, sillä huomasi kuinka historia toistuu negatiivisten asioiden osalta. Tätähän me valitettavasti saadaan nähdä liikaakin nykymaailmassa. 

Yksi kirjan ohjeista oli luopua uutisista. Se on ehkä ihan järkevä ohje, sillä harvoin uutisissa on mitään positiivista ja jatkuva negatiivisuus saa vain ahdistumaan. Itse olin Ukrainan sodan alussa kovin ahdistunut ja tietoisesti jätin uutisten seuraamisen vähemmälle. 

Suosittelen kirjaa oikein lämpimästi. Se antaa ajattelemisen aihetta ja on kirjoitettu oikein hyvin. Hyvin miellyttävä lukukokemus. Tieteellisyyttä en siitä lähtisi hakemaan, mutta kiinnostavia tapauksia sen sijaan enemmänkin.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Ruth Ware: Valhepeli

Isa saa viestin, jota on pelännyt. Hänen vanha koulukaverinsa kutsuu hänet kiireesti luokseen. Jotain on tapahtunut. Neljä tyttöä pelasi teininä valhepeliä sisäoppilaitoksessaan. Valheella on pitkät jäljet. Kaikkien elämä muuttuu, kun menneisyyden haamut ja teot palaavat kummittelemaan. 

Kirjaa kuvaillaan kannessa "veitsenteräväksi trilleriksi" ja "aidosti hyytäväksi ja hurjan koukuttavaksi". Sanoisin, että paikkaansa pitää trilleri. Muutoin en kokenut teosta mitenkään kovinkaan poikkeavaksi ja musta sieluni ei löytänyt siitä hyytävyyttä. Pettymys sinänsä. Enpä oikeasti tiedä, kuinka moni uskoo näitä kirjojen kansiylistyksiä. Joskus jopa naurattavat.

Itse kirja oli ihan ok. Ei mikään ihmeellinen, mutta ihan viihdyttävä lukukokemus. Olen lukenut Warelta teoksen myös aiemmin. Tuosta kirjasta tuntui tulleen vielä huonommat vibat. Ehkä tästä voisi oppia, että älä lue enää tämän kirjailijan teoksia. 

Joskus on vaikeaa miettiä, miksi jostakusta kirjailijasta tulee maailmanmenestys ja toiset loistavat kirjailijat eivät menesty. Ehkä keskinkertaisuus tai yksi hyvä teos riittää ajoittain siihen, että saa mainetta. Maailmahan ei ole tasapuolinen meille kaikille. 

Eihän tämä nyt huono ollut ja varmasti ihan ok kesäluettava, mutta jos haluat elämyksiä, älä odota niitä tästä teoksesta.

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Nita Prose: Huonesiivooja

Tämän kirjan laitoin kirjastoon varattavaksi heti, kun bongasin sen sen kirjakaupasta. Ajatus autistisesta huonesiivoojasta keskellä murhamysteeriä kuulosti kiinnostavalta ja osittain se sitä olikin. 

Molly on huonesiivooja hienostohotellissa. Vaikka sitä ei suoraan kirjassa sanotakaan, on Mollyllä huomattavissa autistisia piirteitä. Hän ei pysty havainnoimaan kaikkia sosiaalisen kanssakäymisen vivahteita ja ulosanti on myös sen mukaista. Hän on myös kovin naiivi ja avulias, mikä saakin hänet melkoisiin ongelmiin.

Molly löytää hotellin kanta-asiakkaan kuolleena sängystä. Tästä alkaa purkautumaan vyyhti, jonka tiimellyksessä Molly itse joutuu murhasta epäillyksi. Hänen on selvitettävä, kuka murhan oikein teki. Hotellissa ei kaikki muukaan ole ihan sitä, miltä ne näyttävät.

Molly tuntuu aluksi kertojana kovin luotettavalta ja hän tuo esiin yksityiskohtia, joita muut eivät huomaisikaan. Kuitenkin, mitä pidemmälle tarina menee, sitä epäilyttävämmältä alkaa Molly luotettavuus tuntua myös lukijasta. Toisaalta tätä ei ole viety mielestäni riittävän pitkälle. Olisin kaivannut suurempaa kontrastia tapahtumien ja kertojan äänen välille. Paikoin lukijan on liian helppo päätellä, mitä oikeasti tapahtuu, vaikka Molly kertookin tarinaa eri vivahteilla.

Kirja on kuitenkin ihan kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Se ei kuitenkaan vienyt minua mukanaan niin kuin olisi toivonut. Yritin kovasti innostua ja kiskautua tarinan mukaan, mutta en kyennyt. Ehkä syynä oli juuri tuo pieni, mutta kovin olennainen, ristiriita. 

Kaiken kaikkiaan kirja on ihan ok, ihan viihdyttävä, ihan hyvin kirjoitettu. Kuitenkin sitä haluaisi hullaantua ja jäädä pohtimaan kirjaa jälkeenpäin. Tätä teosta on verrattu aiemmin lukemaani Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -teokseen, josta pidin kovasti. Tästä en niin paljon. Jos pitäisi suositella toista, suosittelisin ilman muuta Honeymanin teosta.

Vaihtelua tämäkin teos kuitenkin toi genreen.

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Olen nähnyt tämän kirjan monessa paikkaa, monta kertaa, mutta jokin sai minut aina jättämään sen hyllyyn. Jokin takakannessa ei saanut tarttumaan ja lukemaan. Sitten näin Instagrammissa erään seuraamani näyttelijän postauksen ja tulkitsin hänen esiintyvän kirjasta tehtävässä tv-sarjassa ja sehän sitten herätti lukemaan. Onneksi herätti.

Olen lukenut muutamia muusikoiden elämänkertoja, mutta täytyy myöntää, ne eivät ole lempigenreäni, kuten eivät elämänkerrat muutoinkaan. En ole loppujen lopuksi niin utelias muiden ihmisten elämästä, että jaksaisin tai kiinnostuisin lukemaan taruakin ihmeellisempiä sattumuksia. Ennemmin hullaannun jonkun mielikuvituksesta. Tätä kirjaa lukiessani hullaannuin juuri tästä. Kirja on raikas ja uskottava tarina 1970-luvun bändistä, jota ei oikeasti ollut koskaan olemassa, mutta joka herää eloon kirjan sivuilla. 

Ensin on bändi, sitten tulee Daisy Jones ja nostaa yhtyeen maailmansuosioon, kunnes kaikki romahtaa hetkessä. Se on kirjan idea. Kirja on kirjoitettu kuin se olisi yksi suuri haastattelu. Kukin asianosainen kertoo oman näkökulmansa tapahtumiin. Ja täytyy myöntää, se toimii. Kirjailija osaa tuoda "haastattelupätkien" kautta esiin tarinan ja kaikki tunnelmat erinomaisesti. Teos on kokonaisuus, joka kertoo tarinan monen henkilön näkökulmasta samanaikaisesti olematta kuitenkaan sekava tai epäselvä. 

Oikeassa elämässä 1970-luvun musiikki ei ole suuressa roolissa omassa soittolistassani. Muutamia bändejä olen fanittanut pitkään tuolta ajanjaksolta, mutta muutoin aikakausi on minulle varhaislapsuuden aikaa, joten mitään jalostuneita muistikuvia siitä ei ole. En osaa sanoa, kuinka autenttinen aikakauden kuvaus on, mutta itse ainakin uskoin kaiken tapahtuvan tuolloin, ainakin osittain. Joitain asioita en ihan ostanut. 

Vähän erilainen luettava, virkistävä tavallaan. Vaikka turautin muutaman kyyneleen kirjan lopussa, päällimmäinen tunne nyt kirjan loputtua, on kuitenkin hienoinen pettymys. Vaikka matka oli hieno ja kiinnostava, matkanpää ei ollut ihan sitä, mitä ajattelin. 


keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Pidin kovasti ensitapaamisestani Torstain murhakerhon kanssa, joten kun huomasin jatko-osan, laitoin sen heti varaukseen kirjastoon. Oletettavasti kirjoja oli hankittu monta, joten odotusaika ei ollut kovinkaan pitkä. Itse kirjan luin nopeasti nykyiseen lukutahtiini verrattuna.  

Torstain murhakerhoa kohtaa järkytys Ibrahim ryöstetään ja hakataan kadulla. Samoihin aikoihin Elizabethin entinen mies, MI6:n vakooja, ottaa häneen yhteyttä. Pian mies löytyy kuolleena jättäen jälkeensä salaperäisen viestin varastettujen timanttien olinpaikasta. Tässä kaksi päätutkintahaaraa tälle teokselle. Murhakerho lähtee selvittämään molempia tapauksia omaperäisellä tyylillään.

Taas teos, jonka juonesta ei ole hyvä kertoa kovinkaan paljon, jotta lukijalle säilyy jännitys. Jännitystä Osman osaa rakentaa teknisillä keinoilla ja toki tarinan kauttakin. Toisaalta nautin lyhyistä leikkauksista, kappaleista, jotka loppuvat cliffhangeriin. Etkä pysty vastustamaan kiusausta, vaan luet vielä pari kappaletta ja vielä pari. Toisaalta se on ärsyttävää ja hieman tylsääkin pidemmän päälle. 

Tässäkin, kuten edellisessä teoksessa, kertojan ääni vaihtelee. Se luo kiinnostavuutta, mutta taas toisaalta ärsyttää. Ehkä keino on jo liian käytetty dekkareissa ja jännäreissä, vaikka se toimiikin, ei se tarkoita, että sitä pitäisi käyttää kaikissa teoksissa. Ja kuitenkin lankean ansaan joka kerta. 

Kuten sanoin luin kirjan nopeasti juuri rakenteesta ja koukuttavuudesta johtuen. Pidin siitä. Pidin kovasti. Se oli hyväntuulen dekkari, jonka hahmot ovat rakastettavia ja omaperäisiä. He tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joilla on ongelmia ja ilonaiheita, kuten meillä muillakin. Ehkä ainut hahmo, joka ei tuntunut uskottavalta oli Ronin lapsenlapsi, joka ei täysin vaikuttanut ikäiseltään tai sitten en vain tunne nykyajan 6-vuotiaita. 

Suosittelen lämpimästi. Erinomaista viihdettä.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Uusi Sinisalo on aina merkittävä tapahtuma. Tosin edellisen lukukokemuksen jälkeen lähestyin teosta hieman pelonsekaisesti. Onneksi tällä kertaa kirja oli juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan. Ei tosin ihan parhaita Sinisalon teoksia, mutta oikein hyvä lukukokemus.

Kirja alkaa lähes waltarimaisella kuvauksella Joonan matkasta Assyriaan. Joona oli kauppias, joka joutui hienoisen pulaan. Joonan hallintaan tuli erinäisten tapahtumien kautta mystinen ukkoshuilu, jonka avulla hän pystyi pelastautumaan mm. laivalliselta vihamielisiä merimiehiä. 

Kelataan eteenpäin pari tuhatta vuotta ja tavataan Leena, meteorologi, joka irtisanotaan. Leena on löytänyt fulguriitin eli siis ukkoshuilun matkaltaan Espanjasta. Leenan lapsi Leia sattuu puhaltamaan huiluun ja nousee ukkosmyrsky. Vanha kansantaru tuntuu alkavan elää. Leenan työkokeilupaikan kaikki toiminta ei kestä päivänvaloa, mutta minkäs teet, kun meteorologeille ei ole työpaikkoja ruuhkaksi asti. Myös entinen miesystävä käyttäytyy oudosti. Mukana on venäläinen parapsykologialaitos ja muitakin epäilyttäviä tyyppejä.

Jotenkin tämän kirjan juonesta on vaikea kertoa selkeästi. Se ei tarkoita, että kirja itsessään ei olisi selkeä, mutta jotta ei paljastaisi liikaa, ei kannata sanoa myöskään liikaa. Toisaalta juoni on hyvin kiehtova ja vaikka siinä on monta lonkeroa, se pysyy hyvin kirjailijan hallussa. Tai sitten voi olla kyse vain siitä, että en osaa tiivistää juonta lyhyeksi ja selkeäksi. 

Kuten jo totesin pidin kirjasta. Ei se lempisinisalojeni tasolle yllä, mutta tulee sarjassa oikein hyvä. Edelleen pidän tavasta yhdistää kansanperinnettä, fantasiaa ja reaalimaailman ongelmia yhteen. Yllättäen työpaikkakokeilu kuulostaa jännittävältä. 

Koska olen melko niuho tiettyjen asioiden suhteen, kävin tietenkin tarkistamassa fulguriitin ja kyllä se tunnetaan suomalaisessa kansanperinteessä. Jälleen kävi niin, että tarinan lisäksi, opin uutta. 

Tässä teoksessa maagiset osuudet olivat suhteellisen pieniä eli teos sopii hyvin niille, joille maaginen realismi ei ole ehkä se omin genre tai jotka haluavat tutustua pienin annoksi. Itselleni maagisuutta olisi voinut olla enemmän ja se olisi voinut olla maagisempaakin. Kuitenkin aina yhtä ihanaa lukea hyvää kirjaa.

perjantai 18. maaliskuuta 2022

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Vaihdoin tuossa jokin aika sitten työpaikkaa. Uudessa työpaikassani on lukupiiri, joka kokoontuu noin kerran kuukaudessa Teamsissa. Suunnattomalla innolla ilmoittauduin mukaan. Tämä teos oli toinen lukupiiriin lukemani. Ensimmäisestä en ole blogannut, enkä taida, sillä luin sen kovin hutiloiden ja huonosti. 

Lukupiiri laittaa lukemaan kirjoja, joita en lukisi normaalisti. Joita en edes vilkaisisi toista kertaa. Tämä on juuri sellainen kirja. Vaikka novelleista pidänkin, ei yhdysvaltalainen novellisti herätä minussa mitään suuria tunteita. Ei myöskään se, että on postuumisti tullut hyvinkin suosituksi. Suosio ei ole oikeastaan koskaan ollut minulle kirjojen lukemisen syy, ehkä jopa päinvastoin. Taistelu auktoriteetteja, tässä tapauksessa suurta massaa, vastaan saa minut usein jättämään ns. suositut teoksen väliin. Toki poikkeuksia on, mutta tällöin olen vahingossa tullut lukeneeksi suositun teoksen. En siis lue lehtien suosituksia tai eniten myytyjen kirjojen listoja, vaan jokin tunne usein ohjaa minut lukemieni kirjojen pariin.

No, nyt siis luin kirjan, jota en olisi lukenut muuten. Osittain jopa pidin kirjasta. Pidin sen tarinoiden rosoisuudesta ja elämänmakuisuudesta. Ne olivat kuin otteita ei niin kiiltävästä Hollywood-filmistä 1950- ja 1960-luvuilta. Niiltä kaduilta, jonne kamerat eivät yllä tai niistä huoneista, joihin filmiryhmän puhe kuuluu epämääräisenä sorinana.

Lucia Berlin oli alkoholisti, yksinhuoltaja ja teki töitä monenlaisissa paikoissa. Hän myös asui useassa paikassa ja useassa maassakin sekä nuorena että aikuisena. Tarinat sijoittuvat vuoroin Yhdysvaltoihin, vuosoin Etelä-Amerikkaan. Se voivat olla alkoholinhuurteisia tai tarinoita nuoruudesta. Välillä ollaan ensiapupoliklinikalla, välillä koulussa. Ne ovat kuvauksia, joissa maistuu meksikolainen ruoka, tequila, jättäen jälkimauksi hienoisen oksennuksen karvaan kalkin. Osasta pidin kovin, osasta en niinkään. 

Kaikissa tarinoissa hienointa on kuitenkin kuvaus. Se on hienovaraista, mutta kuitenkin niin tarkkaa, että pesuaineen tuoksu tunkeutuu sieraimiin. Miljöökuvaukset ja yhtä lailla ihmiskuvaukset ovat tarkkanäköisiä. Voi lähes kuvitella kirjailijan havainnoimassa ympäristöään imien samalla sisäänsä kaikki tuoksut, äänet ja tunnelmat. Todella tarkkanäköisiä.

En todennäköisesti halua lukea enää toista Berlinin novellikokoelmaa, mutta tämä teos oli oikein miellyttävä kokemus joka tapauksessa. Se muistutti taas, että kirjoitusten ei tarvitse olla hienoja tai niissä ei tarvitse olla mielikuvituksellista, vaan arkiset asiat ja tapahtumat voi tuoda esiin aivan yhtä kiinnostavasti. Se myös muistutti minua, että novelleja on tosi kiva lukea.

tiistai 8. maaliskuuta 2022

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

Usein kirjastossa tai oikeastaan aina, katselen palautettujen hyllyä. Mitä muut ovat lukeneet? Siitä hyllystä olen löytänyt useita teoksia, jotka eivät todennäköisesti olisi lähteneet mukaan tai joita en olisi edes huomioinut ilman sitä hyllyä. Tämä teos on yksi niistä kirjoista.

Saattaa olla, että jostain joskus olen kirjan bongannut, mutta sen kansi, takakansi ja nimi ovat vähän mitäänsanomattomia, joten en ole siihen tarttunut. Enkä nytkään muista, miksi sen kirjastokassiini sujautin. 

Dannie on suunnitellut elämänsä tarkkaan. Hänellä on hieno ura lakimiehenä. Hän on mennyt kihloihin poikaystävänsä kanssa, joka tuntuu unelmien täyttymykseltä. Sitten eräänä iltana hän torkahtaa ja näkee unessa itsensä viiden vuoden kuluttua. Mikään ei olekaan niin kuin hän on suunnitellut eikä hänen vieressään ole edes poikaystävä David. Uni ei jätä Dannieta rauhaan ja sitten hän törmää mieheen unessaan. Mies on hänen parhaan ystävänsä poikaystävä.

Vähän hömpältä vaikuttaa juoni. Nojoo, sitä se onkin. Kirjassa on kuitenkin paljon myös muuta. Se ei ole pelkkää höttöä ja suutelua, vaan tarina ystävyydestä. Enemmän kuin romantiikkaa se on tarina kahdesta lapsuudenystävästä, jotka joutuvat uuden eteen. Täytyy taas myöntää, että tuon kaltainen juonipaljastus kirjan takakannessa olisi jättänyt kirjan hyllyyn. Onneksi sitä ei kerrottu. 

Kirja on hyvin kirjoitettu. Tarina on hyvä. Henkilöt ovat uskottavia. Siinä on iloa ja surua. Itse vollotin kirjan lopussa hyvinkin vuolaasti. Toisaalta vaihdevuosien partaalla kyyneleet tulvahtavat silmiin hyvinkin helposti. Pidin kirjasta joka tapauksessa. Se ei ollut ennalta-arvattava, vaan käänteitä riitti viimeisille sivuille saakka.

Kaunis tarina, suosittelen.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

Álvaro Cunqueiro: Merlín ja perhe (arvostelukappale)

Oletko koskaan kuullut Galiciasta? En ollut minäkään. Se on alue Espanjan ja Portugalin välissä. Heillä on oma kielensä galicia. Minua lähestyi ihkauusi kustantamo Mediterranius ja kysyi halukkuutta teoksen lukemiseen. Tapanani on lähes aina vastata kyllä, jos ei ole syytä vastata ei. Nyt ei todellakaan ollut. 

Teos on kirjoitettu 1955, mutta vasta nyt suomennettu. Itse asiassa taitaa olla ihan ensimmäinen galegon kielestä suomennettu teos. Kulttuuriteko siis. Kirja on kuin takan ääressä kerrottujen tarinoiden kokoelma. Sen kieli on upeaa ja tarinat ovat aivan hurmaavia. Ne liikkuvat reaalimaailman ja tarujen välimaastossa. 

Kirjan kertoja on Merlinin apupoika, joka kertoo tarinoita isännästään ja tämän luokse saapuvista henkilöistä, osa näistä ihmisiä, osa jotain muuta. Merlin asuu yhdessä emäntä Guineveren kanssa. Merlin auttaa hätään joutuneita taruolentoja, kirjojen hahmoja ja ketä tahansa. Tarinoissa vilahtaa kääpiöitä, merenneitoja, paholaisia, Tanskan kuningas Hamlet ja paljon muita hahmoja, joiden kummallisiin ongelmiin Merlinillä on lähes aina parannuskeino. Tarinat ovat hauskoja, traagisia ja kiinnostavia. Niissä yhdistyy ihmisyys ja taru kauniilla tavalla. 

Kuten mainitsin kirjan kieli on aivan hurmaavaa. Suomennos on taiten tehty, vaikka en alkuperäistä tekstiä olekaan lukenut, mutta kirjassa on entisaikojen sielu hienosti mukana. Tarinat ovat ajattomia, osassa toki aika on määritelty. Suomentaja on Santeri Siimes, joka opettaa kyseistä kieltä myös Helsingin yliopistossa. Itselleni mieleenpainuvin kielikuva oli aivan kirjan lopussa Loppusanoissa:


Menneitä päiviä, niitä peittäviä pilviä, muita mietteitä, joita tulee ja menee, ja kaikkea sitä elettyä elämää, joka kulkee mukanani, minussa, voisin verrata hiljalleen tippuviin lumihiutaleisiin, jotka leijailevat maailmaa peittäväksi matoksi, kätkevät peltotilkut ja tiet, niityt ja pihat, ja muuttava koko maan pinnan yhdeksi suureksi tasangoksi. Mutta toisinaan pilkahtaa jonkin nuoruusmuiston auringonsäde ja sulattaa lumen jostakin kohdasta, ja silloin on kuin tuntematon matkamies sytyttäisi nuotion keskelle maailman yksinäisyyttä ja sitä menisi tuokioksi lämmittelemään sen äärelle... Muistot, muistot, muistot!


Tuo pitkä lause ei kuvaa kuitenkaan koko kirjan lauserakenteita, mutta kuvaa kirjan tunnelmaa ja kaunista kieltä ja metaforia, joita kirjassa on lukemattomia. Tätä kirjaa ei halua ahmia, vaan siitä haluaa nauttia. Se on varsin mainio nautittavaksi, sillä tarinat ovat lyhyitä.

Takakannessa kirjaa kuvataan klassikkojen klassikoksi, sitä se on. Ainakin sen sisällä on monta klassikkoa. Tunnelmallinen teos, suosittelen.

lauantai 12. helmikuuta 2022

Åsa Larsson: Isien pahat teot

Viimeinkin, oli ajatukseni, kun sain kirjan käsiini. Odotus palkittiin. Halusin ahmia kirjan ja toisaalta halusin säästellä sitä, sillä viimeinen Rebecka Martinsson. Aluksi pystyinkin lukemaan hitaasti, nautiskellen. Sitten ihan yllättäen huomasin ahmivani kirjaa. Ei voinut mitään. 

Odotukset olivat korkealla, todella korkealla. Halusin kai kaikkeen selityksen, hyvän lopun. Osan sain, osan en. Yritän olla paljastamatta kirjasta liikaa, mutta jatka omalla riskillä. 

Saaresta keskeltä Tornionjokea löytyy ruumis pakastimesta. Ruumis on vuonna 1962 kadonneen miehen ruumis. Miehen poika, olympiavoittaja, nyrkkeilijä, haluaa tietää isänsä kohtalon. Talo, josta ruumis löytyy kuuluu Rebeckan äidin kasvattiperheen pojalle, joka myöskin on kuollut. Kuolemansairas oikeuslääkäri Pohjanen pyytää Rebeckaa selvittämään, mitä miehelle on tapahtunut. Ruumiita kertyy lisää ja pian Rebecka kumppaneineen on keskellä vaarallista rikostenverkkoa, jonka juuret ovat pitkällä menneisyydessä. Kaiken taustana Kiiruna ja lapin luonto. 

Kirja käsittelee menneisyyttä. Sitä, kuinka nimenkin mukaan, isien pahat teot seuraavat lapsia vai seuraavatko kuitenkaan. Onko menneisyyden kahleista mahdollista vapautua? Voiko isien teot jäädä isien teoiksi?

En voi sanoa pettyneeni, mutta toisaalta jäin kaipaamaan vielä jotain. Kirja on hyvä. Se on kiinnostava, etenee loogisesti, pysyy ruodussa, mutta koska kyseessä on sarjan viimeinen teos, halusin jotain säkenöivää, hämmentävää. Jotain, mikä saa huokailemaan tai järkyttymään. Nyt osittain näin kävi, osittain kuitenkaan ei. 

Kuten usein, haluaisin rakastua teokseen ja kehua sen maasta taivaaseen. Hyvä päätös se on tai ainakin ihan ok. Ehkä nyt pystyn katsomaan tv-sarjaakin oikeasti, kun tiedän, miten kaiken käy. Tai sitten en pilaa kirjojen tuomaa hyvää muistijälkeä.

Jos et ole lukenut aiempia sarjan kirjoja, suosittelen lukemaan. Ilman niitä ei tästä oikein saa tuntumaa.

torstai 20. tammikuuta 2022

Stephen King: Billy Summers

Päätin tyttäreni innoittamana hankkimaan itselleni kivijalkakirjakaupasta joka kuukausi ns. kuukauden kirjan. Toisen tyttären painostamana valitsin tämän Kingin. Toisaalta eipä sitä painostusta tarvinnut sen enempää kuin "katso, uusi King". 

Kun ajattelee Kingin kirjoja, tulevat usein ensinnä mieleen hänen kauhukirjansa. Toisaalta olen lukenut viime aikoina häneltä nimenomaan muita kuin kauhu- tai muutoin yliluonnollisia kirjoja, kuten Tervetuloa Joylandiin ja Mersumies. Etenkin tuo ensinnä mainittu oli oikein miellyttävä lukukokemus. Siispä en odottanut kauhua tai muutakaan sen kaltaista räimettä, eikä sitä juuri ollutkaan aivan pientä viittausta lukuun ottamatta.

Billy Summers on ammattitappaja, joka ottaa sen viimeisen toimeksiannon, josta maksetaan hämmentävän hyvin. Billy joutuu odottamaan itse tapahtumaa pitkän aikaa. Tänä aikana hän esittää kirjailijaa, jonka tuleva kirja on hyvin salaperäinen. Tässä lähtökohta kirjalle. Pidän kovasti kirjoista, joissa kirjoitetaan tai luetaan. Tässä tehdään kumpaakin. Billyn odotusaika on matka häneen itseensä. Siihen kuka hän on, mistä tullut ja myös mihin menossa. Kirja jakaantuu odotusaikaan ja palkkamurhan jälkeiseen elämään, joiden lisäksi kirjassa on Billyn kirjoittama kirja mukana. Rakenne on onnistunut ja tempaa mukanaan. Ainoastaan paikoittain Billyn kirjoittaman kirjan lukeminen tuntui raskaalta, mutta vain paikoin. 

King osaa rakentaa henkilönsä siten, että heistä alkaa pitämään tai sitten heitä vihaa tai pelkää. Pidin Billysta todella paljon. Hänestä tuli hyvin samaistuttava pahojen miesten tappaja, vaikka itsellä ei ole kokemusta vastaavista tilanteista. Henkilöhahmo, kuten muutkin hahmot kehittyivät erinomaisesti kirjan kuluessa. 

Kingin kirjoittaminen on kovin helpon oloista kuin tarinat soljuisivat hänestä kuin itsestään. Lukulistallani on hänen teoksensa kirjoittamisesta, jonka nimikin taitaa olla juuri tuo. Pidän hänen tavastaan rakentaa henkilöitä, se on kaunista suorastaan. 

Tämän kirjan mukana tarttui mukaan myös toinen teos, olkoon kuukauden kirja 2, jonka taidan aloittaa tässä hyvänolontilassa seuraavaksi. Mitä tuokaan ensi kuu tullessaan...

torstai 13. tammikuuta 2022

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Lukujumi yhdistettynä ylityöllistymiseen on saanut lukemisen minimiin. Lukujumia avaamaan päätin antaa itselleni haasteen tälle vuodelle lukea lukemattomia kirjoja hyllystäni. Niitä riittänee vuosiksi eteenpäin. Dicker oli yksi suurista lukuelämyksistä viime vuonna, joten päätin aloittaa hänen teoksestaan. 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli mielestäni aivan loistava. Suuri osa loistavuudesta tuli päähenkilöiden välisestä suhteesta ja siitä, kuinka he puhuivat kirjoittamisesta ja lukemisesta. Tässä teoksessa on paljon samaa kuin tuossa, mutta se ei yllä aivan kyseisen teoksen tasolle.

Stephanie Mailer on nuori toimittaja, joka ottaa yhteyttä poliisi Jesseen sanoen, että tämän 20 vuotta sitten ratkaisema murha ei olekaan oikeasti ratkaistu, vaan murhaaja oli joku muu. Kuten kirjan nimestä voi päätellä Stephanie katoaa ja (spoiler) myöhemmin löytyy kuolleena. Poliisikolmikolla on siis käsissään sekä tuoreita murhia että vanhoja jo ratkaissuiksi luultuja. 

Kirjan rakenne on saman tyyppinen kuin Harry Quebertissa. Lyhyitä kappaleita eri ihmisten näkökulmista, eri aikatasoilla, eri tilanteissa jne. Se toimii ihan ok koukuttavasti. Elokuvamainen leikkaus laittaa odottamaan jatkoa ja kirjaa lukeekin vielä yksi luku -menetelmällä hyvinkin nopeasti, vaikka sekin on yli 700 sivuinen järkäle. Käytännössä näin pitkän kirjan lukeminen fyysisenä kirjana on vähän haastavaa ajoittain. 

Pidän paljon Dickerin kirjoitustyylistä ja hänen tavastaan kuljettaa tarinaa. Tämä teos oli kuitenkin liiaksi samanlainen kuin Harry Quebertin tapaus. Siinä oli tiettyjä itsestäänselvyyksiä, jos on tutustunut Harryyn ja toisaalta se ei ollut yhtä yllättävä ja kiinnostava kuin kyseinen teos. Se on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja tarina kantaa hyvin koko sivumäärän.

Haastan muitakin lukemaan oman hyllyn kirjoja. Omat hyllyni ovat viime vuoden aikana täyttyneet liiaksikin, kun olen ottanut vastaan lahjoituskirjoja, jotka muutoin olisivat kenties joutuneet kierrätykseen. Olen niitä vienyt kirjastoihin edelleen luettavaksi, mutta moni päätyi loppusäilytykseen omaan hyllyyni. Luettavaa siis on, mutta se aika, se on kortilla.

Päätin osallistua pariin lukuhaasteen, johon tämä teos sopii hyvin.